Väinö Havaksen artikkeli "Kasteen armo"

Kirkkoherra Väinö Havas

Yhdeksi keskeiseksi skisman aiheeksi vanhoillislestadiolaisuudessa nousi 1960-luvun alussa riita kasteesta. Erimielisyyttä oli siitä, mitä kasteessa tapahtuu. Peruskysymyksenä oli, onko kastamaton lapsi autuas - Kristuksen sovitustyön tähden - vai saako hän Pyhän Hengen vasta kastettaessa. Kirkkoherra Väinö Havas käsitteli kastetta kirjoituksessaan Siionin Lähetyslehdessä vuonna 1940. Selkeän suoraa vastausta edellä olevaan kysymykseen siitä ei kuitenkaan löydy. Hän kuitenkin toteaa muun muassa:
Nk. lapsuuskristityt iloitsevat kiitollisina siitä, että heidät jo avuttomina pienokaisina pyhässä kasteenpesossa liitettiin lujin lupauksin Jumalan armotalouden piiriin. Heistä tuntuu sanomattoman hyvältä, että kaste on heille jatkuvasti uskon kautta armorikas elämänvesi, uudestisyntymisen peso Pyhässä Hengessä.

-------

Kasteen armo 

Väinö Havas

Siionin lähetyslehti, elokuu 1940

Ne hengellisissä asioissa askartelevat ihmiset, jotka jumalisuuden varjolla pyydystelevät itselleen laumaa, antavat kasteelle aivan liian suuren merkityksen. He kiintyvät pintapuolisiin opillisiin kaavailuihin vain siksi, että heidän koko hurskautensa pysähtyy muotoihin ja oppilauselmiin, mutta sisäinen elämä ja kilvoitus Kristuksessa parannuksessa ja uskossa jää heille vieraaksi. Näin sentähden, että parannuksen ja uskon tie on tunnetusti kaita. Sen sijaan kristillisyyden ytimen käsittäneet, Pyhän Hengen kuljettamat kristityt ovat valmiit sydämestään yhtymään veljemme Paavalin sanoihin: Kristus ei lähettänyt minua kastamaan, vaan evankeliumia julistamaan (1. Kor. 17).

Vaikka tämä Herran suuri apostoli syvästi tunsikin kasteen siunauksen, ei hän kuitenkaan antanut sille millään tavalla keskeistä asemaa opetuksessansa. Näin on asianlaita yhä siellä, missä parannussaarna ja sovituksen sana pidetään Jumalan valtakunnan työn oleellisimpana osana. Elävä kristillisyys ei ole milloinkaan eksynyt yliarvioimaan kastetta.

Me pidämme tinkimättömästi kiinni siitä, että yksi kaste ei takaa kuolemattoman ihmissielun pelastusta. Puhumme rohkeasti luterilaisen tunnustuksemme mukaisesti kasteen armosta luopuneista ihmisistä. Jumala on kylläkin kasteeseen liittämissään armolupauksissansa luja. Siksi emme mielellämme käytä puheenpartta ”kasteenliiton rikkomisesta”, mutta tottelemattomuutensa vuoksi uskonsa ja uskonelämänsä menettänyt kastettu syntinen on varmasti myös kasteen siunauksesta osaton.

Uskotonta tuhlaajalasta ei autuuta se, että hän on kerran kastettu. Kaikkien kastettujen autuaiksi julistaminen on sitä kaikkein inhottavinta nukutussaarnaa, jolla paatuneita, tahratuita, synnissä ja jatkuvassa synnin rakkaudessa vaeltavia kalliisti lunastettuja sieluja tuuditellaan kohti onnetonta iankaikkisuutta, ja jolla alkava omantunnon herätys rikkiviisain sanakääntein tukahdutetaan. Voi niitä, jotka tällä tavoin menetellen ovat vieroittaneet kansamme lapsia elävästä evankeliumista, parannussaarnasta ja syntien anteeksiantamuksesta sekä sisäisestä uskonkilvoituksesta Kristuksessa! Olisi vihdoinkin aika jo tajuta, mihin tuollainen opillisesti ehkä hyvinkin johdonmukaiselta kuulostava viisastelu johtaa!

Uskovalle ihmiselle kaste sen sijaan on yksi ihanimpia Herramme suomia armolahjoja. Se on sitä niille kasteen armon ilmapiirissä kasvatetuille kristittyjen kotien lapsille, jotka eivät koskaan ole tohtineet uskoansa kieltää, vaan ovat vuodesta vuoteen jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa puhdasta omaatuntoa säilyttäneet, uskossansa varttuneet ja yhä tietoisemmin ja tietoisemmin turvautuneet kasteen Herran täydelliseen sovintotekoon ja syntien anteeksiantamukseen Hänen veressänsä. Tällaiset nk. lapsuuskristityt iloitsevat kiitollisina siitä, että heidät jo avuttomina pienokaisina pyhässä kasteenpesossa liitettiin lujin lupauksin Jumalan armotalouden piiriin. Heistä tuntuu sanomattoman hyvältä, että kaste on heille jatkuvasti uskon kautta armorikas elämänvesi, uudestisyntymisen peso Pyhässä Hengessä. Kasteen virvoittava armo, aivan kuin kristallinkirkas virta, huuhtoo heidän kiusattuja sydämiänsä. Kasteen ja siihen liittyvän lunastusarmon uskossa muisteleminen on todellakin kuin Nooan vesi, joka kantaa kristityn elämän purtta kohti ikuista rauhan tyventä!

