Iin lestadiolaispappien kokouksen (1885) aikalaisarvioita

Rovasti Aatu Laitisen, hänen vaimonsa sekä tyttärensä hautakivi Rovaniemellä

Aikalaislähteissä on yllättävän vähän keskustelua Ii:n pappeinkokouksen päätöksistä. Varsinkin kritiikin lähes täydellinen puuttuminen hämmästyttää. Torjuttiinhan Iissä pelastuksen ehdoton sitominen sekä lestadiolaisseurakuntaan että seurakunnassa julistettuun äänelliseen synninpäästöön. Nämä olivat olleet laajasti liikkeen keskeisiä tunnusmerkkejä.  Lestadiolaissaarnaajien keskinäisessä kirjeenvaihdossa, jota tuoltakin ajalta on säilynyt runsaasti, kokouksesta miltei vaietaan. Kuopion hiippakunnan piispa Gustaf Johansson kommentoi herätysliikettä ankarasti arvostelevassa kirjassaan Laestadiolaisuus Iin kokouksen päätöksiä. Hän toteaa, etteivät Iin kokouksen kannanotot edusta lestadiolaisuuden yleisiä käsityksiä. Hän tosin myöntää, että herätysliikkeessä on niitäkin, joilla on sama käsitys kuin Iin pappeinkokouksella ja antaa siitä sinänsä myönteisen arvion.

Selkeimmän protestin Iin kokouksen kannanotoille esitti Ruotsin Överkalixissa asunut kauppias ja maallikkosaarnaaja Anders Hedlund (1838–1913). Hän julkaisi vuonna 1889 kirjasen Ett försök af nio prestmän och biskop L.Landgren att reformera den Laestadianska läran och andeliga rörelsen i Norrbotten och Finland; men wäderlägges genom utdrag af doktor Martin Luthers, Philip Melanctons och Johan Arndts skrifter, waraf synes att den s.k. Laestadianska läran är öfwerenstämmande med Profeters, Ewangelisters och Apostlars wittnesbörd samt den Evangeliska Lutherska läran. Hedlund keskittyi kritiikissään Iin kokouksen kannanoton kolmanteen osaan eli siihen, voiko sielu tulla autuaaksi luetun sanan kautta. Hän tuomitsi sekä Heikelin aikaisemmat kirjoitukset että Iin pappeinkokouksen päätökset epäterveiksi ihmisopeiksi. Hedlund uhrasi kirjansa 24 sivusta 20 väitteidensä perusteluille. Hän torjui seurakuntakeskeisellä vanhurskauttamisopillaan näkemyksen, että ”elävä usko” saattoi syntyä lukemisen ja rukoilemisen kautta tai sakramenttien vaikutuksesta.

Myös Aatu Laitisen Iin pappeinkokouksen jälkeen (KK 11/1885) kirjoittama artikkeli Mietteitä sekä kokouksen päätösten julkaisemisen (KK 2/1886) yhteydessä esittämä kommentti ja varsinkin siinä suullisen synninpäästön lihavointi voitaneen tulkita myös kritiikiksi. Tosin myöhemmissä kirjoituksissaan Laitinen toisti näkemystä, että ihminen voi omistaa uskon myös luetusta sanasta. Aatu Laitinen sai kokouksen jälkeen pappeinkokouksen isännältä J. F. Thauvonilta anteeksipyyntökirjeen. Jostakin syystä Laitista ei oltu pyydetty mukaan kokoukseen.

Täältä löytyy Laitisen vastauskirje Thauvonille.

Arkistojen kertomaa: Karl Abiel Heikelin kirje piispa O. I. Collianderille 24.9.1898

Kansallisarkistossa olevasta Savonlinnan hiippakunnan piispan Otto Immanuel Collianderin arkistosta löytyi oheinen kirje, jonka hänelle lähetti silloinen Jyväskylän maaseurakunnan kirkkoherra Karl Abiel Heikel. Kirje liittyy taisteluun Haukiputaan kirkkoherran valinnasta. Siitä oli kehkeytynyt laajasti huomiota herättänyt yhteenotto, jolla pyrittiin saamaan ennakkotapaus lestadiolaisten pappien ja sitä myötä koko herätysliikkeen sulkemiseksi kirkon yhteydestä.

Pudasjärven lestadiolainen kirkkoherra Viktor Alfred Wirkkula haki vuonna 1895 avoimeksi tullutta Haukiputaan kirkkoherran virkaa. Hän sai äänestyksessä selvästi enemmän ääniä kuin vastaehdokas, heränneisiin lukeutunut L. A. Malmberg. Malmbergin kannattajat valittivat vaalista ja tuomiokapituli mitätöi vaalin. Kuitenkin myös uusi vaali oli Wirkkulalle voitollinen.

