Hjalmar Vanhala, kiistelty saarnamies Ruijan rannoilla

Hjalmar Vanhalan kuolinilmoitus Finmarkens Amtstidende-lehdessä. Vanhalan hautaustilaisuus pidettiin Vesisaaren lestadiolaisten uudella rukoushuoneella 8.1.1922.

Itä-Ruijassa syntyi torniolaisen saarnaajan Hjalmar Vanhalan (1878 – 1921)[1] toiminnan seurauksena 1910-luvulla herätyksiä, ristiriitoja ja lopulta taas uusi hajaannus. Vanhala oleskeli 1910-luvulla ja 1920-luvun alussa pitkiä aikoja Itä-Ruijassa. Hän liikkui Varangin vuonon rantakylissä ja pitkään ristiriidoista kärsineen Vesisaaren lestadiolaisyhteisön keskuudessa. Matkakumppanina hänellä oli aluksi alatorniolainen saarnaaja Karl Sandberg (1862 – 1935). Sandbergin ja Vanhalan saarnamatkojen aikana talvella 1912 – 1913 syntyi Vesisaaressa, Vuoreijassa ja niiden lähiseudulla suuria herätyksiä. Seuroissa oli niin paljon kuulijoita, etteivät mitkään kokous- ja rukoushuonetilat riittäneet suurelle kuulijakunnalle.[2] Vanhala oli aluksi yhteistyössä saarnaaja Olli Koskamon kanssa, mutta pian heidän välilleen syntyi jännitteitä. 

Vanhala oli toiminut aikaisemmin vapaakirkollisena saarnajana Torniossa ja kierrellyt evankelioimassa myös Haaparannalla sekä Tornion ja Oulun ympäristössä. Lisäksi hänen kotinsa oli ollut vapaakirkollisten hartaustilaisuuksien kokoontumispaikkana.[3] Missä vaiheessa Vanhala siirtyi vapaakirkollisista piireistä lestadiolaissaarnaajaksi, ei selviä käytettävissä olevista lähteistä. Hänen ympärillään syntyi melko pian myös erimielisyyksiä. Syynä oli Vanhalan elämänvaellus. Vanhoillislestadiolaisten vuosittaisessa kokouksessa kesäkuussa 1916 oli puhujien kokousten keskustelunaiheena ”lihallisuuteen langenneet” saarnaajat. Kokous päätti, että näiden oli lopetettava saarnatoimintansa.[4] Lähetystoimikunnan johtokunnan kokouksessa 6.5.1917 Hjalmar Vanhala mainitaan kahden muun saarnaajan ohella ”lihan synneissä” liikkuvana saarnaajana. Johtokunta viittasi edellisen vuoden kokouspöytäkirjaan ja lähetti sen vielä tiedoksi asianonmaisten kotipaikkakunnille.[5]

Vesisaarelaisen saarnaajan Andreas Esbensenin (1916 – 2008)[6] mukaan Vanhalalla oli puhelahjat, jotka hakivat vertaistaan. Hän huusi saarnansa keuhkojensa täydellä voimalla ja käytti niin voimakasta, rikasta ja värikästä kuvakieltä, että kuulijat olivat aivan suunniltaan liikutuksissa. Syntyneitä herätyksiä alkoivat pian varjostaa syytökset Vanhalan siveettömästä elämästä. Ne johtivat erimielisyyksiin lestadiolaisyhteisön sisällä. Kesällä 1915 Vesisaaressa pidetyissä Norjan vanhoillislestadiolaisten isoissa seuroissa Vanhala myönsi syytökset oikeiksi ja ”teki parannusta”. Saarnatoimintaansa hän ei vastoin neuvoja kuitenkaan lopettanut. Tämä johti lestadiolaisyhteisön hajaannukseen, jossa suurin osa seurasi Vanhalaa. Hjalmar Vanhala kuoli Vesisaaressa joulukuun lopulla vuonna 1921.  Hänen kuolemansa jälkeen pääosa Vanhalan kannattajista, johtajanaan Karl Sirkka (1868 – 1957), kutsui esikoissaarnaajat Ruotsin Lapista Vesisaareen ja liittyivät heihin.[7]

---

[1] Kristiansen 2004, 137.

[2] Sionin Lähetyslehti 8/1914, 227 – 231 (Kristian Olausen); 9/1914, 259 – 262 (A. Brune). Huutavan Ääni 6-7/1920, 118 – 120 (Aatu Heiskanen).

[3] Suomen Viikkolehti 19/13.5.1909, 293; 4/1910, 57 – 58.

