Muistelu: August Lundbergin sairastuminen ja menehtyminen Vittangissa marraskuussa 1930

August ja Fredrika Vilhelmina Lundbergin (os. Laestadius) hautakivi Jukkasjärven hautausmaalla

Ruotsin itälestadiolaisuuden keskeisiä johtohahmoja oli opettaja, saarnaaja ja lähetysjohtaja August Lundberg (1863 - 1930) Lannavaarasta.

Vittankilainen Hilda Pettersson (Nikukka) on muistellut  August Lundbergin viimeisiä hetkiä professori Pekka Raittilalle 23.7.1960 seuraavasti:

Viimeisellä kirkkoreissullaan sairastui ja sitten asui entisen rovasti Johanssonin lesken luona. Nikukasta lähtiessään leikitteli, kun kysyin, koska hän palaa, vastasi: Kyllähän sisar tietää, että kun lehmät aamulla metsään lasketaan, ne illalla tulevat kotiin. Se oli kauhea leikkisä, iloinen mies.

Lundberg oli silloin käräjämatkalla, kävi ystävien luona ja meni sieltä illalla kirkkoon. Lundberg piti aina käydessään illalla kirkossa seurat. Mekin menimme kirkkoon. Näimme jo hänen saarnatuoliin mennessään, ettei hän voi hyvin. Lundberg piti kuitenkin puheen, mutta väliin puhui ruotsiakin. Tuli ja istui penkkin, mutta kaatui siihen ja alkoi oksentaa. Tohtori asui lähellä, noudettiin tohtori. Kun menin kysymään vointia, Lundberg vastasi: "En voi hyvin. Taisi olla viimeinen palvelus Herralle; jos kuolen, kuolen Herralle". Ne oli viimeiset puheet. Ruustinna Johanssonin luona, jonne Lannavaarasta omaiset tulivat, oli vielä avannut silmänsä ja sanonut ruotsiksi, että hän "katsoo ylös valkeuteen, kirkkaus loistaa".

Lisämateriaalia
Tässä artikkeli Lundbergin muistokirjoituksesta.
Saamenkielintutkija Eliel Lagercrantzin kriittinen arvio August Lundbergista.

Vanhoillislestadiolaisille rukoushuone Kiirunaan vuonna 1923

Kiirunan Rauhanyhdistyksen (Kiruna Fridsförbund) rukoushuone valmistui vuonna 1923. Tässä rakennus kuvattuna vuonna 2002.

Vanhoillislestadiolaiset rakensivat vuonna 1923 rukoushuoneen Kiirunaan. Tämä rakennus nousi kuuluisaksi 1930-luvun alussa ns. korpelalaisuuden myötä. Nämä nimittäin pitivät seillä kokouksiaan. Niihin tapahtumiin palaan myöhemmin. Tässä kirjoituksessa kokoan lyhyesti kyseisen rukoushuoneen perustamisvaiheen.

Kiirunan Rauhanyhdistyksen (Kiruna Fridsförbund) rukoushuone vuonna 2002.

Itäläisten, jolla nimellä vanhoillislestadiolaisia kutsuttiin Ruotsissa, seurojen pitäminen alkoi Kiirunan kaivostaajamassa vuonna 1906. Järjestäjänä oli Tärännöstä kotoisin ollut sairaanhoitaja Mia Carlsson. Saarnaajina olivat ”Nikkari-Tuomas”, ”Palo-Lassi” ja ”Ohtanan Iisko”, jotka olivat palaamassa Lannavaaran perinteisistä talvikokouksista. Rakennusvaiheessa Kiirunassa asui noin 50 vanhoillislestadiolaista, joten yhteisö oli melko pieni. Niinpä rakennushankkeen rahoittamiseksi vedottiin koko herätysliikkeen kenttään muun muassa Siionin Lähetyslehdessä. Kiirunan suomalaisen seurahuoneyhdistyksen, joka oli rakentamista varten perustetun yhdistyksen nimi, uuden kokoushuoneiston vihkiäisiä vietettiin 2.12.1923. Tilaisuuteen oli saapunut 400 – 500 henkeä, joten rukoushuone oli tupaten täysi. Tilaisuuden avasi lähetysjohtaja August Lundberg ja vihkimisen suoritti Luulajan hiippakunnan ensimmäinen piispa (vuosina 1904 – 1937) Olof Bergqvist (1862 – 1940). Esikoiset olivat aloittaneet seurojen pitämisen Kiirunassa joitakin vuosia aikaisemmin Peter Granatin talossa.[1]

