Vanhoillislestadiolaisten vaikuttajien julkilausuma evankelisluterilaisessa kirkossa pysymisen puolesta 1923

Uuden uskonnonvapauslain tultua voimaan vuonna 1923, myös vanhoillislestadiolaisuuden piirissä ilmeni halukkuutta evankelisluterilaisesta kirkosta eroamiseen. Joillakin paikkakunnilla, kuten esimerkiksi Kinnulassa, sen eroamisen puolesta otettiin myös vahvasti kantaa. Niinpä vanhoillislestadiolaisten äänenkannattajassa Siionin Lähestyslehdessä julkaistiin elokuussa tiedonanto/vetoomus, jossa vahvasti asetuttiin kirkossa pysymisen kannalla. Vetoomus oli lähetetty vanhoillislestadiolaisten keskusyhdistyksen vuosikokoukselle, joka pidettiin Kajaanissa 27. - 29.6. Kyseisen tiedotteen allekirjoittajina oli lukuisa joukko herätysliikkeen merkittäviä saarnaajia sekä kirkkoherrat Oskari Heikki Jussila ja W. A. Wirkkula.

--------

Rauhanyhdistyksen keskusyhdistyksen vuosikokoukselle Kajaanissa!

 

Siionin Lähetyslehti 8/1923, 94

Armo ja rauha lisääntyköön sen Herran lauman päälle, joka on kokoontunut Kajaanissa, sen Uhrikaritsan ympärille, joka on verellään meidät lunastanut ja henkensä kautta yhteen liittänyt eläväksi temppeliksi Herrassa ja jossa kokouksessa mekin tahdomme hengessä mukana olla, vaikka emme kaikkinaisten esteiden tähden voi persoonallisesti tykönne tulla, sen tähden nyt kokoontuneena Oulun suurissa seurakokouksissa tahdomme me allekirjoittaneet Herran viinamäen työmiehet ynnä monien vanhusten ja Jumalan armon avulla monen myrskyn läpikulkeneiden matkamiesten kanssa tervehtiä sinne kokoontuneita Herran omia ja toivottaa kastetta taivaasta koko Herran Sionille Suomessa.

            Samalla myöskin ilmoitamme vakaan käsityksemme asiasta, joka koskee kristittyjen suhtautumista uskonnon vapauslakiin ja kirkosta eroamiseen. Harkitessa asiaa Raamatun ja historian perustuksella on Jumalan lauman ja evankeliumin työn tähden sekä kaiken rakkauden ja rauhan säilyttämiseksi välttämätöntä, että pysymme sen kirkon helmassa, jonka kirjoihin merkityt olemme – niin kauan kuin sakramenttien pyhyys ja uskonopin tunnustuskirjojen mukainen oppi säilyy kirkossamme, eikä meitä uskomme tunnustamisen tähden pakoiteta kirkosta eroamaan eikä meitä eroiteta kirkon yhteydestä. Katsomme myöskin siihen, että tämä kirkosta eroaminen ja sen hengen virtaus on alkuisin siitä kadotuksen lapsen hengestä, josta apostoli Paavali puhuu toisen Tessalonikalaiskirjeen toisessa luvussa ja siis kaiken pahuuden alkajasta. Toivomme siis, että Jumala kaiken viisauden lähde avaisi valittuin lasten ymmärryksen tässäkin asiassa karttamaan kaikenlaisia viettelyksiä, tulipa ne kuinka kauniilla muodoilla ja esityksillä hyvänsä. Jättäkäämme sekä sielumme ja ruumiimme Hänen armonsa suojaan ja uskokaamme kaikessa Hänen johdatukseen; siihen Jumala armonsa antakoon. Amen.