Wirkkulan vastustajat eivät lannistuneet. Uuden valituksen perusteeksi vedettiin Wirkkulan lestadiolainen hengellisyys. Sitä väitettiin kirkon tunnustuksen vastaiseksi ja johtaneen monissa seurakunnissa epäjärjestykseen. Tuomiokapituli päätti tutkia Wirkkulan uskonkäsityksen. Järjestettiin laaja, peräti 63 todistajan kuulustelu kaksilla Pudasjärven käräjillä vuosina 1898–1899 ja Oulun raastuvassa 1898. Todistukset olivat sekä myönteisiä että Wirkkulaa arvostelevia. Hänen todistettiin olevan lestadiolainen ja saarnaavan synnit anteeksi ”Jeesuksen nimessä ja veressä”, mutta se jäi todistamatta, miten opetus poikkesi kirkon opista.

Tuomiokapitulin päätös oli, että Wirkkulan lestadiolaisuus oli näytetty toteen. Koska lestadiolaisuus oli lahko, ei siihen kuuluvaa ei voi nimittää Haukiputaan kirkkoherraksi. Virkaan nimitettiin pastori Malmberg. Wirkkula kannattajineen valitti päätöksestä senaattiin. Se totesi jääneen näyttämättä toteen, miten Wirkkulan opetus poikkeaisi Raamatusta ja kirkon tunnustuksesta. Senaatti kumosikin tuomiokapitulin päätöksen ja nimitti Wirkkulan Haukiputaan kirkkoherran virkaan 1.4.1901 alkaen. Tässä välissä myös hiippakunnan piispa oli vaihtunut ja tuomiokapitulin asenne lestadiolaisuuteen lientynyt.

Alla olevassa kirjeessä Karl Abiel Heikel puolustaa voimakkaasti ystäväänsä Wirkkulaa. Taistelu Wirkkulan kohtalosta tapahtui samaan aikaan, kun lestadiolaisuus oli syvässä kriisissä ja hajosi lopulta kolmeen ryhmään. Hajaannuksessa Heikel ja Wirkkula valitsivat eri ryhmittymät, Heikel uusheräyksen ja Wirkkula vanhoillislestadiolaisuuden. Heikelin lausunnon perusteella molemmat kuitenkin jakoivat avaran seurakuntakäsityksen ja torjuivat eksklusiivisuuden.

Kannattaa lukea myös kirjeessä oleva linkki Louhi-lehden kuvaukseen Wirkkulan asian käsittelystä oikeudessa.

---------

Jyväskylä, Jokelan pappila.
Syyskuun 24 pv 1898.
Korkean arvoisa Herra piispa O. I. Colliander
Korkeasti kunnioitettu rakas veli!
Pyydän anteeksi, että vaivaan veljeä lukemaan nämä rivit uskaltaen k. k. veljen minua kohtaan aina tavatessamme osoitettuun ystävällisyyteen, tahtoisin saada lausua mielipiteeni kirkkoherra kirkkoherra Alf. Wirkkulaa kohtaan nostetusta oikeuden käynnistä.
          Olen tuntenut Alfred Wirkkulan jo parisenkymmentä vuotta ja tiedän varmaan, että Wirkkula ei ole ainoastaan aina tunnustanut Jumalan työn, vaan että myöskin autuaallisessa sielun tilassa olevia Jumalan lapsia on mistään lahvollisista rajoituksista huolimatta, missä ikänä Jumalan sanaa puhtaasti saarnataan. Hän ei ole koskaan sitonut ihmisten autuaaksi tulemista itseensä tai muihin ihmisiin, vaan on koettanut johdattaa Kristuksen luo. Ja kun on Wirkkula totuutta rakastava kristitty, niin on mahdotonta ajatella, että hän vastoin vakuutustansa olisi saarnannut semmoista väärää lahkolaista oppia, kuin Maria Holtinkoski ja Greta Korvela (Louhi n:o 101 ja U.S. n:o 205) ovat todistaneet hänen saarnanneen. Josko nämä todistukset johtunevat väärästä käsityksestä, tahi – jota olisi vaikea uskoa – tahallisesta väärin todistamisesta muiden yllytyksestä, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että tätä ennen, kun Wirkkula oli valittu Pudasjärven kirkkoherraksi, ja kun vaalista syntyi rettelöitä, niin silloin todistettiin iloisesti väärin (Brita Parkkonen) Wirkkulasta ja minusta, kun silloin olin ollut vaalinotaarina. Samoin voipi nytkin olla, että lopulta turvataan vääriin todistuksiin. Omantuntoni pakoittamana tahdon tästä k. k. veljelle mainita, ettei Wirkkulaa mahdollisesti tuomittaisi noiden sangen epäluotettavain todistusten nojalla, joista olen maininnut.
          Toivon, ettei veli pahastu tästä hyvää tarkoittavasta kirjoituksestani. Varma vakuuteni on, että kysymyksessä oleva oikeudenkäynti ei ole rakkaalle kansankirkollemme siunaukseksi, eikä Jumalan valtakunnan edistämistä.
          Pyydän sanomaan veli Johannes Schwartzbergille sydämelliset terveiseni. En ollut tilaisuudessa puhua hänen kanssaan Wirkkulan asiasta Jyväskylän pappiskokouksen aikana.
          Toivon Jumalan runsasta siunausta nyt päättyvän kirkolliskokouksen tärkeille toimille.
           Veljen nöyrä palvelija ja ystävä K. A. Heikel