Kiirunalaiset lähettivät oheisia keräyslistoja kaikkialle, missä vanhoillistadiolaisuutta esiintyi. Myös seurakunnan kirkkoherra J. E. Eklund näyttää kuuluneen "seurahuoneyhdistyksen" johtokuntaan

Vihkiäistilaisuuden avajaispuheenvuorossaan lähetysjohtaja August Lundberg linjasi millaisten työntekijöiden, miltä pohjalta, ja miten rukoushuoneella tulisi työtä tehdä:
 
Ensimmäiseksi --- kaikkien kasteen armosta luopuneiden täytyy todellisen katumuksen ja parannuksen kautta syntyä elävään uskoon ja lapseuteen Jumalassa, koska viimeisellä tuomiolla on niin kirkkaat silmät, että Häntä ei käy pettäminen siten, että maalataan ja kaunistellaan uudestisyntymättömiä ihmisiä.

Siionin Lähetyslehti julkaisi oheisen yhteenvedon rukoushuonehankkeen kustannuksista ja vetosi samalla uusien lahjoitusten puolesta. SL 8/1924

Toiseksi; parannussaarna on pidettävä vakavasti rangaistukseksi kaikista synneistä niin, että omatunto asetetaan elävän Jumalan eteen, , ja että kirkosta ei saarnamiehen siitä välittämättä tule näyttelyhuoneusto ajan uusia muotihulluuksia ja turhuutta varten. Kukaan ei voi auttaa, että kaikenlaisia syntejä tapahtuu seurakunnassa, mutta saarnamies on vapaa omantuntonsa suhteen, kun hän puhtaan Jumalan sanan peilillä asettaa esiin synnit, sellaisena kuin ne ovat, viimeisen tuomarin eteen, sekä evankeliumin kautta vaikuttaa kuulijassa halua ja voimaa parannukseen, ja synnit rangaistaan häpeällisinä.

Kolmanneksi; tarvitsee saarnata täysi evankeliumi, syntien anteeksisaaminen Lutherin opin mukaan, niin ettei taivaan valtakunnan kadoteta pois.

Neljänneksi; seurakuntakuri on pidettävä kristillisen kirkkolain jälkeen Matt, evank. 18:15-20 mukaan, niin että seurakunta voi olla kristinuskon äiti maan päällä, sekä Jumalan sanan selittäjät Hänen palvelijoitaan, ei Herran lauman herroja.

Viidenneksi; sanan julistajat älkööt sekaantuko kevytmieliseen seuraelämään tai juoppouteen, joka antaa huonon esimerkin ja tuhoaa hengellisen elämän.

Kuudenneksi; kirkkojen tulee olla Jumalan kansan kokoushuoneita, mutta niitä ei ole avattava sellaisille tilaisuuksille, jotka kuuluvat enempi teatterille kuin Jumalan huoneelle. Tämä huone ei siis ole rakennettu kilpailemaan puolueiden kanssa laumoista, vaan että lutherilaisessa kirkossa Kristuksen määräyksen mukaan saarnataan parannusta ja syntein anteeksi saamista ja kristillisen elämän ylläpitämistä yksimielisyydessä, uskossa ja rakkaudessa.[2]

Näkymä rukoushuoneen sisältä

---

[1] SL 7/1923, 103; 1/1924, 6-8; 2/1924, 18-19; 8/1924, 125-126; OMA. Laestadiana 10. Mia Carlssonin hst. 23.7.1962.

[2] SL 1/1924, 6-8.