Oulussa kesäkuun 17 p:nä 1923

Johan Hautajärvi         Erkki Rytky                Heikki Hooli               Jaakko Väärälä

And. Halttu                 L. Lång                       Matti Niskakangas      Antti Krekula

Pauli Rantala               R. Honkavuori           Oskari. H. Jussila        J. J. Mattila

W. A. Wirkkula           J. A. Halttu                 A. Rautio                    K. Siika-Aho

Vanhoillislestadiolaisten kansanedustajien julkilausuma uudesta uskonnonvapauslaista 1923

Vuonna 1922 valmisteilla ollut ja seuraavana vuonna voimaan tullut uusi uskonnonvapauslaki nosti vanhoillislestadiolaisuuden sisällä esiin monenlaisia näkemyksiä sekä suhtautumisessa uuteen lakiin että liikkeen suhteesta evankelisluterilaiseen kirkkoon. Osa hyväksyi uuden uskonnonvapauslain, osa piti uudessa laissa kirkosta eroamista liian helppona, ja jotkut näkivät nyt olevan sopivan hetken koko vanhoillislestadiolaisuuden kirkosta eroamiselle. Siionin Lähetyslehden toimittaja Oskari Heikki Jussila oli sitä mieltä, että uusi laki mahdollisti liian helpon irtautumisen kirkosta. Sen sijaan Jussilan kanssa samaan aikaan eduskunnassa istuneet toiset vanhoillislestadiolaiset kansanedustajat olivat uuden lain kannalla. Jussila antoi lehdessä palstatilaa myös muille uuden lain arvostelijoille, mikä sai lakia kannattavat kansanedustajat tarttumaan kynään ja lähettämään lehteen oman näkemyksensä. Siinä vedottiin kirkossa pysymisen puolesta ja arvosteltiin sitä, että lehdessä oli julkaistu harkitsemattomia lausuntoja. Oskari Heikki Jussila julkaisi kansanedustajien  tiedotteen, mutta kirjoitti sen loppuun oman kommenttinsa.
Alla kyseinen julkilausuma ja Jussilan kommentti.

---------

Suomen kristityille

Siionin Lähetyslehti no 2, 1923, 30. K.A.Lohi, Antti Junes, J.L.Seppänen, Juho Kanniainen

Koska Siionin Lähetyslehdessä on ollut lausuntoja, joissa ankarasti tuomitaan äsken voimaan astunutta uskonnonvapauslakia, pidämme me allekirjoittaneet, jotka olemme olleet valtiopäivillä mukana tätä lakia hyväksymässä ja olemme mielestämme sen sisältöön perehtyneitä, velvollisuutenamme, pyytää kaikkia Suomen kristityitä ottamaan huomioon seuraava selostuksemme.

Aluksi pyytäisimme huomauttaa, että kristittyjen velvollisuus on, ennen kuin vakavista asioista julkisen arvostelun lausuvat, ottaa asioista tarkka selvyys. Tunnesyistä, ilman vakavaa harkintaa annettu tuomio tai toisen harkitsemattoman lausunnon julkisaattaminen on epäoikeutettua. Ja erittäin vaarallista on kaiken uuden ylimalkainen perkeleelliseksi julistaminen. Niinpä mitä ensiksi tulee siihen arveluun, että tämän lain hyväksymisen kautta olisi ”katkaistu ensimmäinen rengas siitä kahleesta, jolla lohikäärme on sidottu”, selviää sen nurjuus tämän lain ensimmäisestä pykälästä. Sehän kuuluu näin: ”Uskontoa saa Suomessa julkisesti ja yksityisesti harjoittaa, mikäli lakia ja hyviä tapoja ei loukata:” Siis juuri päinvastoin kuin lain vastustajat tahtovat selittää, tämä laki täydellisemmin kuin entiset turvaa kaikille kansalaisille uskon, omantunnon ja uskonnon harjoituksen vapauden niin katoolisten kuin muittenkin pakkokirkkojen kuin myöskin niitten vainoa vastaan, jotka selittämällä uskonnon ”yksityisasiaksi” ovat koettaneet saada vapaan evankeliumin saarnaamisen kerrassaan kielletyksi.