[4] Kertomus kristittyjen 10:istä yleisistä seuroista Oulussa kesäk. 24 – 27 p:nä W:na 1916. Oulu 1916, 54 – 61.

[5]SRKA. Lähetystoimen johtokunnan pöytäkirjat 6.5.1917, § 59, Sionin Lähetyslehti 6/1922, 92 (Kristian Olausen).

[6] Kristiansen 2004, 76.

[7] Brune 1938, 77 – 80; Esbensen 2000a, 28; Esbensen 2000b, 29 – 31; Kristiansen 2004, 63.

Otteita piispantarkastuksista ja seurakuntakertomuksista. Kontiolahti

Kontiolahden evankelisluterilainen kirkko, järjestyksessä toinen, valmistui vuonna 1881.

Tähän kirjoitussarjaan on tavoitteenani koota ne muistiinpanot, joita tein Karjalan lestadiolaisuudesta alueen seurakuntien piispantarkastuspöytäkirjoista ja seurakuntakertomuksista. Kokosin niitä aikoinaan väitöskirjaani varten. Seitsemäntenä sarjassa on tänään vuorossa Kontiolahti.


---------

Piispantarkastuspöytäkirja 4. - 5.4.1887 (Gustaf Johansson).

Yleinen varoitus harhaopeista, ei erikseen mitään lestadiolaisuudesta.

Seurakuntakertomus  31.3.1887 (K.E.Järnefelt).
Lestadiolaisuudesta ei mitään.

Piispantarkastuspöytäkirja 24. – 27.8.1891 (Gustaf Johansson).
Mitä harhaoppeihin tulee, niin laestadiolaisia vähin on olemassa. tahdon vähän lausua varoitukseksi niille, jotka tahtovat asiaa punnita ja pitävät harhaopin kauheana. Lahkokunnan tapa on, että se tarttuu yksityiseen Raamatun paikkaan, muuntaa, liioittelemalla vääristelee sitä ja tekee yksityisen kohdan sen arvoiseksi, että muut totuudet siitä kärsivät. Niin laestadiolaisissakin. Rippi on korotettu sakramentiksi ja pantu arvossa yli muiden. Kun lahkokunta sanoo, että ainoastaan se tulee autuaaksi, joka lahkokunnan piirissä tunnustaa syntinsä, niin on se kauhea ylpeys ja pilkka sitä Jumalaa vastaan, joka ei antaudu lahkokunnan orjaksi. Sillä ei Jumala sanonut, että vaan laestadiolaiset autuaaksi tulevat. Vaan ken tahtoo tuommoiseen liittyä, hän on ihmisten orja eikä Jumalan palvelija. Se on aivan kumma, että tuommoiseen röyhkiään oppiin voi ihmisiä siirtyä. Se on lahkokunnan omituisuutena tuomita kirkkoa, opettajia ja kaikkea, jotka eivät tahdo lahkokunnan temppujen alle alistua. Mutta se on tuomio, joka ei ole Jumalan, vaan Jumala on siitä itse kerran tuomitseva. Lahkokunta on sepittänyt uuden autuudenjärjestyksen, se panee Kristuksen asumaan niin korkeuteen, ettei Häntä löydä muualla kuin laestadiolaisessa veljessä, ja siitä ottaa oikein tilaisuuden kutsua luoksensa ihmisen. Mutta jokaisen täytyy Kristuksen opetuslapseksi ruveta. Kun rupee ihmisten lapseksi ja lahkokunnan opetuslapseksi, se ei elämän tiellä kulje. Kun nyt kysytään, mikä on parannuksen teko, niin sanotaan siksi sitä, kun tulee lahkokuntaan ja tunnustaa syntinsä. Onko hullumpaa kuultu? Ei Lutherus eikä Raamattu ole sellaista parannuksen tekoa opettanut. Muuta siihen tarvitaan. Ja kun kysytään, mikä on uudesta syntyminen, niin tapahtuu se myös silloin kun tunnustaa syntinsä. Se on uusi oppi, josta ei Lutherus mitään tiennyt. Ja niin pitkin matkaa väärentää lahko rippiopin. Ihmistä kytketään ihmiseen ja estetään Jumalan tykö menemästä. Ja tuo henki lahkokunnassa muka olisi Jumalan Pyhä Henki! Ken vaan sitä henkeä oppii tuntemaan, hän huomaa, kuinka epäpuhdas, ylpeä, kaukana Jumalasta se on. Joka avoimella mielellä sitä tutkii, hän tietää, ettei se ole Jumalasta, ettei se ole Jumalan Henki. Ei ole Jumalan Henki semmoinen. En tahdo laajemmalti tästä puhua, varoitan vaan kaikkia siitä. Apostoli käskee välttämään eriseuraista ihmistä. Pian tulee lahkolaiseksi sen piirissä, sillä siinä liikkuu voimia, jotka ei ole ylhäältä. Se on ikävää, etttä Suomen kansassa tällaista liikkuu aikana, jolloin juuri raitista uskoa kysytään. Tiedän, ettei lahkon kiihkossa oleva huoli varoituksesta, vaan päivä on tuleva, jolloin kiihko katoaa ja silloin voi ajatuksissa liikkua, mitä on kuullut. ..

