Amerikan vanhoillislestadiolaisten kannanotot televisioon, urheiluun ja pappien koulutukseen vuonna 1962

Lisää kuvateksti

Amerikan vanhoillislestadiolaiset, joita kutsutiin myös heidemanilaisiksi, alkoivat julkaista vuonna 1922 kuukausittain ilmestynyttä Rauhan Tervehdys-lehteä.Sen toimittajana oli pitkään pastori Paul Heideman. Lehden elokuun numerossa vuonna 1962 kerrottiin Calumetin juhannusseurojen yhteydessä kesäkuussa pidetystä saarnaajien ja seurakuntavanhinten kokouksesta. Siellä keskusteltiin television ja kilpaurheilun sopivuudesta sekä pappien kouluttamisesta. Kokousväki suhtautui kielteisesti sekä televisioon että kilpaurheiluun. Asenne myös omien pappien kouluttautumiseen oli negatiivinen, sillä nämä joutuisivat opiskelemaan muiden ylläpitämissä oppilaitoksissa. Tämä voisi kokouksen mielestä johtaa siihen, että pahimmassa tapauksessa kynitään entinenkin usko pois.  Uskovaisena lähetetään ja saadaan uskottomana takaisin.

Rauhan Tervehdys, elokuu 1962

SAARNAAJIEN JA SEURAKUNTAVANHINTEN KOKOUS

Lehtemme viime numerossa oli jo lyhyt uutismaininta siitä, että Calumetin juhannusseurojen yhteydessä pidettiin saarnaajien ja seurakuntavanhinten kokous, ja lupasimme palata siihen vielä laajemmin selityksin tässä numerossa. Koetamme sitä tässä nyt täyttää.

Kokoukselle esitettiin neuvoteltavaksi m.m. seuraavat kolme asiaa: miten olisi meidän kristittyjen suhtauduttava televisioniin, mitä on ajateltava aikamme urheiluelämästä, ja pappien ja saarnaajien kouluuttamisesta.

Televisionia koskevasta pidettiin monia ja asiaa hyvin selventäviä, puheenvuoroja. Todettiin, että television on yksi aikamme ihmeellisistä keksinnöistä, jota voidaan käyttää hyödyllisiinkin tarkoituksiin, mutta kun se yleiskäytössään on suurin, piirtein omistettu kevytmielisyyden, jopa saastaisuuden ja raakuudenkin palvelukseen, niin oltiin sitä mieltä, että se saisi olla meidän kristittyjen kodeista pois, ja etenkin sieltä missä on lapsia, mutta samalla myöskin tarkennettiin sitä, ettei senkään vuoksi käytäisi toistemme armottomasti tuomitsemiseen, vaan rakkautta osoittaen koetettaisiin olla niillekin apuna, jotka ovat televisioninkin kotiinsa laittamisen kiusauksessa heikoiksi tulleet, kotiinsa sen laittaneet, tai ovat kiusauksessa laittaa sitä, että hekin tulisivat autetuiksi sen kiusauksen voittamiseen.

Aikamme urheiluelämää koskevasta

pidettiin myöskin monia puheenvuoroja. Itseään urheilemista ruumiillisena liikuntana varsinkin sellaisille, joiden tehtävät vaativat mahdollisimman paljon sisällä istumista, kuten esim. koulunuorisolla, pidettiin suotavana, mutta toisaalta todettiin aikamme varsinaisen urheilu-elämän vaarat suuriksi, joissa monet kalliisti uskomassa olleet nuoret ovat uskottomien seuraan joutuessaan hyvän omantuntonsa rauhan kadottaneet. He eivät ole urheilusta kiinnostuneina urheilujoukkueisiin liittyessään osanneet aavistaa, että kyseessä ei ole vain ainoastaan viatoin urheilu, vaan urheilun mukana ja liepeillä liikkuvat monet muutkin kristityn puhtaalle omalletunnolle enemmän tai vähemmän sopimattomat asiat, kuten uskottomien synnissä ja synneistä ilakoiva seura, urheilun voitoista uskottomien tapaan juhlimiset, joihin voipi helposti liittyä tanssista ja ryypystä lähtien vaikka mitä. Ja vaikka kristitty koettaa niistä ehkä itsensä pidättääkin, niin jo pelkkä mukana olo ja kaiken näkemänsä ja kuulemansa nuhtelemisesta vaikeneminen tekee omantunnon rauhan säilymisen kyseenalaiseksi. Siksi pidettiin tarpeellisena ja suotavana, että kristityt nuoret olisivat varovaisia, eivätkä antaisi urheiluun kiinnostuksen pettää itseänsä: vaaroihin, joissa voipi hyvän omantunnon rauha kadota. Sen sijaan ei pidetty sopimattomana, jos kristityt nuoret keskenään kokoontuessaan kisailevat ja urheilevatkin.