Mitä tulee siihen väitteeseen, että tämä laki synnyttäisi pakanuutta, on meidän pakko muistuttaa, että väittäjäin puolustamasta pakkokristillisyydestä huolimatta eivät valtiokirkotkaan ole voineet estää pakanuutta maahan syntymästä jopa kirkon laitoksiin tunkeutumasta. Ja Kristuksen ja apostolien opin ja hengen mukaista ei suinkaan ole, että seurakunnan yhteydessä pakkokeinoilla pidetään henkilöitä, jotka seurakuntaa vihaavat ja pilkkaavat, jopa koettavat kaikkensa hävittääksensä koko kristillisyyden maanpäällä. Siitähän on kristittyjen keskuudessa aina oltu selvillä, että elävä Jumalan seurakunta ei ole sama kuin valtiokirkko. Koska myöskin tiedämme, että kristittyjen keskuudessa on ollut puhetta, olisiko syytä erota valtiokirkosta, lausumme hartaan toivomuksemme, etteivät kristityt harkitsemattomasti ryhtyisi eroilemisiin, vaan että jos pyrkimyksiä siihen suuntaan syntyisi, asia alistettaisiin yhteisen perusteellisen pohdinnan alaiseksi. Lopuksi tahtoisimme kaikkia Jumalan lapsia kehottaa kiinteästi pysymään kiinni taivaallisessa Rakastajassa, jotta saisimme voimaa veljelliseen rakkauteen, niin etteivät ulkonaiset asiat saisi Jumalan lapsia hajottaa ja vahingoittaa Jumalan valtakunnan asiaa.

Toimituksen jälkikirjoitus

Edellä olevan johdosta katson lehden toimittajana olevan pakoitettu huomauttamaan, ettei viime numerossa olleita eräiden kristittyjen saarnaajain lausuntoja uskonnonvapauslaista ole julkaistu tunnesyistä, kuten veljet edellä arvelevat, vaan sen tähden että moni kristitty näkee tässä laissa nykyisen maailmanajan hengen ilmenemistä.

O.H.Jussila

Niin sanotun antinpäivän kokouksen julkilausuma

Vanhoillisestadiolaisuudessa vuosina 1932 - 1934 revennyttä hajaannusta yrittettiin korjata niin sanotussa antinpäivän kokouksessa. Kokous johtikin sovintoon ja sen tuloksena laadittiin oheinen julkilasuma. Se julkaistiin sekä Siionin Lähetyslehdessä että Rauhan Sanassa.

-------

JULKILAUSUMA.

Sittenkuin Rauhan Sana-lehden ympärille ryhmittyneen piirin taholta oli kirjelmin päivämäärällä 25. 11. 1945 pyydetty Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen puhujain kokoukselta neuvotteluja kristillisyydessä v. 1934 syntyneen hajaannuksen korjaamiseksi, ja neuvotteluihin oli päätetty ryhtyä sekä neuvottelijat kummaltakin puolelta valittu, olemme tänään olleet koolla Jeesuksen nimeen.

Neuvottelijat olivat seuraavat (15 kummaltakin puolelta) :

A. Hintsala, Haapajärvi.          M. Aho, Inari.

O. Elomaa, Laukaa.                A. Forss, Pietarsaari.

Aug. Törölä, Haapajärvi.        K. H. Heikel, Oulu.

J. Kanniainen, Kempele.         H. Jokiperä, Oulu.

Akseli Ulander,  Oulu.            V. Juntunen, Kiiminki.

A. Leinonen, Oulu.                 J. O. Jämsä, Oulu.

K. Kemppainen, Oulu.            Antti Korpi, Teuva.

L. P. Tapaninen, Ylitornio.     Antti Krekula, Pyhäjoki

O. H. Jussila, Alatornio.         E. Leskelä, Utajärvi.

A. Koukkari, Oulu.                V. Luttu, Ylitornio.

Otto Raudasoja, Vihanti.        J. Marttiini, Rovaniemi.