Seurakuntakertomus 23.8.1891 (Klaes Erik Järnefelt).
Lahkoja seurakunnassa ei löydy muita kuin laestadiolaisuus. Se ei enenemässä liene, mutta ei vähenemässäkään. Sen opin päätuntomerkkinä ovat huomattavina, että se julistaa itseään ainoaksi pyhäksi ja yhteiseksi seurakunnaksi, johon ihmisen pitää liittäytymän autuaaksi tullakseen, ja jolla on valta synnit anteeksi antaa ja pidättää. Mielenmuutokselle pannaan vähempi arvo, se näyttää supistuvan siihen, että ihminen koossa olevalle seurakunnalle tunnustaa syntinsä ja ottaa päästön, jolloin uskovainen on valmis. Uskolle sitä vastoin pannaan suurin arvo ja siihen koetetaan ihmistä saada ja siinä pysyttää julistamalla paljasta evankeliumia. Lakia sen tähden nämä uskovaiset eivät ainakaan itse tarvitse, mutta muita kohtaan he käyttävät lakia tuomitakseen ja tuomitakseen semmoistakin, joka olisi evankeliumilla lohdutettava, mutta sitä ei tehdä, kun ei seuraan yhdy. Pyhityksellä ei myöskään väliä pidetä, pitää vaan olla niin turvattuna, Kristuksen armossa, että on valmis milloin tahansa lähtemään. Nämä ovat lahkon silmiinpistävimmät yksipuolisuudet. Vakavampia heidänkin joukossa löytyy, jotka todella uskossa ja parannuksessa näyttävät vaeltavan, mutta on paljon kevytmielisiäkin, jotka uskosta kerskatessaan kuitenkin kiroilevat ja elävät riidassa ja torassa aviopuolisonsa kanssa. Onpa tapahtunut niinkin törkeä rikos, että eräs tähän lahkoon kuuluva mies vaimonsa eläessä eli tämän sisaren kanssa, ja kohta vaimon kuoltua synnyttikin tuo sisar lapsen. Seurakunta lienee kuitenkin sulkenut tämän veljen ulos keskuudestaan, koska hän ei ole sen jälkeen lahkon jäsenenä esiintynyt. Valtiokirkon ja sen pappien, jopa todellisesti hengellisten pappien sortaminen ja halventaminen on tämän lahkon tunnusmerkkeinä myöskin. Se hyvä on tällä liikkeellä ollut, että monet tähän seuraan kuulumattomat ovat ruvenneet tutkimaan Raamatuita, jos ne niin ovat, ja sen kautta itse päässeet elämän tielle.

Piispantarkastuspöytäkirja 6 – 9.7.1894 (Gustaf Johansson).
-virkaanasettamistarkastus

Seurakuntakertomus 4.7.1894 (Henrik Piipponen).
Uskonnollisia lahkoja ei ole seurakunnassa muita kuin laestadiolainen lahko, johon täällä kuuluu noin kahdeksankymmentä henkeä. Tämän lahkon oppi ja henki ovat tunnetut. Lahkolaisinto näyttää täällä olevan laimenemaan päin. On myös viime aikoina tehty muutamia yrityksiä vapaakirkollisen opin istuttamiseksi ja levittämiseksi seurakunnassa Joensuun kaupungin läheisyydessa. Mutta vaikka kuulijoita onkin puheena olevan suunnan saarnamiehillä ollut, ei täällä kukaan ole vielä varsinaisesti taipunut tämän suunnan oppiin, johon Joensuun kaupungissa kuuluu jo muutamia henkiä oikein uudestaan kastamisen kautta otetun.

Lähde: OMA. OTA. Eb:46. Piispantarkastuspöytäkirjat. Kontiolahti.