Rafael Hertzbergin kuvaus Helsingin elämästä 1880-luvulla. Lestadiolaisuus

 

Kirjailija Rafael Hertzberg

Suomenruotsalainen sanomalehtimies, kirjailija ja kirjallisuuskriitikko Rafael Hertzberg (1845 - 1896) julkaisi 1880-luvun (1888/1889) lopulla kirjan nimeltä Helsingfors för tre hundra är sedan och i vara dagar. Kirjassaan hän käy läpi Helsingin siihenastiset historialliset vaiheet. Tämän lisäksi hän kuvaa ainutlaatuisen kiinnostavasti 1880-luvun Helsinkiä ja helsinkiläisten elämää. Kirjassa on myös kuvaus kaupungin lestadiolaisyhteisöstä, joka seuraa ohessa.

Lestadiolaiset

Helsingissä on virallisen seurakunnan ohella joukko lahkoja, jot­ka yhdessä tai toisessa suhteessa poikkeavat valtionkirkon opista tai järjestyksestä. Näistä jäsenmäärältään suurimman muodosta­vat lestadiolaiset tai hihhulit. Kuten tunnettua lahko on peräisin Ruotsin Lapista, jossa 1800-luvun puolivälissä eli ja vaikutti sen perustaja, kirkkoherra Laestadius, joka oli saanut virikkeitä skandi­naavisen Pohjolan hengelliseen elämään voimakkaasti vaikuttaval­ta Grundtvigilta. Lapista Laestadius lähetti lähetyssaarnaajia ym­päröiville seuduille. Hänen saarnansa olivat voimakkaan herättä­viä. Hän hyökkäsi epäröimättä kansan paheita vastaan eikä kaih­tanut osoitella paheellisia eikä nimetä pahuutta paitsi sen oikeil­la, myös sen raaimmilla nimillä. Ravistellen tietämättömien, köy­hien ihmisten omatuntoja hän aikaansai mahtavan herätysliikkeen, jonka ilmenemismuotoina olivat samanaikaisesti uskonnollinen hurmio ja siveellisesti puhdas elämäntapa. Liike on levinnyt La­pista yli koko Pohjolan, ja sillä on kannattajia kautta maan.

Paljon enemmän kuin siveellisessä katsannossa parantunut elämäntapa on liikkeen tehnyt erityisen huomatuksi hurmioitu­nut innostus, jota esiintyy kaikkialla, missä liike on saavuttanut jalansijaa, ja joka ilmenee huutoina, ulvomisena, hyppimisenä ja tanssimisena. Ne kuuluvat jokaiseen tärkeään lestadiolaiseen.ju-malanpalvelukseen, ja erityisesti etäisillä maaseutualueilla innos­tus usein saa hengellisen hourupäisyyden piirteet. Lahkon kan­nattajien saama hihhuli-nimitys onkin peräisin jumalanpalveluk­sen aikana päästellyistä huudoista.

Menkäämme ajatuksissamme tällaiseen erämaatuvassa pidet­tyyn jumalanpalvelukseen - erääseen näistä eriskummallisista yöllisistä kokouksista, joista silloin tällöin on ollut tilaisuus lu­kea silminnäkijäkuvauksia.

Ilma on hiostavaa, lampusta tai kynttilästä ja takkavalkeasta lankeava valo levittää kummallisia, värisyttäviä varjoja ja puoli­hämärää huoneeseen, joka on tungokseen asti täynnä ihmisiä.
     Kuulijoissa näkyy äärimmäisen jännittynyt tarkkaavaisuus; osa heistä on liikuttunut ja tunkeutuu kiihkeästi ryhminä puhujan ym­pärille ja haluaa ikään kuin ahmia hänen jokaisen sanansa. Tilai­suuden puhuja on kiertävä hihhulisaarnaaja, pitkänhuiskea karja­lainen, jolla on älykkäät kasvonilmeet. Näkee, että hän on tottu­nut hallitsemaan aiheensa ja kuulijansa. Hänen puheensa intoja palo tarttuvat kuulijoihin. Hän kehottaa heitä tunnustamaan syn­tinsä, varoittaa heitä raamatunlainauksin, puhuu liikuttavasti, kehottavasti, kutsuvasti, kolkuttaen heidän omatuntoaan, luvaten ka-tuvaisille syntien anteeksiantoa, armoa ja autuuden rauhaa. Kun hän vaikenee, kuullaan syviä huokauksia, itkua ja nyyhkytyksiä, joihin siellä täällä sekoittuu raaka, kouristuksenomainen naurunpyrskähdys muistuttaen hullujen tapaa nauraa.

