Amerikan vanhoillislestadiolaisten asenne televisioon, kilpaurheiluun ja pappiskoulutukseen 1960-luvun alussa

Juhannuksen tienoilla 1962 Pohjois-Amerikan vanhoillislestadiolaiset  eli ns. heidemanilaiset kokoontuivat vuotuisiin kesäseuroihinsa Kuparisaarella Pohjoi-Michiganissa. Seurojen yhteydessä pidettiin perinteiset puhujie/saarnaajien ja seurakuntavanhinten, lähetysyhdistyksen (Apostolic Lutheran Mission) ja kustannusyhtiön (Rauha Publishing Company) kokoukset. Puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa nousi kolme aihetta keskusteluun. Nämä olivat suhtautumninen televisioon ja urheilukilpailuihin sekä papiksi kouluttautuminen.

Sekä televisioon että aktiiviseen kilpaurheiluun suhtauduttiin kielteisesti. Pappiskoulutuksen hankkimista ei kannatettu. Tätä perustelttin sillä, että koulutuksen antavat uskottomat professorit, jotka kynivät pois vähäisenkin uskon. Sen sijaan todettiin, että : Kristittyjen seurat ovat lopultakin se yliopisto, jossa kristillisyyden saarnaajia ja pappeja kasvatetaan, ja kristittyjen käsien alla siunaten siihen tehtävään vihitään.Kokouksen linjanvedot sekä televisosta että kilpaurheilusta ovat yhteneviä niiden päätösten kanssa, joita tehtiin Suomessa samoihin aikoihin. Sen sijaan asenne pappiskoulutukseen oli selkeästi suomalaisia kielteisempi. Kokoukseen osallistui Suomesta saarnaaja Hannes Kamula, joka oli kutsuttuna saarnamatkalla Pohjois-Amerikassa.

Täss uutinen Rauhan Tervehdys-lehdessä puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksesta ja se päätöksistä:

Rauhan Tervehdys, August 1962

SAARNAAJIEN JA SEURAKUNTAVANHINTEN KOKOUS

Lehtemme viime numerossa oli jo lyhyt uutismaininta siitä, että Calumetin juhannusseurojen yhteydessä pidettiin saarnaajien ja seurakuntavanhinten kokous, ja lupasimme palata siihen vielä laajemmin selityksin tässä numerossa. Koetamme sitä tässä nyt täyttää.

Kokoukselle esitettiin neuvoteltavaksi m.m. seuraavat kolme asiaa: miten olisi meidän kristittyjen suhtauduttava televisioniin, mitä on ajateltava aikamme urheiluelämästä, ja pappien ja saarnaajien kouluuttamisesta.

Televisionia koskevasta pidettiin monia ja asiaa hyvin selventäviä, puheenvuoroja. Todettiin, että television on yksi aikamme ihmeellisistä keksinnöistä, jota voidaan käyttää hyödyllisiinkin tarkoituksiin, mutta kun se yleiskäytössään on suurin, piirtein omistettu kevytmielisyyden, jopa saastaisuuden ja raakuudenkin palvelukseen, niin oltiin sitä mieltä, että se saisi olla meidän kristittyjen kodeista pois, ja etenkin sieltä missä on lapsia, mutta samalla myöskin tarkennettiin sitä, ettei senkään vuoksi käytäisi toistemme armottomasti tuomitsemiseen, vaan rakkautta osoittaen koetettaisiin olla niillekin apuna, jotka ovat televisioninkin kotiinsa laittamisen kiusauksessa heikoiksi tulleet, kotiinsa sen laittaneet, tai ovat kiusauksessa laittaa sitä, että hekin tulisivat autetuiksi sen kiusauksen voittamiseen.