Saarnaajien ja pappien kouluuttamisesta keskusteltiin laajasti ja asiallisesti. Koulukasvatuksen merkitys seurakuntien palveluksessa tunnettiin ja tunnustettiin. Mutta toisaalta huomioitiin se tosiseikka, että kun meidän kristillisyydellämme ei ole kyseessä olevaan tarkoitukseen omaa  koululaitosta, nuori saarnaaja tai papiksi aikova nuori mies olisi lähetettävä johonkin maalliseen yliopistoon, tai ehkäpä kirkolliseen seminaariin uskottomien professorien ja tohtorien kasvatettavaksi, jossa ei kyllä elävää uskoa eikä kristillisyyttä opeteta, vaan pahimmassa tapauksessa kynitään entinenkin usko pois: uskovaisena lähetetään ja saadaan uskottomana takaisin. Ja siksi tahdottiin saada pidättyä siihen kristillisyyden vanhaan ja hyvin koettuun saarnaajien ja pappien kasvatukseen, jossa seurakunnat havaitessaan, että jollakin veljellä on Jumalan antamaa lahjaa sanan puhumiseen, alkavat häntä siihen pyytelemään, vaikkapa jonkun vanhemman puhujaveljen kumppalina; rohkaisemaan ja kehoittamaan, ja tarpeen tullen neuvomaankin. Mutta että sen tulisi saada aina tapahtua kyseessä olevan veljen omalla paikkakunnalla, omassa seurakunnassa, jossa hänet omana lapsena parhaiden tunnetaan. Sillä jos johonkin seurakuntaan aletaan muista seurakunnista määräilemään uusia puhujia, niin tuloksena on kalinat. Kristittyjen seurat ovat lopultakin se yliopisto, jossa kristillisyyden saarnaajia ja pappeja kasvatetaan, ja kristittyjen käsien alla siunaten siihen tehtävään vihitään. Sen koulukasvatuksen ja vihkimyksen ovat tarvinneet saada nekin veljet, jotka aikaisemmin ovat muissa kouluissa pappiskasvatuksen saaneet, ennen kun he ovat voineet alkaa Jumalan seurakuntaa palvelemaan.

Keskustelut olivat tiiviisti suuren yksimielisyyden hengessä käytyjä ja siihen rakentavia.

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen kiertokirje 1933

Amerikan lestadiolaisten keskuudessa syntyneet erimielisyydet heijastuivat myös Eurooppaan ja aiheuttivat ristiriitoja Suomessa. Lestadiolaisuus oli jakautunut 1930-luvun alussa uudella mantereella neljään ryhmään: esikoisiin, heidemanilaisiin, ns. kirkkokuntalaisiin ja pollarilaisiin. Suomen vanhoillislestadiolaiset pitivät lähinnä yhteyttä heidemanilaisiin. Myös ns. kirkkokuntalaiset halusivat myös kutsua Suomesta vanhoillislestadiolaisia pappeja ja saarnaajia julistustyöhön heidän seurakuntiinsa. Tähän kutsuun vastasivat kirkkoherra Väinö Juntunen ja muutamat vanhoillislestadiolaiset saarnaajat 1930-luvun alussa. Kutsun hyväksymisen seurauksena oli muutaman vuoden prosessin tuloksena hajaannus vanhoilliselestadiolaisuudessa Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Syntyi lestadiolaisryhmä, jota kutsuttiin aluksi, ilmeisesti pilkkamielessä pikkuesikoisuudeksi. Myöhemmin suuntaa on kutsuttu myös rauhansanalaisuudeksi, Ruotsissa se on saanut myös nimityksen tornedalsriktning ja Norjassa ryhmä on saanut nimen Alta rettning. Vanhoillislestadiolaisten keskusjärjestö yritti kiertokirjeillään selvittää liikkeen kannattajille tilannetta ja perustella tekemiään päätöksiää. Tässä yksi kiertokirjeistä.


---------

SUOMEN RAUHANYHDISTYSTEN KESKUSYHDISTYS R. Y.
OULU - UUSIK. 28

Oulu, postileiman p:nä 1933

Päätökset,
jotka tehtiin puhujain kokouksessa Oulussa pidetyn vuosikokouksen yhteydessä 29 p:nä kesäkuuta 1933 ovat seuraavat:

1)  Iisalmella pidetyn puhujain kokouksen päätös pidetään voimassa k. o. päätös on Iisalmella pidetyn vuosikokouksen pöytäkirjan 17 §. ja on seuraava:  Keskusteltiin  Suomen Rauhanyhdistysten  Keskusyhdistyksen  johtokunnan esityksestä niistä  toimenpiteistä, joihin johtokunta oli ryhtynyt Amerikan Suomalais-Apostolis-Lutherilaisen kirkkokunnan kutsusta Ameriikkaan aikovien puhuvaisten veljien matkan suhteen ja hyväksyi edustajakokous ja kokoontunut Jumalanlasten lauma johtokunnan toimenpiteet: k. o. toimenpide oli johtokunnan kokouk­sessaan tekemä päätös 10. 1. 32 jossa puhuja veljiä kiellettiin tälle matkalle lähtemästä ja on k. o. päätös seuraava:

Koska johtokunnan tietoon on tullut, että eräät kristillisyytemme puhujat olisivat halukkaat lähtemään Amerikkaan puhuja matkalle. Vaan koska sieltä on pyyntö tullut sellaisilta henkilöiltä, jotka ovat lähteneet ulos kristittyjen rakkaudesta ja hengenyhteydestä ja Jumalan­lasten joukon ylönantaneet, niin päätti johtokunta pitämässään kokouksessa, että kristillisyytemme puhujain ei ole lähdettävä näiden pyytäjäin kutsumana sen syyn tähden, että jumalanlapset siellä tulisivat sen kautta sorretuiksi ja alas painetuiksi ja näin ollen tämä työ saattais panemista ja hajaannusta aikaan kristillisyydessämme Amerikassa ja kotimaassa.

2)    Oulussa lokakuun 4—6 p:ään 1932 pidetyn puhujain ja seurakuntain vanhinten kokouksessa tehty ensimmäinen päätös: joka päätös on mainitun kokouksen pöytäkirjan 4 § ja on seuraava. Esitettiin seuraava asia: Iisalmella hyväksyi yleinen kokous johtokunnan toimenpiteen V. Kaikkosen ja A. Krekulan estämiseksi Ameriikan uusheränneiden ja pikkuesikois­ten kutsulla menemästä, yhteisen rauhan ja rakkauden säilymisen tähden. Sen jälkeen he ovat menneet vastoin yleisenkokouksen ja Jumalan seurakunnan päätöstä. Samoin on laita kirkko­herra V. Juntusen suhteen. Asia on tärkeä sen tähden että, kolina ja rakastamattomuus on jo asian johdosta yleinen. Kun asiasta on jo tehty ennen päätökset, niin kokous jätti asian sillensä ja jääden odottavalle kannalle siksi kuin veljet palaavat Amerikasta. Asiasta puhutaan toistaiseksi niin vähän kuin mahdollista rauhan ja rakkauden säilymiseksi.

Edelleen otettiin saman kokouksen päätös, joka koskee Amerikan pikkuesikoisuutta. Kysymyksessä oleva päätös on edellä mainitun kokouksen pöytäkirjan 7 §. ja on seuraava: Keskusteltiin kysymystä onko n. s. pikkuesikoisuus väärää oppia, jonka kysymyksen olivat nostaneet oheellisen kirjeen N:o 1 kautta Oulaisten Rauhanyhdistyksen edustajat.

Kysymyksen johdosta käytettiin lukuisa määrä puheenvuoroja, joista ilmeni että k. o. on väärää, koska se perustuu Jumalan kymmeneen käskyyn sekä julkirippiin ja synnintunnustuksen autuaaksi tekemiseen, synnyttäen eriseuraisuutta ja isäntähenkeä. Keskustelun tuloksista päätettiin tehdä yhteenveto, jota perusteluineen laatimaan valittiin veljet Jussilat, Tapaninen, Havas ja Honkavuori. Yhteenveto edellä olevasta asiasta on seuraava: Keskustelu kysymykseen: Onko Amerikan n. k. pikkuesikoisuus vääräoppi ja eri seura? päätettiin yksimielisesti vastata. Asiaa Raamatun valossa tutkittua ja Amerikassa käyneiden veljien kokemusten ja havaintojen sekä mainittujen pikkuesikoisten julkaiseman kirjallisuuden ja äänenkannattajan kirjoitusten perusteella todettiin:

1)               Että Amerikan Suomalais-Apostolis-Lutherilainen Kirkkokunta eli n. k. pikkuesikoisuus on sekaseuraisuutta, jossa monia vääriä oppeja suositaan.  Siihen kuuluu ensinnäkin pieni joukko uudestiheränneitä. Saarnaajista mainittakoon, Färdig, Viinamäki y. m. Sitten siinä on suuri joukko lakilaisia, jotka muuten opettavat kuten mekin, mutta vaativat kymmentenkäskyin lain kristityille opettajaksi ja ojennusnuoraksi ja asettavat epäraamatullisesti ripin uskon edelle. Saarnaajista mainittakoon Määttälä ja Kalle Ojala y. m.   Tämän lisäksi tähän joukkoon kuuluu joukko ihmisiä, jotka opillisesti ovat samaa mieltä kanssamme, mutta eivät toteuta apostolin sanaa: ”Aja pois palkkavaimo poikinensa, sillä palkkavaimon pojan ei pidä perimään yhdessä vapaan pojan kanssa,"

2)              Että n. k. pikkuesikoisten enemmistö ja johto miehet ovat useaan eri otteeseen veljinä vastaanottaneet uudenherätyksen eriseuran lähettejä ja siten harjoittaneet hengenyhteyttä heidän kanssaan.

