Otteita piispantarkastuksista ja seurakuntakertomuksista. Kontiolahti

Kontiolahden evankelisluterilainen kirkko, järjestyksessä toinen, valmistui vuonna 1881.

Tähän kirjoitussarjaan on tavoitteenani koota ne muistiinpanot, joita tein Karjalan lestadiolaisuudesta alueen seurakuntien piispantarkastuspöytäkirjoista ja seurakuntakertomuksista. Kokosin niitä aikoinaan väitöskirjaani varten. Seitsemäntenä sarjassa on tänään vuorossa Kontiolahti.


---------

Piispantarkastuspöytäkirja 4. - 5.4.1887 (Gustaf Johansson).

Yleinen varoitus harhaopeista, ei erikseen mitään lestadiolaisuudesta.

Seurakuntakertomus  31.3.1887 (K.E.Järnefelt).
Lestadiolaisuudesta ei mitään.

Piispantarkastuspöytäkirja 24. – 27.8.1891 (Gustaf Johansson).
Mitä harhaoppeihin tulee, niin laestadiolaisia vähin on olemassa. tahdon vähän lausua varoitukseksi niille, jotka tahtovat asiaa punnita ja pitävät harhaopin kauheana. Lahkokunnan tapa on, että se tarttuu yksityiseen Raamatun paikkaan, muuntaa, liioittelemalla vääristelee sitä ja tekee yksityisen kohdan sen arvoiseksi, että muut totuudet siitä kärsivät. Niin laestadiolaisissakin. Rippi on korotettu sakramentiksi ja pantu arvossa yli muiden. Kun lahkokunta sanoo, että ainoastaan se tulee autuaaksi, joka lahkokunnan piirissä tunnustaa syntinsä, niin on se kauhea ylpeys ja pilkka sitä Jumalaa vastaan, joka ei antaudu lahkokunnan orjaksi. Sillä ei Jumala sanonut, että vaan laestadiolaiset autuaaksi tulevat. Vaan ken tahtoo tuommoiseen liittyä, hän on ihmisten orja eikä Jumalan palvelija. Se on aivan kumma, että tuommoiseen röyhkiään oppiin voi ihmisiä siirtyä. Se on lahkokunnan omituisuutena tuomita kirkkoa, opettajia ja kaikkea, jotka eivät tahdo lahkokunnan temppujen alle alistua. Mutta se on tuomio, joka ei ole Jumalan, vaan Jumala on siitä itse kerran tuomitseva. Lahkokunta on sepittänyt uuden autuudenjärjestyksen, se panee Kristuksen asumaan niin korkeuteen, ettei Häntä löydä muualla kuin laestadiolaisessa veljessä, ja siitä ottaa oikein tilaisuuden kutsua luoksensa ihmisen. Mutta jokaisen täytyy Kristuksen opetuslapseksi ruveta. Kun rupee ihmisten lapseksi ja lahkokunnan opetuslapseksi, se ei elämän tiellä kulje. Kun nyt kysytään, mikä on parannuksen teko, niin sanotaan siksi sitä, kun tulee lahkokuntaan ja tunnustaa syntinsä. Onko hullumpaa kuultu? Ei Lutherus eikä Raamattu ole sellaista parannuksen tekoa opettanut. Muuta siihen tarvitaan. Ja kun kysytään, mikä on uudesta syntyminen, niin tapahtuu se myös silloin kun tunnustaa syntinsä. Se on uusi oppi, josta ei Lutherus mitään tiennyt. Ja niin pitkin matkaa väärentää lahko rippiopin. Ihmistä kytketään ihmiseen ja estetään Jumalan tykö menemästä. Ja tuo henki lahkokunnassa muka olisi Jumalan Pyhä Henki! Ken vaan sitä henkeä oppii tuntemaan, hän huomaa, kuinka epäpuhdas, ylpeä, kaukana Jumalasta se on. Joka avoimella mielellä sitä tutkii, hän tietää, ettei se ole Jumalasta, ettei se ole Jumalan Henki. Ei ole Jumalan Henki semmoinen. En tahdo laajemmalti tästä puhua, varoitan vaan kaikkia siitä. Apostoli käskee välttämään eriseuraista ihmistä. Pian tulee lahkolaiseksi sen piirissä, sillä siinä liikkuu voimia, jotka ei ole ylhäältä. Se on ikävää, etttä Suomen kansassa tällaista liikkuu aikana, jolloin juuri raitista uskoa kysytään. Tiedän, ettei lahkon kiihkossa oleva huoli varoituksesta, vaan päivä on tuleva, jolloin kiihko katoaa ja silloin voi ajatuksissa liikkua, mitä on kuullut. ..

Seurakuntakertomus 23.8.1891 (Klaes Erik Järnefelt).
Lahkoja seurakunnassa ei löydy muita kuin laestadiolaisuus. Se ei enenemässä liene, mutta ei vähenemässäkään. Sen opin päätuntomerkkinä ovat huomattavina, että se julistaa itseään ainoaksi pyhäksi ja yhteiseksi seurakunnaksi, johon ihmisen pitää liittäytymän autuaaksi tullakseen, ja jolla on valta synnit anteeksi antaa ja pidättää. Mielenmuutokselle pannaan vähempi arvo, se näyttää supistuvan siihen, että ihminen koossa olevalle seurakunnalle tunnustaa syntinsä ja ottaa päästön, jolloin uskovainen on valmis. Uskolle sitä vastoin pannaan suurin arvo ja siihen koetetaan ihmistä saada ja siinä pysyttää julistamalla paljasta evankeliumia. Lakia sen tähden nämä uskovaiset eivät ainakaan itse tarvitse, mutta muita kohtaan he käyttävät lakia tuomitakseen ja tuomitakseen semmoistakin, joka olisi evankeliumilla lohdutettava, mutta sitä ei tehdä, kun ei seuraan yhdy. Pyhityksellä ei myöskään väliä pidetä, pitää vaan olla niin turvattuna, Kristuksen armossa, että on valmis milloin tahansa lähtemään. Nämä ovat lahkon silmiinpistävimmät yksipuolisuudet. Vakavampia heidänkin joukossa löytyy, jotka todella uskossa ja parannuksessa näyttävät vaeltavan, mutta on paljon kevytmielisiäkin, jotka uskosta kerskatessaan kuitenkin kiroilevat ja elävät riidassa ja torassa aviopuolisonsa kanssa. Onpa tapahtunut niinkin törkeä rikos, että eräs tähän lahkoon kuuluva mies vaimonsa eläessä eli tämän sisaren kanssa, ja kohta vaimon kuoltua synnyttikin tuo sisar lapsen. Seurakunta lienee kuitenkin sulkenut tämän veljen ulos keskuudestaan, koska hän ei ole sen jälkeen lahkon jäsenenä esiintynyt. Valtiokirkon ja sen pappien, jopa todellisesti hengellisten pappien sortaminen ja halventaminen on tämän lahkon tunnusmerkkeinä myöskin. Se hyvä on tällä liikkeellä ollut, että monet tähän seuraan kuulumattomat ovat ruvenneet tutkimaan Raamatuita, jos ne niin ovat, ja sen kautta itse päässeet elämän tielle.

Piispantarkastuspöytäkirja 6 – 9.7.1894 (Gustaf Johansson).
-virkaanasettamistarkastus

Seurakuntakertomus 4.7.1894 (Henrik Piipponen).
Uskonnollisia lahkoja ei ole seurakunnassa muita kuin laestadiolainen lahko, johon täällä kuuluu noin kahdeksankymmentä henkeä. Tämän lahkon oppi ja henki ovat tunnetut. Lahkolaisinto näyttää täällä olevan laimenemaan päin. On myös viime aikoina tehty muutamia yrityksiä vapaakirkollisen opin istuttamiseksi ja levittämiseksi seurakunnassa Joensuun kaupungin läheisyydessa. Mutta vaikka kuulijoita onkin puheena olevan suunnan saarnamiehillä ollut, ei täällä kukaan ole vielä varsinaisesti taipunut tämän suunnan oppiin, johon Joensuun kaupungissa kuuluu jo muutamia henkiä oikein uudestaan kastamisen kautta otetun.

Lähde: OMA. OTA. Eb:46. Piispantarkastuspöytäkirjat. Kontiolahti.

Otteita piispantarkastuksista ja seurakuntakertomuksista. Pielisjärvi

Carl Ludvig Engelin suunnittelema Pielisjärven (Lieksan) kolmas kirkko valmistui vuonna 1836. Se tuhoutui tulipalossa vuonna 1979.

Tähän kirjoitussarjaan on tavoitteenani koota ne muistiinpanot, joita tein Karjalan lestadiolaisuudesta alueen seurakuntien piispantarkastuspöytäkirjoista ja seurakuntakertomuksista. Kokosin niitä aikoinaan väitöskirjaani varten. Kuudentena sarjassa on tänään Pielisjärvi.

-----

Piispantarkastuspöytäkirja 26. – 28.2.1887 (Gustaf Johansson).

Tämän jälkeen visitaattori, kun vt. kirkkoherra oli kertomuksessaan maininnut laestadiolaisuutta löytyvän Kolin kylässä, lausui velvollisuudekseen lahkolaisuudesta varoittaa ja hän muistuttaen Jeesuksen ja apostolien varoituksista vääriä oppeja ja vääriä opettajia vastaan sekä kehoittaen näitä tarkasti lukemaan, painoi jokaisen sydämelle, että Kristus on elämän ainoa tie, mutta myös, että tämä tie on parannuksen ja uskon tie, jolla ei saa ristiä ja vastoinkäymisiä peljäten lähteä pois oman syntisen mielen mukaisempia ja helpompia autuuden teitä etsimään.

Seurakuntakertomus  26.2.1887 (August Mömmö).

…pietismo eli paavoruotsalaisuus on aikanansa vaikuttanut täälläkin ja se mielipide on nytkin vallitseva….

…Harhaopit eivät seurakunnassa ole suuremmassa määrin toimineet, ainoastaan Juuan seurakunnan rajalla olevassa Kolin kylässä on lestadiolaisuus voittanut jalansijaa. Tämä lahko on seurakunnassa ollut melkein tuntematon siihen asti kuin määrättiin tänne armovuosien saarnaajaksi pappismies J. Weijola, joka on tunnustautunut laestadiolaiseen lahkoon. Hänen kuoltuansa ovat ne, jotka vähemmässä määrin ovat kiintyneet lahkon oppiin, siitä kokonaan pois luopuneet, mutta jälelle jääneet ovat sangen innokkaita lahkonsa levittämisessä ja papiston vastustamisessa.

Piispantarkastuspöytäkirja 20. – 24. 8. 1891 (Gustaf Johansson).
Harhaopista tiedän, että vähin on seurakunnassa laestadiolaisia. En nyt puhu laajemmalta, vaan muutaman sanan lausun asiasta. Kristinuskon tarkoitus on yhdistää ihminen Jumalan kanssa... Siitä olen tänä päivänä puhunut, kuinka korkealle tämä yhdistys vie ihmistä. Ja sen tähden kuuluu Kristuksen käsky: tehkää kaikki kansat opetuslapsiksi. Siis on selvä ystäväni, että jokaisen täytyy suoraan Kristuksen tykö tulla. Niin kuuluu pääkäsky alkukielen mukaan; tehkää opetuslapsiksi. Sen tähden on kristikunnassa aina pyydetty viemään ihminen suoraan Kristuksen tykö. Ja se oli Lutheruksen ansio, että hän repi pois paavikunnan seurakunnan ihmisen ja Kristuksen väliltä. Sillä paavikunta opettaa vielä tänäkin päivänä, että ihmisen täytyy seurakunnan kautta tulla Kristuksen tykö. Mutta Lutherus sanoi; se on valhe, että sielun ja Kristuksen välillä tarvitaan seurakunta. Kyllä seurakunta on tarpeen, mutta Kristuksen kautta tullaan seurakuntaan, eikä seurakunnan kautta Kristuksen tykö... Sen tähden on aina kristikunnassa opetettu: Isä meidän, joka on taivaissa. Anna meille meidän syntimme anteeksi. Koskas rukoilet, niin mene kammioos. Mutta laestadiolaisuus tuli ja sanoi: Jokaisen täytyy meidän tykömme tulla. Se on paavin oppia ytimessään. Kyllä yksityisiä Lutheruksen lauseita käytettään, vaan Lutheruksen oppia se ei ole, eikä Raamatun. Lahkokunta saa edesvastauksen, että se on Jeesuksen Kristuksen kunniaa polkenut, siirtänyt Hänet kaukaisuuteen ja väittää, että Kristus on ainoastaan veljissä... Hän itse tahtoo olla Herra. Pohjan perillä alkavat jo tulokset lahkokunnan toimesta näkyä. Pajalan seurakunnassa, jossa Laestadius aikoinaan vaikutti kauan pappina, on epäsiveys, juoppous ja paheet niin suuressa määrin kasvaneet, että voi sanoa kristillisyyden melkein kadonneeksi sieltä. Kun väärien pönkkien täytyy kaatua, niin ihminen putoo lokaan. Niin käy tämänkin lahkokunnan. Kyllä jokainen luulee uskonsa oikeaksi, mutta tutkikoon jokainen, onko hän oikeassa. Lahkokunta on myös keksinyt uuden autuuden tien. Parannus on siinä, ettää tunnustaa veljilleen ja saa heiltä anteeksi. Se on uusi parannuksen teko, jota ei ennen ole ollut. Ja kun kysytään, mikä on uusi syntyminen, niin sanotaan: kun seurakunnassa tunnustaa ja saa anteeksi, silloin on kristittyy uudesti syntynyt. Niin ei Lutherus opettanut. Rippi on korotettu yli muiden, vieläpä yli sakramenttein ja yli Jumalan sanan. Lahko on ulkopuolella Raamatun oppia ja jollei tuo kiihko sokaisisi ihmisten silmiä, niin pian sen huomaisi jokainen. Ja tuo kiihko on muka Pyhää Henkeä, mutta se on pilkan tekoa. Ei Pyhä Henki sillä tapaa ole toiminut. Koetuksen ajat ovat tulleet Suomen kansalle ja surkeata on, jos ei Jumalan oma henki pääse siinä vaikuttamaan, vaan että sitä lahkonmielessä revitään sinne tänne. Jumala valvoo itse Pyhää totuuttansa ja kehoitan minä lahkokuntaa aikanansa ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa tulee, ennen kuin on möhäistä.

Seurakuntakertomus 19.8.1891 (Samuel Porthan).
Etelä- ja itäosissa seurakuntaa on nk. laestadiolaisuus vuonna 1885 apulaispappi Weijola vainajan aikana jalansijaa saanut, niin että vieläkin Kolin kylässä on siihen lahkoon, jonka pääjohtaja siellä on räätäli Matti Ryynänen, kuuluvia noin 30 henkeen, parhaasta päin vaimoja; vaan karjalainen jyrkkä luonto ei ole siihen kovinkaan taipuvainen, semminkin kun nykyisessä paistossa ei ole sen kannattajia. Muutoin on seurakunnassa varsinkin pohjoispuolella ja muissakin sydänmaan kylissä huomattavana vanhan ruotsalaisuuden eli pietismin jälkeläisiä.

Lähde: OMA. OTA. Eb:88. Piispantarkastuspöytäkirjat. Pielisjärvi.

Otteita piispantarkastuksista ja seurakuntakertomuksista. Värtsilä

Värtsilän vanha kirkko, joka tuhoutui jatkosodan alussa

Tähän kirjoitussarjaan on aikomukseni koota ne muistiinpanot, joita tein Karjalan lestadiolaisuudesta alueen seurakuntien piispantarkastuspöytäkirjoista ja seurakuntakertomuksista. Kokosin niitä aikoinaan väitöskirjaani varten. Viidentenä on nyt vuorossa Värtsilä.

---------

Piispantarkastuspöytäkirja 14-15.3.1887 (Gustaf Johansson)
harhaoppeihin mitä tuli, oli pastori kertomuksessaan ilmoittanut, että laestadiolaisia on ilmestynyt, vaikka he ottavat jumalanpalvelukseen osaa. Huomauttaen, että hyvä ja välttämätön asia on, että sielun asiasta huolta pidetään, että sitä edistetään, varoitti visitaattoria väärille poluille lähtemästä ja muistutti niistä varoituksista, joita Kristukselta ja apostoleilta on Raamatussa vääriä opettajia vastaan. Edelleen huomautti visitaattori, että kristiopin henki on hiljaisuuden henki, vaan lahkolaisuus tunnetaan riehuvasta liikutuksiin yllyttävästä hengestään ja että kristittyjen henki on nöyryyden henki, vaan lahkolaisuuden henki ylpeyden henki ja varoitti antautumasta lahkolaisuuden sielulliselle kiihkolle, joka epäilyksiin useimmiten vie ja kehoitti Raamattuun syventymään. Täällä on Vapahtaja, tuolla huudetaan ja ”jollei ihminen tule Kristuksen luokse sillä tavalla, kuin lahko tahtoo, niin hän on tuomittu”, vaan älkää Kristusta sieltä täältä etsikö, etsikäät häntä Raamatusta.

Seurakuntakertomus 14.3.1887 (Julius Karsten).
Niihin perheisiin, jotka kotihartautta harjoittavat saan nöyrimmästi erittäin mainita kolme perhettä, jotka noin kolme vuotta sitten tulivat Pietarista ja kuuluvat laestadiolaisten lahkokuntaa. Nämä myös käyvät kirkossa ja ottavat osaa seurakunnan kirkollisiin toimituksiin, mutta eivät ole vapaat siitä katkeruudesta kirkon papistoa ja jumalanpalvelusta vastaan eikä siitä ylpeydestä, joka on tälle lahkokunnalle omituinen. He keskenänsä käyttävät rippioppiansa ja tahtovat puoleensa vetää niin monta kuin mahdollista. Kolme naista on tässä seurakunnassa yhdistynyt heidän lahkokuntaansa, vaan sen hengellisiä mielipiteitä ei seurakunnassa yleisesti hyväksytä. Näiden lahkolaisten kiitokseksi minun täytyy mainita, että vastustavat kaikkia julkisia paheita ja pitävät ihmisten edessä nuhteetonta elämää

Piispantarkastuspöytäkirja 15 – 17.10.1891 (Gustaf Johansson).
Mitä harhaoppeihin tulee, on seurakunnassa vähin laestadiolaisia, jotka ovat hiljaisina pysyneet. Mutta tämä lahkokunta on vaarallinen sen tähden, että se turmelee kristinuskon totuutta. Kristus tahtoo itse olla välimies ja on ainoa välimies. Ei saa kukaan astua Kristuksen ja ihmissydämen välimieheksi Se oli Luteruksen suurin ansio, että hän riisti sen välimiestoimen jonka paavikunta oli rakentanut Paavikunta sanoi, että kristityksi tullaan seurakunnan kautta, mutta Luterus sanoi, että kristityksi tullaan Kristuksen kautta… Ken tahtoo seurakuntaa ja lahkoon tulla, ei tule kristityksi, vaan lahkolaiseksi. Ja kun Kristuksen tykö tulee, se on vaan oikea kristitty ja se tulee seurakuntaan, mutta tulee oikeaan seurakuntaan. Kun sen tähden lahkokunta sanoo, ettei kukaan tule autuaaksi, ellei hän tule lahkon seuraan, niin se on Kristuksen pilkkaamista. Ei ole Hän antanut valtaa kenellekkään ihmiselle autuaaksi tehdä. Sen vallan on lahkokunta itse ottanut ja vie kadotukseen ihmisen, kun vääryydellään pettää. Ja kun lahkokunta sanoo, ettei kukaan saa syntejään anteeksi, ellei niitä ota anteeksi veljiltä, niin se on kauhea oppi. Se polkee kristuksen ylimmäispapillista virkaa maahan ja e kristus kärsi sitä. Se on niin julki ja tunnettu kansalle, ettei luulisi kenenkään tuommoiseen harhaoppiin joutuvan…  Kun lahkokunnassa muka uudesti synnytään, niin kuljetaan aivan harhaan Sen tähden sanotaan lahkokunnassa, ettei Jumala kuule yksinäisen rukousta, vaan tarvitsee muka lahkokuntaa kuulluksi tullakseen. Mutta Jumala kuulee juuri yksinäisen rukouksen ja se oppi, että Hän ei sitä kuulisi, on Herralle kauhistus… On ikävä, että harhaoppi lumoaa, kun ihmiset eivät pelkää sitä. Sillä lahvon oppi lumoaa ja näkyy tuo lumous lahkoon joutuneen olennosta, kasvoista ja silmistä, ei niissä ole raittiutta. Tuo raittius, mitä Raamattu aina teroittaa, on lahkokunnan mielestä kuollutta uskoa ja se tahtoo lahvon tulessa olla, mutta se on lumousta, ei mitään muuta. Sen tähden kun sanoo lahkokunta itseänsä äidiksi, niin se on surkea tuomio niiden ylitse, jotka syntyvät lahvon seurassa ja saavat lahvon hengen. Se on huono syntyminen, ei syntyminen ylhäältä. Sen tähden lahko tahtoo, että pitää juottua yhteen henkeen sen kanssa. Mutta lahvon henki on epäpuhdas, on epäraitis…Suotavaa olisi, että lahkokunta kääntyisi raittiiseen uskoon, sillä se on kadottava tuli, joka polttaa itsensä

Seurakuntakertomus 15.10.1891 (Julius Karsten).
Lahkolaisia ei ole seurakunnassa, paitsi samat laestadiolaisten lahkokuntaan kuuluvat henkilöt, joista mainitsin viimeksi pidetyssä piispantarkastuksessa, ja jotka hiljaista, kristillistä elämää pitävät.

Lähde: OMA. OTA. Eb: 147. Piispantarkastuspöytäkirjat. Värtsilä.

Wanhoja kirjeitä 2. Pudasjäven saarnaajien yhteiskirje 19.3.1874

Alla Pudasjärven saarnaajien yhteiskirje, joka laadittiin Heikki Parkajoen ja Juho Takkisen Kemijärven-Koillismaan saarnamatkan yhteydessä talvella 1874. Parkajoki ja Takkinen olivat selvittelemässä paikallisia erimielisyyksiä ja opillisia ”harhoja”. Mitä nuo erimielisyydet ja harhat olivat olleet, ei selviä yksiselitteisesti kirjeestä. Keskustelut olivat koskeneet rippiä, kastetta ja ”majan isännän” asiaa. Olisiko viimeisellä tarkoitettu seurakuntaoppia? Joka tapauksessa keskustelujen tuloksena Pudasjärven saarnaajat tekivät parannusta. Mielenkiintoinen on myös kirjeessä esiintyvä viittaus pohjoisesta loistavaan valoon, joka on parempi kuin etelästä tuleva. Herää kysymys, mitä vaikutteita oli Pudasjärvelle saapunut etelästä päin?

---

KA. SKHSA. D 49. Heikel-suvun kirjeet.Paavali Ervasti 19.3.1874 Henrik Heikelille

Minä annan täsä kopian velille putasjärven ristyin ja saarnajan Erwastin[1] kirjallisesta tunnustuksesta joka on sanasta sanaan näin.

Putasjäven seurakunnasta Annettu Sarajärveltä 19 p Maalis. kuuta 1874

Tämän kautta saama ilmoittaaa että olemma ottaneet Henrikki Parkajoven[2] ja Johan Takkisen ilolla vastaan emmekä saata mitään vastaan sanoa/ olema monesa asiasa tulleet näkemään sokeutta ittessämme erinomattain ripin ja kasten opin kappaleisa ja majan isännän asiasa/ suuresti olemma valistuneet että yksi Maja on päämies israelisa ja rukoilemma anteeksi sokeuttamme kaikisa – niin täytyy tunnustaa että kaikisa seurakunnan Hallituksisa on ollu paljo väärää pehmeyttä – raamatun selitykset on ollu enämmän osan puolesta pimiät että tarvittee saaha valkeutta ja taitua että tulis enemmän raamatun kuin koettelemisen vala omantunnon vakaaksi perustukseksi/ suurella ikävällä olemma nostaneet kattomaan silmämme sen koiton päälle kuin pohjosesta loittaa/ sillä parempi on pohjan puolen valo kuin etelän/ sen nyt avoimilla silmillä näemmä – saame myös täsä ilmoittaa että Heräys usko ja uusi syntyminen josa järjestyksesä vanhurskaaksi tekeminen täällä on tapahtunut/ siitä ei ole Henrikki Parkajoki ja Johan Takkinen liikuttanut/ se on ollu heille kallis asia josta yhteytestä tällä kohtalla olemma saaneet suuren ilon ja vakuutuksen sen kaiki alla nimitettyin veljien kansa vakuutamme. kalle sarajärvi ja olli sarajärvi olli ollinpoika ervasti ja monta muuta kasittäneempiä veliä ja sisaria

ja saarnaaja Paavali Ervasti eli ojala

---

[1] Kirje on merkitty Heikel-suvun kokoelmassa Paavali Ervastin kirjeeksi Henrik Heikelille. Mikään ei kirjeen saatesanoissa viittaa kuitenkaan siihen, että se olisi nimenomaan Paavali Ervastin lähettämä, vaan kyseessä on Pudasjärven saarnaajien yhteiskirje. Paavali Ervasti on toki yhtenä – viimeisenä – ollut hyväksymässä sitä.

[2] Henrik Parkajoki teki talvella 1874 yhdessä Juho Takkisen kanssa matkan mm. Kemijärvelle ja Koillismaalle. Matkan keskeinen syy oli Pudasjärven lestadiolaiskristittyjen erimielisyyksien sovittaminen ja opillisten ”harhojen” selvittäminen. Aatu Laitinen on muistellut Parkajoen toimintaa Pudasjärvellä näin: ”Kun Pudasjärven ylipäässä oli tullut erimielisyyttä kristittyjen kesken, kutsuttiin Parkajoki sinne sovintoa aikaansaamaan. Ei hän ruvennut riidasta eikä sovinnonteosta mitään puhumaan, sillä ei rautakaan kylmänä yhteenliity, vaan hän pani heidät ahjoon; saarnasi kolme päivää perätysten Jeesuksen kärsimisestä ja lunastustyöstä. Ei sitten tarvinnut käskeä eikä pakottaa yksimielisyyteen, sillä sydämet juottuivat yhteen Jumalan sanan omalla voimalla.”  Vaikka Paavali Ervasti tuli tunnetuksi myöhemmin Takkisen arvostelijana, näyttää myös hän tässä yhteydessä antaneen tukensa Takkiselle. Perimätiedon mukaan Ervasti olisi ollut aluksi Takkisen kannattaja, mutta luopunut hänen tukemisestaan Haukiputaalla pidetyissä seuroissa. Laitinen 1926, 92; Raittila 1967, n:o 340, Vahtola 1981, 326, Lohi 1997, 194 – 195, 197.