Erkki Antti Juhonpietin viimeinen matka

Tässä Haaparannnalehdestä (4.12.1900 ) poimimani artikkeli, jossa kerrotaan lestadiolaisen maallikkosaarnaajan, "vanhimman" ja herätysliikkeen johtajan Erkki Antti Juhonpietin (25.3.1814 - 2.11.1900) hautajaisista. Hautajaiset pidettiin Pajalan kirkossa 25.11.1901 ja vainaja laskettiin Pajalan kirkkomaahan. Hautajaissaattue käsitti 53 hevosta ja hautajaisvieraita arveltiin olleen 800 - 1000 henkeä. Se oli suurin saattojoukko, joka Pajalssa oli nähty sittenrovasti Lars Levi Laestadiuksen kuoleman. Ruumissaarnan piti rovasti Pehr Olof Grape, joka puheessaan korosti vainajan sovittelijan roolia riitakysymyksissä sekä hänen julistuksensa evankelisuutta.

Kun Ruotsin kuningatar otti vastaan synninpäästön lestadiolaispapilta

Lestadiolaisen herätysliikkeen johto siirtyi perustajansa kuoleman jälkeen maallikkosaarnaajien käsiin. Suomessa herätykseen liittyi 1800-luvulla ainakin 19 pappia ja lisäksi muutamalla muullakin pappiskoulutuksen saaneella oli lyhytaikainen myönteinen kosketus liikkeeseen. Sen sijaan Ruotsissa ainoastaan yksi pappi oli selkeästi mukana lestadiolaisten toiminnassa. Ruotsin Ylitorniolla syntynyt Pehr Olof Grape (1844 - 1901) oli lestadiolaistunut vuonna 1868. Hänet vihittiin papiksi 12.2.1868 Tukholmassa. Grape oli Hietaniemellä komministerinä 1868 - 1879, Ruotsin Ylitornion kirkkoherrana 1879 - 1894 ja Haaparannan kirkkoherrana 1894 -1901. Tämän lisäksi Grape Tornionlaakso kouluntarkastajana vuodet 1881 - 1901 ja toimi lääninrovastina vuodet 1890 - 1901.  Kouluntarkastajan roolissa hän kiersi ahkerasti Ruotsin puolella Tornionjokilaaksossa ja piti samalla raamatunselityksiä. Grapen toiminta kouluntarkastajana, jossa hän ajoi ruotsinkielisen koululaitoksen leviämistä suomenkielisille seuduille Tornionjokilaaksoon, herätti myös arvostelua. Grape avioitui 24.1.1869 rovasti Albert Heikelin tyttären Anna Kristina Heikelin kanssa. Hän oli siis lestadiolaispappien Karl Abiel ja Oskar Immanuel Heikelin lanko. Pehr Olof Grapella oli 1880-luvulta alkaen luottamuksellinen ja tiivis suhde Lapska Missionens Vänner-yhdistykseen sekä oman hiippakuntansa johtoon. Lestadiolaisessa herätysliikkeessä Grapella oli lämmin ystävyyssuhde ennen kaikkea saarnaaja Erkki Antti Juhonpietiin. Sen sijaan ns. länsilestadiolaisuudessa hänet nähtiin yhdessä pastori Aatu Laitisen ja lähetysjohtaja, saarnaaja August Lundbergin ohella herätyksen "vesittäjänä".

Rauhan Sana- lehdessä oli vuonna 1984 laaja saarnaaja Iisak Ailin muistelu kirkkoherra Pehr Olof Grapesta. Siinä oli myös kuvaus Ruotsin kuninkaan ja kuningattaren tapaamisesta Tukholmassa Pehr Olof Grapen kanssa. Tarinan mukaan Ruotsin kuningatar olis pyytänyt synninpäästöä Pehr Olof Grapelta, joka sen myös hänelle julisti. Myös kuningas liikuttui tapahtumasta niin, että kyyneleet valuivat hänen poskillaan. Kuningas ei kuitenkaan itse pyytänyt synninpäästöä. Iisak Ailin mukaan tapahtumasta kertoi rovasti Grape itse hänen vanhemmilleen.