V. Polvi, Ylivieska.                E. Salmi, Muonio.

P. A. Jokela, Rovaniemi.         P. Seppänen, Rovaniemi.

K. A. Lohi, Ranua.                  L.  Sjövall, Pietarsaari.

H. Jussila, Oulu.                     J. Ventin, Kokkola.

Neuvotteluja käytiin sydämellisen rakkauden hengessä ja rukouksessa Jumalan tykö. Seurakunnan Herra on kuullut lastensa rukoukset ja antanut armonsa, että olemme jaksaneet taipua parannukseen rikoksista, joita olemme tehneet seurakunnan yhteistä rakkautta vastaan ja siitä, että näitä rikoksia ja taitamattomuutta ei ole aikaisemmin hoidettu Kristuksen käskyn jälkeen. Kaikki viat, rikokset ja synnit olemme Jeesuksen nimessä ja veressä toinen toisillemme sydämistämme anteeksiantaneet ja armon pohjattomaan mereen upottaneet. Olemme päättäneet, että veljiä on lähetettävä seurakuntiin kaksin ja kaksin viemään tätä sanomaa ja kehoitamrne kristillisyyden veljiä ja sisaria kaikkialla noudattamaan meidän esimerkkiämme ja sydämistänsä toisilleen anteeksiantamaan, niinkuin Kristus meille anteeksiantanut on. Vielä kehoitamme, että tämän jälkeen unohdettaisiin kaikki, mitä takana päin on, ettei vihollinen lihamme heikkouden tähden pääsisi särkemään sitä, mitä Pyhä Henki seurakunnassa nyt on rakentanut.

Koska riita on koskenut ennen kaikkea seurakuntaoppia, olemme sopineet tässä asiassa seuraavaa:

Jumalan seurakunnan sanotaan Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa olevan siellä, missä m.m. on samanlainen evankeliumin saarna. Siinä joukossa meillä on syntien anteeksiantamus, elämä ja autuus, ei niiden ihmisten tähden, jotka seurakunnan muodostavat, vaan evankeliumin tähden, joka on heidän suussansa ja sydämessänsä. Sillä evankeliumissa meitä puhuttelee itse Pyhä Henki, joka, koska se on yksi, liittää yhteen uskovaisten sydämet yhdessä Hengessä Isää lähestymään, vaikka lahjat ovat moninaiset.

Meidän on pidettävä järkähtämättä kiinni siitä, että seurakunnassa ei ole sallittava puolueita sentähden, että se on Kristuksen ruumis. Seurakunta ei voi olla jaettu, koska silloin Kristus olisi jaettu. Tällainen ajatus on istutus, jota ei taivaallinen Isä ole istuttanut, ja on sentähden juurineen reväistävä pois Jumalan seurakunnasta. Missä toisin opetetaan, siellä ei hallitse Kristus, vaikka siellä olisi oikeatakin Jumalan sanan saarnaa ja sakramenttien käyttöä.

Edelleen kiinnitämme huomion siihen, että seurakunta on Jumalan temppeli, johonka kuuluvat vain ne, jotka elävinä kivinä liittyvät toinen toiseensa ja sen kautta tähän yhteen kokonaisuuteen rakentuen pyhäksi huoneeksi Herrassa. Mutta joka Jumalan temppelin turmelee (l Kor. 3:17), sen Jumala turmelee, eikä se voi uhrata hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle Jeesuksen Kristuksen kautta otolliset. Kristuksen käskyn mukaan me saarnaamme evankeliumia kaikille luoduille,, mutta jos meidän saarnamme ei ole tässä sanotun ojennusnuoran mukaista, vaan hajaannuksen vahvistamista, niin saarna e ole enää evankeliumia, eivätkä siitä syntyneet lapset ole vapaita, vaan orjia. (Gal. 4:22—26).

Sentähden, koska hajaannuksia on tapahtunut näillä lopun ajoilla, niinkuin Jeesus on ennustanut, meidän silmäimme nähden, on meidän rukoiltava Isää Jeesuksen nimeen, että meidän omattuntomme pysyisivät sidottuina ennen kirjoitettuun Jumalan sanaan, jota ilman meillä ei ole kestävää pohjaa jalkaimme alla.

Oulussa, marraskuun 30 päivänä 1945.

Kokouksen valtuuttamina:

L. P. Tapaninen.              Armas Leinonen.

Eemeli Salmi                   Mauno Aho.

Pentti J. P. Seppänen.      Antti A. Koukkari.