3)               Että mainitussa joukossa vallitsee esikoisuudesta peräisin oleva hallitus eli isäntähenki ja että taloudelliset seikat ja Kirkkopolitiikka usein syrjäyttää ne näkökohdat ja tiet, jotka Pyhä henki seurakunnalle määrää.

4)               Että mainittu joukko on vihamielisesti suhtautuneet moniin rakkaisiin veljiimme ku-ten esimerkiksi molempiin Heidemanneihin, Heikki Jussilaan ja R. Vepsäläiseen, jotka kaikki ovat Suomen kristillisyydessä tunnetut vakaviksi opissa ja elämässä.

3)   Oulussa, 29 p:nä kesäkuuta 1933 pidetyn puhujain   kokouksen päätös: Puhujain kokous antaa rakkauden neuvon seurakunnille, että kun veljet saapuvat Amerikasta, ettei heitä seurain pitoon kutsuttaisi, kaikkien riitojen välttämiseksi. Niille, jotka tästä huolimatta heitä kutsuvat, on huomautettava, että he tekevät kristittyjen rakkautta vastaan.

Väinö Havaksen kirje Oskari Heikki Jussilalle 9.5.1939

Ohessa kansanedustajan ja Kivijärven kirkkoherran Väinö Havaksen kirje Alatornion kirkkoherralle Oskari Heikki Jussilalle. Molemmat papit olivat kokoomuslaisia vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen keskeisiä vaikuttajia. Kirjeestä ilmenee Havaksen varauksellinen suhtautuminen pastori Uuras Saarnivaaran siirtymiseen Yhdysvaltoihin Suomi-opiston opettajaksi. Saarnivaara ajautuikin melko pian hankauksiin Yhdysvalloissa ns. heidemanilaisten kanssa.

------

Väinö Havas  

Kivijärvi 9.5.1939      

Rakas veljeni Herrassa Oskari Jussila Alatornio

Armoa ja rauhaa!

Kun sinä olet aina auttanut auliisti minua ja Lasten Siionia, koetan taas maksaa hiukan pottuja pottuina. Olen lueskellut Brunnerin teosta Der Mittler. Sen ytimestä?[1] yhteenvetona ja lapsellistarhattuna?1 tämä ”porraspuu”.

Uuras Saarnivaara aikoo ennen Amerikkaan lähtöään elok. alussa ottaa veljeskokoukseen. Minä koetin parhaani mukaan estellä hänen menoaan, mutta ei auttanut. Jumala, rakas Isä, varjele miestä sillä vaarallisella taipaleella, kuin myös Kuivaniemen Paulusta.[2]

Minä olen nyt siis kuopiolainen – valitettavasti.[3]  En enää koskaan saa niin suopeata hiippakuntahallitusta kuin Tampereella oli. Mutta hyvä mahtanee olla Sormunenkin[4], ainakin tuotannostaan ja ylioppilaitten puhumisista päättäen. Lukuni ja suoritukseni vain tästä muutoksesta kärsivät. Tenttasin Lehtoselle[5] talvella pääaineeni kirkkohistorian ja menihän se. Väitöskirjani tarkastettiin ja hyväksyttiin, mutta muu jäi Kuopioon. Koville, veljeni, ottaa vanhan miehen koulupoikuus, mutta pinnistää pitänee, kun ei leipä näy muutenkaan levenevän, kapenee, kapenee vain sitä mukaa, kun koulukatras kasvaa.  Mulle on sattunut näitä Ruohtinmaan hopioita. Kun minulla on sinulle niistä laulukirjoista maksamista vähän, niin lyhennän näilläkin.

Jumalan rauhaan. Väinö

---

[1] epäselviä sanoja.

[2] Kuivaniemen kirkkoherra Paul Honkasalo oli saarnamatkalla Amerikassa

[3] Kivijärven seurakunta siirtyi vuonna 1939 Tampereen hiippakunnan alaisuudesta vasta perustettuun Kuopion hiippakuntaan

[4] Eino Sormunen (1893 - 1972) toimi Kuopion hiippakunnan piispana vuosina 1939 – 1962.

[5] Tampereen hiippakunnan piispa Aleksi Lehtonen (1891 – 1951). Lehtonen toimi Tampereen hiippakunnan piispana vuosina 1934 – 1945. Tämän jälkeen hän siirtyi Turkuun arkkipiispaksi.