Siionin Lähetyslehti no 2, 1946, 27.
Lehtemme lukijoille on tunnettu ns.
antinpäivän sovintokokous. Sen julkilausumahan oli Siionin Lähetyslehden
joulukuun numerossa. Tämän kokouksen, edellyttämällä tavalla kokoontuivat sovintokokouksen
neuvottelijat yhdessä S. R. Keskusyhdistyksen ja Kustannusosakeyhtiö Rauhan
johtokuntien jäsenet Oulussa 22. ja 23.1.1946 jatkokokoukseen neuvottelemaan
niistä epäluuloista ja väärinymmärryksistä, joita julkilausuman johdosta on
jonkin verran syntynyt, samoin kuin niistä käytännöllisistä toimenpiteistä,
jotka sovintokokouksesta seuraavat. Neuvottelut sujuivat sydämellisen rakkauden
hengessä, ja kokousta elähdytti se usko, että jos kukin meistä omakohtaisesti
menettelee sen mukaisesti kuin julkilausumassa on sanottu, kristillisyydessä
noin 11 vuotta sitten tapahtunut valitettava hajaannus Jumalan armon avulla ja
hänen sanansa ja tahtonsa mukaisesti tulee korjatuksi. Kokous totesi, että
vika, joka vaatii korjaamista, on valitettava ja pitkälle kehittynyt
hajaannusilmiö, joka on vetänyt mukaansa tuhansien joukot. Sen syntymiseen
nähden kaikki eivät ole samalla tavalla viallisia, mutta elävän Jumalan
tutkittavaksi nöyrtyneen kristityn täytyy nähdä itsensä ainakin laiminlyönnin
syntiin vialliseksi niin, että emme ole aina kyenneet kylliksi noudattamaan
Hyvän Paimenen esikuvaa.
Neuvottelukokouksen lopussa puheenjohtajana
toiminut veli L. P. Tapaninen lausui sanoja, jotka ansaitsevat tulla muistiin
merkityiksi myös lehtemme palstoilla. Hän sanoi m.m. näin:
- Kun ajattelemme niitä asioita, joista tässä kokouksessa on ollut kysymys, on meidän sanottava, ettemme ole osanneet niitä hoitaa, mutta Herra on itse hoitanut. Tässä on ollut niinkuin omakohtaisessa parannuksessammekin: emme ole itsestämme osanneet tehdä parannusta eikä meillä ole ollut siihen kykyä, mutta Herra on antanut meille siihen voiman ja tahdon. Me iloitsemme ja kiitämme siitä, että hän ei ole 'heittänyt valtakuntansa asioita poikain hoitoon ja vetäytynyt itse isännyydestä ja herruudesta pois, vaan pitää yhä ohjakset omissa käsissään. Monet kristittyjen joukossa vieläkin suhtautuvat epäillen tähän kysymykseen. Minun kantani on tämä: minua on ahdistanut tuhansien vilpittömien sielujen hätä, enkä sen vuoksi ole saattanut jäädä syrjästäkatsojan paikalle. En tahtoisi asettaa virkapappia mihinkään erikoisasemaan, mutta kun on alttarinkin edessä asetettu ja lupautunut Herran työhön, ovat nuo sielut aina olleet ahdistamassa sydäntäni, sielut, jotka ovat menemäisillään helvettiin. Kun olen nähnyt erillään olleissa vilpittömän halun tulla yhteen ja kun olen tutkinut asiaa Jumalan kasvojen edessä, en ole voinut olla ojentamatta sovinnonkättä niille, jotka ovat olleet erillään meistä. Meidän on tunnustettava, että pohjallisesti heillä ja meillä on sama kristillisyyden oppi, ja mikäli siinä on jotakin vierasta ollut, oli näissä neuvotteluissa tultu yhteen. Olen ollut — ja tätä minun käsitystäni saa levittää — sitä mieltä, että erillään olleiden päälle ei ole pantava suurempaa kuormaa kuin parannus erillään olosta ja sen kannattamisesta. Missä tuollaiseen taipuvaa mieltä on olemassa, siihen on vastattava anteeksiantamuksella. Käsitykseni mukaan suurin syy hajaannukseen on ollut niissä, jotka ovat erillään meistä olleet, mutta meidän syymme on siinä, että emme ole aina muistaneet sitä, että Jumalan seurakunnan todellinen olemus on se, että sen tulee juosta eksyneen perässä ja pysyä korkeassa virassansa vapaan, jumalallisen anteeksiantamuksen julistajana maailmassa. Minun kantani on se, että jos tällaista erillään olemista jatkuu ilman, että ollaan siitä huolestuneita, silloin erillään olevat kadottavat sielunsa, ja heidät menetetään. Mutta jos taas meiltä loppuu sydämellinen anteeksiantamus ja Hyvän Paimenen mieli, on olemassa se vaara, että Pyhä Henki jättää meidät ja hakee itselleen uusia aseita, ja siihen Hänellä on varaa. En ole tahtonut tässä asiassa leikkiä kuurupiilosilla oloa, vaan olen halunnut seistä suorana sinne ja tänne päin. Minulla on se usko, että jos seisomme suorina, niin vielä Jumala on osoittautuva sanansa mittaiseksi, eikä silloin ole oleva yhteydestäkään puutetta, vaikka luultavasti vastakin syntyy Jumalan seurakunnassa riitoja ja repeämiä. Jumalan Hengellä on vielä, paljon kuluttamista meissä ja hoitamista viedäksensä meidät yhä lähemmäksi Jeesuksen lämmintä sydäntä. Jos tuolla paikalla pysymme, on meillä oleva myös silmävoide niin, että aina näemme oikean tien.
Kokouksen käytännöllisiä asioita koskeviin
päätöksiin palaamme tuonnempana uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti