Karoliina Raattamaa's story about Juhani Raattamaa's last moments

Haaparannanlehti 21.3.1899

 

About the last moments of Juhani Raattamaa writes the deceased's beloved spouse as follows:

I hereby give you a brother in the Lord Jesus, thus knowing from the departure of my husband Juhani Raattamaa out of the world that he had no particular pain, but his strength diminished, and he was sane through the very last time; over a week he was in bed mostly sleeping and almost on his own got up on when I was helping a little. I asked on the last night where you have the pain to which he replied: I have no pain anywhere, I just have a good time. On the last hour, I read him letters from Christians and asked if he would hear, then said he would. And when I had spoken unto him of the greetings of the Christians, he responded: should LORD bless them all; and so, he slept like a sweet sleep. Now he is crowned with the crown of righteousness, for he has fought for good wrestling, kept faith, and finished his run, even having left us a good example of being vigorous to pray to God in solitude, asking forgiveness and forgiving to the last; but now he has been allowed to leave his wand on the brink of the grave and, by the great grace of God, to enter into a paradise where the corruption of sin no longer strains as here. He has been able to greet with perfect love by all his late brothers and sisters, both his teachers and followers, which he has often longed for here, and there is no need to shed tears of sorrow and longing there. In that faith and hope we are in many weaknesses and deficiencies, but in the grace of the forgiving of sins we believe in the one we face, together with all the most chosen. - Many have become Christians here in the villages of Kuttanen, Palojoki, etc. With greetings of love with your family, I ask you to remember in your prayers with a forgiving heart.
Karoliina Raattamaa.
-----

So blessed has the servant of the Lord left, and died in the death of the righteous: and let the Father of his grace grant it even unto us. Thank and honor God alone! A [atu] L [aitinen].

Source: Sanomia Siionista

 

Hjalmar Vanhala, kiistelty saarnamies Ruijan rannoilla

Hjalmar Vanhalan kuolinilmoitus Finmarkens Amtstidende-lehdessä. Vanhalan hautaustilaisuus pidettiin Vesisaaren lestadiolaisten uudella rukoushuoneella 8.1.1922.

Itä-Ruijassa syntyi torniolaisen saarnaajan Hjalmar Vanhalan (1878 – 1921)[1] toiminnan seurauksena 1910-luvulla herätyksiä, ristiriitoja ja lopulta taas uusi hajaannus. Vanhala oleskeli 1910-luvulla ja 1920-luvun alussa pitkiä aikoja Itä-Ruijassa. Hän liikkui Varangin vuonon rantakylissä ja pitkään ristiriidoista kärsineen Vesisaaren lestadiolaisyhteisön keskuudessa. Matkakumppanina hänellä oli aluksi alatorniolainen saarnaaja Karl Sandberg (1862 – 1935). Sandbergin ja Vanhalan saarnamatkojen aikana talvella 1912 – 1913 syntyi Vesisaaressa, Vuoreijassa ja niiden lähiseudulla suuria herätyksiä. Seuroissa oli niin paljon kuulijoita, etteivät mitkään kokous- ja rukoushuonetilat riittäneet suurelle kuulijakunnalle.[2] Vanhala oli aluksi yhteistyössä saarnaaja Olli Koskamon kanssa, mutta pian heidän välilleen syntyi jännitteitä. 

Vanhala oli toiminut aikaisemmin vapaakirkollisena saarnajana Torniossa ja kierrellyt evankelioimassa myös Haaparannalla sekä Tornion ja Oulun ympäristössä. Lisäksi hänen kotinsa oli ollut vapaakirkollisten hartaustilaisuuksien kokoontumispaikkana.[3] Missä vaiheessa Vanhala siirtyi vapaakirkollisista piireistä lestadiolaissaarnaajaksi, ei selviä käytettävissä olevista lähteistä. Hänen ympärillään syntyi melko pian myös erimielisyyksiä. Syynä oli Vanhalan elämänvaellus. Vanhoillislestadiolaisten vuosittaisessa kokouksessa kesäkuussa 1916 oli puhujien kokousten keskustelunaiheena ”lihallisuuteen langenneet” saarnaajat. Kokous päätti, että näiden oli lopetettava saarnatoimintansa.[4] Lähetystoimikunnan johtokunnan kokouksessa 6.5.1917 Hjalmar Vanhala mainitaan kahden muun saarnaajan ohella ”lihan synneissä” liikkuvana saarnaajana. Johtokunta viittasi edellisen vuoden kokouspöytäkirjaan ja lähetti sen vielä tiedoksi asianonmaisten kotipaikkakunnille.[5]

Vesisaarelaisen saarnaajan Andreas Esbensenin (1916 – 2008)[6] mukaan Vanhalalla oli puhelahjat, jotka hakivat vertaistaan. Hän huusi saarnansa keuhkojensa täydellä voimalla ja käytti niin voimakasta, rikasta ja värikästä kuvakieltä, että kuulijat olivat aivan suunniltaan liikutuksissa. Syntyneitä herätyksiä alkoivat pian varjostaa syytökset Vanhalan siveettömästä elämästä. Ne johtivat erimielisyyksiin lestadiolaisyhteisön sisällä. Kesällä 1915 Vesisaaressa pidetyissä Norjan vanhoillislestadiolaisten isoissa seuroissa Vanhala myönsi syytökset oikeiksi ja ”teki parannusta”. Saarnatoimintaansa hän ei vastoin neuvoja kuitenkaan lopettanut. Tämä johti lestadiolaisyhteisön hajaannukseen, jossa suurin osa seurasi Vanhalaa. Hjalmar Vanhala kuoli Vesisaaressa joulukuun lopulla vuonna 1921.  Hänen kuolemansa jälkeen pääosa Vanhalan kannattajista, johtajanaan Karl Sirkka (1868 – 1957), kutsui esikoissaarnaajat Ruotsin Lapista Vesisaareen ja liittyivät heihin.[7]

---

[1] Kristiansen 2004, 137.

[2] Sionin Lähetyslehti 8/1914, 227 – 231 (Kristian Olausen); 9/1914, 259 – 262 (A. Brune). Huutavan Ääni 6-7/1920, 118 – 120 (Aatu Heiskanen).

[3] Suomen Viikkolehti 19/13.5.1909, 293; 4/1910, 57 – 58.

[4] Kertomus kristittyjen 10:istä yleisistä seuroista Oulussa kesäk. 24 – 27 p:nä W:na 1916. Oulu 1916, 54 – 61.

[5]SRKA. Lähetystoimen johtokunnan pöytäkirjat 6.5.1917, § 59, Sionin Lähetyslehti 6/1922, 92 (Kristian Olausen).

[6] Kristiansen 2004, 76.

[7] Brune 1938, 77 – 80; Esbensen 2000a, 28; Esbensen 2000b, 29 – 31; Kristiansen 2004, 63.

"Tukholman pojan", Raattamaan ja Ies-Pietin teologinen väittely 1895

 

"Tukholman poika" eli luutnantti, myöhemmin eversti Emil Melander

Ruotsalaisessa Svenska Morgonbladetissa vuonna 1918 julkaistun eversti Emil Melanderin artikkelin viimeinen eli kolmas osa ohessa. Tässä hän kertoo teologisesta väittelystä, jota hän kävi Ies-Pietin ja Juhani Raattamaan kanssa. Melanderin artikkelin käännös ilmestyi Amerikassa Kristillisessä Kuukauslehdessa (9-10/1918).

Edellisessä kirjoituksessani jäimme siihen, kun Ies-Pieti pyysi apua väittelyssä lähistöllä olleelta Juhani Raattamaalta: ”Tule auttamaan minua, Raattamaa”, lisäsi hän sitten, ”tämä Tukholman poika ei tahdo uskoa, että se on Pyhä henki, joka meissä vaikuttaa”. Kiistan aiheena olivat äänekkäät liikutukset.
------
Keskustelu jatkui seuraavasti:

Kyllä se on Pyhä Henki, vastasi Raattamaa, joka oli kuullut lopun keskustelustamme. ”Liikutukset johtuvat juuri siitä, että Pyhä Henki on liikkeellä”. Mutta eivätköhän ne yhtähyvin voi johtua useimmiten teidän omista kuohuvista tunteistanne? kysyin.

”Älähän”. keskeytti minut Raattamaa, ”tätä sinä et ymmärrä vähääkään, sinä ehkä ajattelet samoin kuin ne, jotka puhuivat makeasta viinistä helluntaina. Sitäpaitsi tahdon sanoa sinulle, että kuin Israelin lapset olivat päässeet pois vankeudesta ja laskeneet perustuksen uudelle temppelilleen, niin useat heistä puhkesivat äänekkääseen itkuun, kuin taas toiset ääneensä riemuitsivat niin, että kansa ei voinut erottaa ilohuutoja itkusta, ja heidän huutonsa kuului kauvas. He olivat liikutettuja, he katsohan! Eikö niin vanha Ies-Pieti”, lisäsi hän.

Niin juuri vastasi puhuteltu. Sitten lausuin ”minähän olen vaan sanonut, etten luule, että Pyhä Henki tahtoo nostaa kuulijoissa sellaisen melun, että niitä sanoja, joita hän puhuu saarnaajan kautta, ei edes voi kuulla, Ja kuka saarnasi siinä tilaisuudessa, josta Raattamaa puhuu?”

Tietysti joku saarnasi, vastasi Raattamaa, sen kait ymmärtänet?

”En tiedä, ei ainakaan Raamattu puhu mitään siitä.”

”No puhuu eräästä toisesta seikasta”, jatkoi Raattamaa, ”kuin Jeesus kulki kärsimyksen tietä, niin kyllä se sokeakin, joka istui tien vieressä, huusi: ”Jeesus, Daavidin poika, armahda minua”, huusi hän. Ja lisäsi Raattamaa katsoen merkitsevästi minuun, ”kyllä kansa koitti saada häntä vaikenemaan, mutta mitä enemmän se koetti, sitä enemmän hän huusi. Etkö usko, että hänessäkin vaikutti Pyhä Henki?”

”Enhän ole muuta väittänytkään, hyvä Raattamaa, vastasin, ei se ollut mikään maallinen henki, joka käski häntä huutamaan Vapahtajaa. Mutta kuin Jeesus tuli hänen luokseen ja puhutteli häntä, luuletko että sokea myöskin silloin huusi kaikin voimin niin, ettei kuullut mitä Vapahtaja puhui?

Ei, tietysti hän silloin vaikeni, myönsi Raattamaa.

No, sitähän minä juuri tarkoitinkin. Tehän voitte huutaa niin paljon kuin tahdotte, mutta kun Jumalan sanaa puhutaan, silloin minun mielestäni voisitte pysyä hiljaa, muutenhan ei voi kuulla, mitä Jumala tahtoo sanoa.

No niin, myönsi Raattamaa, ehkä he nyt voisivat huutaa vähä vähemmän.

Se ei suinkaan ollut pieni myöntyminen laestadiolaiselta papilta.

Käyttäen hyväksi saamaani voittoa, tein minä puolestani hyökkäyksen.

Nyt ovat Ies-Pieti ja Raattamaa ottaneet niin paljon esimerkkiä Raamatusta, että nyt voi olla minun vuoroni, sanoin. Ehkä muistatte, että apostoli Paavali selvään puhui siitä, miten pitää olla kristittyjen kokouksissa. Hän sanoo: että yksi toisen jälkeen puhukoon, ja että jos joku sillä aikaa saa ilmestyksen, silloin ensimmäinen vaietkoon, sillä Jumala ei ole epäjärjestyksen Jumala, sanoo hän. No, mitäs sanotte nyt?

Raattamaa ei sanonut mitään, mutta Ies-Pieti katsoi minua leikillisesti ja samalla ystävällisesti.

Hän on selvillä Raamatusta, tuo Tukholman poika, sanoi hän.

Ja siihen loppui tämä teologinen väittely.