Alla kyseinen muistelu:

Rauhan Sana 9/1984

Lestadiolaisuus Sommenissa

Tässä linkki saarnaaja Karl Erik Karlstedtin haastatteluun vuonna 1995. Hän kertoo Sommenin lestadiolaisuudesta. Sommen sijaitsee parisataa kilometriä Tukholman eteläpuolella, Itä-Göötanmaalla. Yhteisö nimeltä Föreningen Fridsförbund i Sommen syntyi seudulle vuonna 1898, kun pari Amerikassa lestadiolaisuuteen kääntynyttä henkilöä kutsui saarnaajia kotiseudulleen Sommeniin. 1920-luvun alussa Sommenin rukoushuoneessa oli jäseniä noin 180. Toimittuaan parikymmentä vuotta ilman omaa kokoontumistilaa yhteisö rakensi rukoushuoneen vuonna 1918. Huoneistoa kutsuttiin nimellä Sions Kapell. Lestadiolaisuus levisi Sommenin lisäksi laajalle alueelle Itä-Götanmaalla sekä Öölantiin. Lähetsymatkoja tehtiin myös Gottlantiin, mutta siellä herätysliikee ei päässyt juurtumaan. Haastattelu on ruotsiksi, mutta sehän meiltä sujuu....

Lestadiolaisten rukoushuone Haaparannalla

Haaparannan Rauhanyhdistys/ Fridsförbundet i Haparanda

Lestadiolaisen herätysliikkeen levitessä Lapin perukoilta etelään, kaupunkeihin ja muihin asutuskeskuksiin, käynnistyi liikkeen omien seurahuoneiden rakentaminen. Maaseudulla seuroja Rauhanyhdistys Seura, Kristittyjen Rauhanyhdistys ja lopullisena Rauhanyhdistys Torniossa. Yhdistyksen anomus sen rekisteröinnistä hyväksyttiin 31.12.1888 ja oli ensimmäinen koko Suomessa. Tämä jälkeen perustetut lestadiolaisten yhdistykset Suomessa kantoivat nimeä Rauhanyhdistys. Ruotsin puolella lestadiolaisten perustamien yhdistysten nimikäytäntö on ollut paljon kirjavampi.

Haaparannan Rauhanyhdistys/Fridsförbundet
i Haparanda 2009/Aimo Palovaara

pidettiin lähes yksinomaan pirteissä, mutta kaupungeissa seuraväki ei niihin millään mahtunut. Omien rukoushuoneiden hankkiminen tuli tarpeeseen, sillä lahkona pidetty liike ei saanut kokouksiinsa tiloja myöskään seurakunnilta. Herätysliikkeen omien rukoushuoneiden hankkiminen näyttäisi alkaneen aikaisemmin Suomessa kuin Ruotsissa. Kun Suomessa rukoushuoneiden rakentaminen ajoittuu 1880-luvun lopulle ja 1890-luvulle, Ruotsissa toimiin ryhdyttiin noin kymmenen vuotta myöhemmin. Tornionjokilaakson suulla Torniossa lestadiolaiset saivat omat kokoontumistilat vuonna 1886 saarnaaja Pietari Alaviuhkolan kuoleman (1886) jälkeen. Alaviuhkola oli luovuttanut kotitalonsa, joka oli pitkään ollut vakituinen seurapaikka, omistusoikeuden "uskovaisille".  Talo myytiin ja saaduilla rahoilla ostettiin uusi tontti, jonne valmistui uusi rukoushuone vuonna 1890. Kiinteistön omistaminen edellytti toimikunnan perustamista sen käytännön asioiden hoitamiseen. Tämä johti yhdistyksen perustamiseen. Sen nimestä oli ehdolla monta versiota, muun muassa

Haaparannanlehti 28.7.1903

Tornion sisarkaupungissa Haaparannalla lestadiolaiset rakensivat oman rukoushuoneen vuosina 1902 - 1903. Tontin sille lahjoitti  Lars Levi Laestadiuksen miniä Angelica Laestadius. Rakennus on edelleen pystyssä ja seurakäytössä. Rakentaminen alkoi lokakuussa 1902 ja vihkiäisiä vietettiin 26.7.1903. Vihkiäistilaisuudessa juhlavieraita olin niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet valmistuneeseen rakennukseen. Tornion ja Haaparannan vanhoillislestadiolaiset järjestivät vuonna 1909 ruotsalaisten ja suomalaisten yhteiset suuret seurat, joiden aikana seuravieraita oli noin 8000 henkeä. Seuroja pidettiin molemmissa kaupungeissa.