Kasteen siunaus aukenee valtavana myös niille armosta langenneille tuhlaajalapsille, jotka sovintosaarnan uskomisessa ja parannuksessa kokevat Jumalan valtakunnassa kääntymisen ihmeen. He palaavat silloin luopumuksestansa juuri kasteen armoon, Kristuksen veren voima on puhdistanut heidät jälleen siihen autuaaseen tilaan, joka heillä kerran kastettuna pienokaisena oli. Hekin muistelevat syvästi kiitollisina kasteen pesoansa, joka ei heille uskottomuuden vuosina mitään merkinnyt, mutta joka nyt on samanlainen autuuden pantti, kuin Herran Pyhä Ehtoollinenkin. Luja, näkyvään aineeseen yhdistetty, vakuudeksi siitä, että armonvirta todellakin on pyyhkinyt synnit pois ja siitä, että me kokonaiset syntiset olemme todella pukeutuneet Kristukseen ja hänen vanhurskauteensa.

Mutta kasteen muisteleminen on meille uskossa kilvoitteleville vain yksi Herramme säätämä tuki monien muiden joukossa. Uskoamme vahvistaa myös Raamatussa lukemamme sana, kuulemamme yleinen evankeliumin saarna, ripissä julistettu synninpäästö ja Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen alttarin sakramentissa, ehtoollisen leivässä ja viinissä. Yksikään näistä armonneuvoista ei jouda tien oheen monien vihollisten piirittämän Kristityn elämässä. Me tarvitsemme ne kipeästi kaikki, sillä kamppailumme turmiovaltoja vastaan on tukahduttavan kuuma.

Meillä ei ole myöskään aikaa eikä varaa nostaa ainuttakaan näistä yksipuoliseen valta-asemaan, niin että muut jäävät varjoon, ja niin, että jotakin näistä kiivaasti muiden kustannuksella tehostaessamme kylvämme opillisin väittelyin riitaa ympärillemme. On syytä vakavasti pelätä, että kasteen kiivailijat eivät elä kasteen armosta ja kasteen todellisessa armossa, vaan viipyvät itsekkäitä tarkoin verhotuita tarkoitusperiään ajaessaan kristinuskon pintakysymyksissä, kuolettavassa oikeaoppisuuden kirjaimessa.

Kiitos, Herra,  kaikista suomista armoneuvoista, joilla Sinä vahvistat lastesi heikkoa uskoa ja joilla sinä tuet meitä näännyttävässä kilvoituksessamme murheenlaakson läpi Taivaan kotiin vievällä autuuden tiellä. Kiitos siitä, että me ahdistetut uskovaisesi saamme jatkuvasti muistella kastettamme ja vaeltaa kasteen armon kantamina Sinun ikuiseen täydelliseen rauhaasi!

Helsingissä 20.7.1940

Wäinö Hawas

Niin sanotun antinpäivän kokouksen julkilausuma

Vanhoillisestadiolaisuudessa vuosina 1932 - 1934 revennyttä hajaannusta yrittettiin korjata niin sanotussa antinpäivän kokouksessa. Kokous johtikin sovintoon ja sen tuloksena laadittiin oheinen julkilasuma. Se julkaistiin sekä Siionin Lähetyslehdessä että Rauhan Sanassa.

-------

JULKILAUSUMA.

Sittenkuin Rauhan Sana-lehden ympärille ryhmittyneen piirin taholta oli kirjelmin päivämäärällä 25. 11. 1945 pyydetty Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen puhujain kokoukselta neuvotteluja kristillisyydessä v. 1934 syntyneen hajaannuksen korjaamiseksi, ja neuvotteluihin oli päätetty ryhtyä sekä neuvottelijat kummaltakin puolelta valittu, olemme tänään olleet koolla Jeesuksen nimeen.

Neuvottelijat olivat seuraavat (15 kummaltakin puolelta) :

A. Hintsala, Haapajärvi.          M. Aho, Inari.

O. Elomaa, Laukaa.                A. Forss, Pietarsaari.

Aug. Törölä, Haapajärvi.        K. H. Heikel, Oulu.

J. Kanniainen, Kempele.         H. Jokiperä, Oulu.

Akseli Ulander,  Oulu.            V. Juntunen, Kiiminki.

A. Leinonen, Oulu.                 J. O. Jämsä, Oulu.

K. Kemppainen, Oulu.            Antti Korpi, Teuva.

L. P. Tapaninen, Ylitornio.     Antti Krekula, Pyhäjoki

O. H. Jussila, Alatornio.         E. Leskelä, Utajärvi.

A. Koukkari, Oulu.                V. Luttu, Ylitornio.

Otto Raudasoja, Vihanti.        J. Marttiini, Rovaniemi.

V. Polvi, Ylivieska.                E. Salmi, Muonio.

P. A. Jokela, Rovaniemi.         P. Seppänen, Rovaniemi.

K. A. Lohi, Ranua.                  L.  Sjövall, Pietarsaari.

H. Jussila, Oulu.                     J. Ventin, Kokkola.

Neuvotteluja käytiin sydämellisen rakkauden hengessä ja rukouksessa Jumalan tykö. Seurakunnan Herra on kuullut lastensa rukoukset ja antanut armonsa, että olemme jaksaneet taipua parannukseen rikoksista, joita olemme tehneet seurakunnan yhteistä rakkautta vastaan ja siitä, että näitä rikoksia ja taitamattomuutta ei ole aikaisemmin hoidettu Kristuksen käskyn jälkeen. Kaikki viat, rikokset ja synnit olemme Jeesuksen nimessä ja veressä toinen toisillemme sydämistämme anteeksiantaneet ja armon pohjattomaan mereen upottaneet. Olemme päättäneet, että veljiä on lähetettävä seurakuntiin kaksin ja kaksin viemään tätä sanomaa ja kehoitamrne kristillisyyden veljiä ja sisaria kaikkialla noudattamaan meidän esimerkkiämme ja sydämistänsä toisilleen anteeksiantamaan, niinkuin Kristus meille anteeksiantanut on. Vielä kehoitamme, että tämän jälkeen unohdettaisiin kaikki, mitä takana päin on, ettei vihollinen lihamme heikkouden tähden pääsisi särkemään sitä, mitä Pyhä Henki seurakunnassa nyt on rakentanut.

Koska riita on koskenut ennen kaikkea seurakuntaoppia, olemme sopineet tässä asiassa seuraavaa:

Jumalan seurakunnan sanotaan Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa olevan siellä, missä m.m. on samanlainen evankeliumin saarna. Siinä joukossa meillä on syntien anteeksiantamus, elämä ja autuus, ei niiden ihmisten tähden, jotka seurakunnan muodostavat, vaan evankeliumin tähden, joka on heidän suussansa ja sydämessänsä. Sillä evankeliumissa meitä puhuttelee itse Pyhä Henki, joka, koska se on yksi, liittää yhteen uskovaisten sydämet yhdessä Hengessä Isää lähestymään, vaikka lahjat ovat moninaiset.

Meidän on pidettävä järkähtämättä kiinni siitä, että seurakunnassa ei ole sallittava puolueita sentähden, että se on Kristuksen ruumis. Seurakunta ei voi olla jaettu, koska silloin Kristus olisi jaettu. Tällainen ajatus on istutus, jota ei taivaallinen Isä ole istuttanut, ja on sentähden juurineen reväistävä pois Jumalan seurakunnasta. Missä toisin opetetaan, siellä ei hallitse Kristus, vaikka siellä olisi oikeatakin Jumalan sanan saarnaa ja sakramenttien käyttöä.

Edelleen kiinnitämme huomion siihen, että seurakunta on Jumalan temppeli, johonka kuuluvat vain ne, jotka elävinä kivinä liittyvät toinen toiseensa ja sen kautta tähän yhteen kokonaisuuteen rakentuen pyhäksi huoneeksi Herrassa. Mutta joka Jumalan temppelin turmelee (l Kor. 3:17), sen Jumala turmelee, eikä se voi uhrata hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle Jeesuksen Kristuksen kautta otolliset. Kristuksen käskyn mukaan me saarnaamme evankeliumia kaikille luoduille,, mutta jos meidän saarnamme ei ole tässä sanotun ojennusnuoran mukaista, vaan hajaannuksen vahvistamista, niin saarna e ole enää evankeliumia, eivätkä siitä syntyneet lapset ole vapaita, vaan orjia. (Gal. 4:22—26).

Sentähden, koska hajaannuksia on tapahtunut näillä lopun ajoilla, niinkuin Jeesus on ennustanut, meidän silmäimme nähden, on meidän rukoiltava Isää Jeesuksen nimeen, että meidän omattuntomme pysyisivät sidottuina ennen kirjoitettuun Jumalan sanaan, jota ilman meillä ei ole kestävää pohjaa jalkaimme alla.

Oulussa, marraskuun 30 päivänä 1945.

Kokouksen valtuuttamina:

L. P. Tapaninen.              Armas Leinonen.

Eemeli Salmi                   Mauno Aho.

Pentti J. P. Seppänen.      Antti A. Koukkari.