Aikamme urheiluelämää koskevasta

pidettiin myöskin monia puheenvuoroja. Itseään urheilemista ruumiillisena liikuntana varsinkin sellaisille, joiden tehtävät vaativat mahdollisimman paljon sisällä istumista, kuten esim. koulunuorisolla, pidettiin suotavana, mutta toisaalta todettiin aikamme varsinaisen urheilu-elämän vaarat suuriksi, joissa monet kalliisti uskomassa olleet nuoret ovat uskottomien seuraan joutuessaan hyvän omantuntonsa rauhan kadottaneet. He eivät ole urheilusta kiinnostuneina urheilujoukkueisiin liittyessään osanneet aavistaa, että kyseessä ei ole vain ainoastaan viatoin urheilu, vaan urheilun mukana ja liepeillä liikkuvat monet muutkin kristityn puhtaalle omalletunnolle enemmän tai vähemmän sopimattomat asiat, kuten uskottomien synnissä ja synneistä ilakoiva seura, urheilun voitoista uskottomien tapaan juhlimiset, joihin voipi helposti liittyä tanssista ja ryypystä lähtien vaikka mitä. Ja vaikka kristitty koettaa niistä ehkä itsensä pidättääkin, niin jo pelkkä mukana olo ja kaiken näkemänsä ja kuulemansa nuhtelemisesta vaikeneminen tekee omantunnon rauhan säilymisen kyseenalaiseksi. Siksi pidettiin tarpeellisena ja suotavana, että kristityt nuoret olisivat varovaisia, eivätkä antaisi urheiluun kiinnostuksen pettää itseänsä: vaaroihin, joissa voipi hyvän omantunnon rauha kadota. Sen sijaan ei pidetty sopimattomana, jos kristityt nuoret keskenään kokoontuessaan kisailevat ja urheilevatkin.

Saarnaajien ja pappien kouluuttamisesta keskusteltiin laajasti ja asiallisesti. Koulukasvatuksen merkitys seurakuntien palveluksessa tunnettiin ja tunnustettiin. Mutta toisaalta huomioitiin se tosiseikka, että kun meidän kristillisyydellämme ei ole kyseessä olevaan tarkoitukseen omaa  koululaitosta, nuori saarnaaja tai papiksi aikova nuori mies olisi lähetettävä johonkin maalliseen yliopistoon, tai ehkäpä kirkolliseen seminaariin uskottomien professorien ja tohtorien kasvatettavaksi, jossa ei kyllä elävää uskoa eikä kristillisyyttä opeteta, vaan pahimmassa tapauksessa kynitään entinenkin usko pois: uskovaisena lähetetään ja saadaan uskottomana takaisin. Ja siksi tahdottiin saada pidättyä siihen kristillisyyden vanhaan ja hyvin koettuun saarnaajien ja pappien kasvatukseen, jossa seurakunnat havaitessaan, että jollakin veljellä on Jumalan antamaa lahjaa sanan puhumiseen, alkavat häntä siihen pyytelemään, vaikkapa jonkun vanhemman puhujaveljen kumppalina; rohkaisemaan ja kehoittamaan, ja tarpeen tullen neuvomaankin. Mutta että sen tulisi saada aina tapahtua kyseessä olevan veljen omalla paikkakunnalla, omassa seurakunnassa, jossa hänet omana lapsena parhaiden tunnetaan. Sillä jos johonkin seurakuntaan aletaan muista seurakunnista määräilemään uusia puhujia, niin tuloksena on kalinat. Kristittyjen seurat ovat lopultakin se yliopisto, jossa kristillisyyden saarnaajia ja pappeja kasvatetaan, ja kristittyjen käsien alla siunaten siihen tehtävään vihitään. Sen koulukasvatuksen ja vihkimyksen ovat tarvinneet saada nekin veljet, jotka aikaisemmin ovat muissa kouluissa pappiskasvatuksen saaneet, ennen kun he ovat voineet alkaa Jumalan seurakuntaa palvelemaan.

Keskustelut olivat tiiviisti suuren yksimielisyyden hengessä käytyjä ja siihen rakentavia.
 -----
Ps.

Rauhan Tervehdys-lehti palasi teemaan uudestaan lokakuussa 1966. Se julkaisi Päivämies-lehdessä 20.7.1966 olleen toimistusartikkelin "Srk:n vuosikokouksen kannanotto televisioon ohjelmineen". Rauhan Tervehdyjsen toimitus oli otsikoinut sen ilmeisen tarkoituksellisesti kantaaottavaksi ja suomalaisia tukevaksi: "SUOMEN KRISTILLISYYS KIIVAASSA TAISTELUSSA TELEVISIIONIA VASTAAN". Lehti julkaisi artikkelin sellaisenaan ilman kommentteja.