x Saarnaaja, joka piti puheensa istuen tuvan perällä olevan pöy­dän ääressä, nousee ylös ja kysyy, haluaako joku tunnustaa syn­tinsä. Silloin äärimmilleen liikuttuneen väen joukosta nousee esiin vanha mies ja sanoo haluavansa tunnustaa syntinsä, ja nyt myös muut tungeksivat villissä huumassa saarnaajan ympärille huuta­en, että he haluavat vapautua synnin ja paholaisen orjuudesta. Itkien ja valittaen he tunnustavat syntinsä, ja saarnaaja asettaa kätensä heidän päänsä päälle, antaa synninpäästön ja sanoo valavansa pyhän hengen heidän sieluihinsa. Seurankunta virittää ylit­sevuotavasti riemuiten kiitoslaulun, jonka läpi kuullaan Seebaot-ja hoosianna-huutoja. Väki puristaa toistensa käsiä, puhuu ke­nenkään kuulematta ja kuulematta itse, keinuttaa vartaloitaan edestakaisin, syleilee toisiaan ja antaa veljessuudelmia. "Riemuit­takoon, iloittakoon! Tyhjennettäköön taivaallisen mannan ja hen­gellisen nautinnon viini!", kaikuu saarnaajan ääni. Ihmiset huu­tavat, hyppivät, tanssivat, saarnaavat villissä huumassa. Ja pak­su, kostea ilma ja heikosti lepattava valaistus verhoavat tämän kaiken mielikuvitukselliseen huntuun. Näin jatkuu pitkään kohti aamunkoittoa. Mutta kun päivän työt jälleen kutsuvat, jatkaa elä­mä entistä hiljaista, hidasta kulkuaan. Hihhuliapostolin vierailusta seudulla ei näy muuta jälkeä, kuin että joku tunnettu juomari on aloittanut raittiin elämän, joku hillitön lurjus on lopettanut ki­roilun ja tappelemisen,'joku jolta varas on vuosia aikaisemmin vienyt, näkee varkaan tulevan palauttamaan saaliinsa ja pyytä­mään anteeksiantoa Jumalan laupeuden tähden.

Tällaiset ja vastaavat kuvaukset ovat laajalle levinneitä, ja siksi astuukin tietyllä uteliaisuudella Fredrikinkatu 61:n taloon, jonka lestadiolaiset ovat Helsingissä sisustaneet kirkkosalikseen. Juma­lanpalveluksien pitäminen myöhään illalla lisää vaellukseemme kaupungin laidalle jotain salaperäistä. Syyssateen kastelemina menemme läpi pimeän portin, avaamme vaatimattoman oven etei­seen ja astumme jyrkkiä portaita ylös tähän taloon, jonka pohja­kerros on tiilestä. Astumme sisään heikosti valaistuun, korkeaan ja tilavaan saliin, jossa on paljaat puuseinät, lukuisia penkkejä ja valtava pa.rvi. Kaikki.on yksinkertaista ja niukkaa. Pitkän seinän edustalla on katederi, ja pilareiden nauloissa roikkuu joitakin hat­tuja.

Seurakunta koostuu alimpien yhteiskuntakerrosten miehistä ja naisista miesten ollessa kuitenkin enemmistönä. Erityisen sil­miinpistävää on, että useimpien kasvonpiirteet ovat rumat, lähes riutuneet. Tämä viittaa mahdollisesti siihen, että lahko saa jäsenen­sä etupäässä niiden joukosta, joiden elämä on kehdosta hautaan kärsimystä, puutetta ja raskasta työtä - sellainen ei suinkaan ole omiaan kaunistamaan kasvonpiirteitä.

Katederilla istuu kaksi miestä, ja heillä näyttää olevan ahdas­ta. Emme pysty päättelemään, mikä on toisen tehtävä. Toinen on ojentautunut selkä koukussa katederille asetettujen käsivarsiensa varaan, luo vilkkaasti tuikkivin silmin katseita paikalle kokoon­tuneisiin ja puhuu heille. Tuon tuostakin hän tekee kysymyksen ja saa vastauksen. Kun hän esim. on selittänyt, että ihmisen on uskottava Jumalan johdatukseen, hän kysyy, "eikö olekin niin, eikö meidän pidäkin uskoa?" ja eri puolilta seurakuntaa kuuluu vastaus: "kyllä, totta kai meidän täytyy uskoa Jumalan johdatuk­seen". - "No niin", sanoo saarnaaja, " niinpä meidän on uskotta­va", ja sitten hän jatkaa selitystään. Lopettaessaan hän kysyy, onko hän, joka ei missään nimessä halua olla olevinaan erehtymätön, ymmärtänyt sei iltamansa raamatunkohdat oikein. Tästä alkaa ly­hyt, toverillinen ja lupsakas keskustelu. Lopussa ei sitten tapah­du mitään mainittavampaa, ja tilaisuus päättyy.

Muuan maalarimestari toi lestadiolaisuuden Kuopiosta Hel­sinkiin seitsemäntoista vuotta sitten. Hän oli. tekemisissä erään rakennusmestarin kanssa, joka oman käsityksensä mukaan vietti rentunelämää. Maalarimestari käännytti hänet, minkä jälkeen us­kovaisten joukko vähitellen kasvoi. Nyt lahkoon arvioidaan Hel­singissä kuuluvan pyöreästi 1.500 henkeä. Kannattajien määrän kasvaessa tuli tarve saada jumalanpalveluksia varten oma huo­neisto, ja talon ostamiseksi perustettiin yhdistys nimeltä "Fridsföreningen", jonka säännöt on säädetyssä järjestyksessä vahvis­tettu. Näiden sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena on ai­kaansaada rauhaa, raittiutta ja rehellistä elämää erityisesti niiden keskuudessa, jotka elävät paheissa. Yhdistyksen asioista huoleh­tii yhdeksänneuvosto, joka hallitsee ja pitää kirjaa yhdistyksen tuloista ja jakaa apua sitä tarvitseville. Viimeksi mainittuun tar­koitukseen tämä hallitus valitsee kahdeksan henkilöä, jotka kier­tävät kaupunkia ja etsivät hädänalaisia. Yhdistykseen on kirjattu neljäsataa jäsentä, ja sen tulot muodostuvat vapaaehtoisista avus­tuksista, testamenteista, lahjoituksista jne.

Lestadiolaiset eivät muodosta erillistä lahkoa vaan katsovat kuuluvansa valtionkirkkoon. Heillä ei ole varsinaisia pappeja. Saarnata saa jokainen, jolla mielestään on siihen kutsumus ja jonka selitykset seurakunta hyväksyy. Aateveljien mielestä kaikki nämä saarnaajat ovat erityisen eteviä ja omaavat runsaat Pyhän hengen lahjat. Saarnaajien vieraillessa Helsingissä on sali uskovaisia tul­villaan.

Nya Pressenin havainnoitsija sanoo, että jos lestadiolaisuu­desta sivuuttaa sen, että sen piirissä esiintyvät ajatukset, liikkeet ja pyrkimykset uskon asioissa vaikuttavat monilla tahoilla hedelmällisesti ja kertovat toimeliaisuudesta ja kehityskelpoisuudesta, niin sillä on suuri ansio ainakin yhdessä suhteessa, sen pyrkimyk­sessä raittiuteen. Hihhulismi on muokannut maaperää ja valmis­tellut mieliä siinä määrin, että nykyaikaisen raittiusliikkeen, joka jälkipolville on osottautuva erääksi aikamme kiitettävimmistä pyrkimyksistä, on tarvinnut ainoastaan lähettää kutsuhuutonsa valloittaakseen alaa kaikkialla maassamme. Hihhulit ovat ansioi­tuneet myös eräässä toisessa suhteessa, nimittäin ottamalla käyt­töön laajamittaisen maallikkosaarnaajien järjestelmän.

Kerrotaan, että lestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvat viettävät esimerkillisen vakavamielistä ja säädyllistä elämää. Jos näin on, sen yhteiskunnan kurjimpaan pohjasakkaan kohdistuvista pyrin­nöistä ei toki ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Uskonnollisella lahkolla, jonka ponnistelut johtavat maallisen kurjuuden lieven­tymiseen, on oikeus saada kunnioituksemme, vaikka meille sen ulkoisissa esiintymismuodoissa onkin paljon omituista.

Lukija ehkä kysyy, eivätkö Helsingin hihhulit joudu saman­laiseen hurmostilaan, jota edellä on kuvattu. Itse asiassa emme vierailullamme saaneet nähdä mitään sellaista.

Käännymme kokouksesta poistuvan vanhemman, kumarai­sen työläisen puoleen. Hän pysähtyy, kuuntelee kohteliaat kysy­myksemme ja vastaa, että hurmostiloja kyllä esiintyy, mutta ei kuitenkaan kovin runsaasti sen jälkeen, kun armo on antanut us­kovaisille rauhan. Hän lisää vakavana, että sellaisen näkeminen on tietysti tottumattomalle kummallista, mutta uskoon käänty­mätön ei voi käsittää, mitä Jumalan teot saavat synnintekijässä aikaan. Hänen katseensa kirkkaus kertoo, että hän itse syyästi tun­tee sanojensa totuudellisuuden ja uskoo siihen.

141

Lestadiolaisuudella merkittävä rooli helluntailaisuuden ensikosketuksissa Suomeen

Thomas Barratt (1862-1940)

Lestadiolaisuudessa tapahtui 1800- ja 1900-lukujen taitteessa hajaannus, joka johti aluksi liikkeen jakautumiseen kolmeen ryhmää: vanhoillisiin, uusheränänneisiin ja esikoisiin. Uusheränneiden keskuudessa alkoi 1900-luvun ensimmäisinä vuosina uusi kuohunta, minkä seurauksena syntyi neljäs lestadiolaisryhmä. Sitä kutsuttuiin narvalaisuudeksi, sillä ryhmä syntyi Itä-Virossa sijaitsevan Narvan lestadiolaisyhteisön keskuudessa. Tämä hyvin hurmoksellinen suunta sai kannatusta Viron lisäksi Inkerin maaseudulla, Pietarissa ja Etelä-Suomen kaupungeissa.

                      Narvalaisuudella oli tärkeä osuus helluntailiikkeen ensimmäisten kosketusten syntymisessä Suomeen. Nimittäin Helsingissä asunut narvalaissaarnaaja Johan Johansson (1864-1931)[1] ja tammisaarelainen muurarimestari Hugo Sjöblom lähtivät jouluna 1910 tapaamaan Kristianiaan norjalaista saarnaajaa Thomas Barrattia (1862-1940), jonka toiminnan seurauksena Kristianian seudulla oli syntynyt uskonnollista herätystä.[2] Vierailun aikana narvalaiset esittivät Barratille pyynnön saapua Suomeen. Johansson ja Sörnäisten yhteiskoulun johtajatar Hanna Castrèn (1862-1943) tekivät uuden matkan Kristianiaan helluntaikokouksiin juhannuksena 1911 uudistaen pyyntönsä. Barrattin matka toteutui lopulta syksyllä 1911.[3]

          Ensimmäiset tilaisuudet järjestettiin Helsingin Rauhanyhdistyksen ru-koushuoneella, ensin suuressa salissa, myöhemmin ns. katakombissa. Näissä kokouksissa sai eräs lestadiolaisnainen henkikasteen ja tapahtui myös ”sairaiden parantumisia”. Barrat kävi matkansa aikana tapaamassa Tammisaaressa pääkaupunkiseudun narvalaisten vaikuttajaa Frans Siléniä.[4] Hänen matkakohteinaan olivat lisäksi Kuopio, Viipuri, Pietari, Tampere ja Turku. Näillä paikkakunnilla hän esiintyi myös narvalaisten tilaisuuksissa. Viipurissa Barratt tapasi muun muassa Aleksanteri Kumpulaisen.[5] Pietarissa lestadiolaiset (ilm. lähinnä narvalaiset) osallistuivat aktiivisesti Barrattin tilaisuuksiin.[6]

          Barrattilla oli ensimmäisellä Suomen-matkallaan yhteyksiä myös vapaa-kirkollisiin piireihin, metodisteihin sekä baptisteihin. Silti narvalaisten osuus oli ilmeisesti merkittävin. Nimenomaan narvalaiset kutsuivat Barrattin Suomeen ja järjestivät Helsingin Rauhanyhdistykseltä kokoustilat. Matkan järjestelyissä oli Hanna Castrénilla ja Johan Johanssonilla keskeinen osuus. Saarnaaja Johansson toimi ensimmäisellä matkalla Barrattin tulkkina. Kun vuoden 1912 alussa alkoi helluntailiikkeen lehden Ristin Voiton julkaiseminen, toimi sen ensimmäisenä (nimellisenä) julkaisijana Hugo Sjöblom. Thomas Barratt hoiti kuitenkin käytännössä päätoimittajan tehtäviä Norjasta käsin.[7] Alkuvaiheen jälkeen siirtyi helluntailiikkeen johto pois narvalaisten käsistä. Osa Barrattiin yhteydessä olleista palasi takaisin lestadiolaisuuden muihin haarautumiin. Esimerkiksi Barrattia Suomeen kutsumassa olleet Johan Johansson ja Hugo Sjöblom liittyivät takaisin uusheräykseen.[8] Useat muut, kuten esimerkkisi edellä mainittu Hanna Castrén,jatkoivat toimintaansa helluntailiikkeessä etääntyen lestadiolaisuudesta.[9]

         

 Ps. Tämä on muokattu versio väitöskirjani sivuista 212 - 213.

---

---

[1][1] Raittila 1967, n:o 133.

[2][2] Narvalaisten ja Barrattin ensimmäiset kontaktit olivat syntyneet jo tammikuussa             1907,jolloin suomalaisia saarnaajia oli ollut mukana hänen kokouksissaan Kristianiassa. Narvalaiset olivat yrittäneet saada Barrattin Suomeen jo vuonna 1908, mutta suunnitelma oli lykkääntynyt Barrattin pitkän Intian-matkan vuoksi. (Ahonen 1994, 36, 43). Martti Vuollon mukaan Hugo Sjöblom oli ammatiltaan maalari (Vuollo 1999,   80 – 81).

[3][3] HÄ 12/1931, 188-189 (Johan Johanssonin muistokirjoitus), Brofeldt 1935, 22, Ahonen      1994, 43.

[4][4] Brofeldt 1935, 25; RV 50, 51-52/1971; 3,4/1972, Ahonen 1994, 48-57; Barrattin toi minta aiheutti sekä kiinnostusta että huolta lestadiolaisuuden muissa haarautumissa (Esim. OMA. Laestadiana 9. Aa:2. Albert ja Hilda Levonin kirje Mikko Saarenpäälle 16.11.1912, Tuomas Lindbergin kirje Mikko Saarenpäälle 15.6.1912. Aleksandra Mäkinen on kertonut narvalaisten johtajan, saarnaaja Aleksanteri Kumpulaisen menneen helluntailiikkeeseen lopullisesti, kastattaen myös itsensä. KA. MEMK. Aleksandra Mäkisen hst.). Aleksandra Mäkisen tiedon kanssa on ristiriidassa se, että Aleksanteri Kumpulainen ei missään vaiheessa eronnut evankelisluterilaisesta kirkosta. Hän osallistui vuonna 1920 uusheräyksen kokoukseen Oulussa käyttäen myös kokouksen yhteydessä puheenvuoron (OMA. Laestadiana 2. Cb:1. Vuosikokouksen 18.-19.3.1920 yhteydessä pidetyn neuvottelukokouksen ptk).

[5][5]      Brofeldt 1935, 23; Ahonen 1994, 48-57.

[6][6]      Ahonen 1994, 48, 61.

[7][7] RV 4/1972. Venäjän ns. vanhojen uskovaisten perimätieto kertoo kaupungin lestadiolaisyhteisössä tapahtuneesta hajaannuksesta samaan aikaan. Yhteisöstä erosi omaksi seurakunnakseen vapaakirkollisvaikutteinen ryhmä (MKK. Raportti matkasta Pietarin ja Inkerin ns. vanhojen uskovaisten keskuudessa heinäkuussa 1996).

[8][8] HÄ 12/1931, 188-189 (Johan Johanssonin muistokirjoitus, jonka toisena laatijana mainitaan H. Sjöblom); Johan Johansson valittiin Helsingin Rauhanyhdistyksen johtokuntaan uudestaan vuonna 1923. Aikaisemmin hän oli kuulunut johtokuntaan vuosina 1889-1899 (Särkiniemi 1988, 159-160). 

[9][9] Mm. Hanna Castrén, Anna Brodd ja Matti Rantanen (Brofeldt 1935, 26, 119); Herätysliikekyselyistä löytyi Viipurin läänin alueelta yksi maininta siirtymisestä narvalaisuudesta helluntailiikkeeseen (HYKHL/K 4. Jaakkima 10N, pp. 354).