Yksi erikoisimmista henkilöistä lestadiolaisuuden historiassa on ollut kelloseppä Henrik Koller (23.6.1859 – 13.1.1935). Tämä Norjan Skjervøyssa[1] syntynyt, laajan tietomäärän omannut herra muutti Amerikkaan 1880. Hän oli innokas saarnaaja Juho Takkisen puolustaja tämän jouduttua laajan kritiikin kohteeksi toimiessaan Calumetin apostolisluterilaisen kirkon maallikkopappina. Koller julkaisi vuosina 1892 – 1896 lehteä nimeltä Siionin Sanomat, jonka tehtävänä oli puolustaa sekä apostolisluterilaisuutta että sen yhtä apologeettia eli Juho Takkista. Henrik Koller toimi myös itse saarnaajana. Koller hankki omistukseensa ne Laestadiuksen saarnojen käsikirjoitukset, jotka tämän tytär Lotta Laestadius – Jokela oli tuonut mukanaan muuttaessaan Amerikkaan. Käsikirjoitusten pelastuminen oli hiuskarvan varassa, kuten alla olevasta kertomuksesta selviää. Tarina on kirjoitettu puhtaaksi amerikansuomalaisesta Valvoja-lehdestä[2] vuodelta 1936. Kirjoitan jatkossa puhtaaksi myös kaksi Henrik Kollerista Opas-lehdessä[3] ilmestynyttä muistokirjoitusta, jotka hyvin kuvaavat tätä originellia herraa.
L.L.Laestadiuksen käsikirjoitukset Suomeen
Pastori A. V. Tuukkanen[4] kertoo Valvojalle, kuinka ihmeellinen onni hänellä oli pelastaa korvaamattomia käsikirjoituksia Lauriumissa.
Saatuamme kuulla, että pastori A. V. Tuukkasen hallussa Lauriumissa on vanhoja L. L. Laestadiuksen käsikirjoituksia, jotka hän on saanut lauriumilaiselta Heikki Collerilta, joka kuoli tammik. 13 p:nä 1935, päätimme haastatella pastori Tuukkasta saadaksemme niistä lähempiä tietoja. Hän ei ole tähän mennessä suostunut niistä vielä paljoakaan julkisesti puhumaan.
- Miten te pastori pääsitte ensiksikin niin salaperäisen miehen kuin Collerin tuttavuuteen?
- Meitä yhdisti ensin tietäminen ja oppiminen. Se johti meidät toistemme tuttavuuteen jo toistakymmentä vuotta sitten, vastasi pastori Tuukkanen vilkkaasti. Hänen suuret tietonsa kaikista asioista, mutta ennen kaikkea hänen suuri Raamatun tuntemuksensa ja uskonnolliset tutkimuksensa yleensä vetivät minua häneen tutustumaan
- Miten hän tuli ilmaisseeksi teille, että hänen hallussaan oli niin arvokkaita käsikirjoituksia kuin itsensä Laestadiuksen kirjoittamia saarnoja ja uskonto- ja tieteellisiä tutkimuksia?
- Olin jo kauan tietoinen, että hänellä oli jotakin sellaista, mutta en koskaan rohjennut ottaa sitä itse puheeksi. Mutta erään öisen keskustelun aikana hän itse otti asian puheeksi ja mainitsi itsellään olevan kolme suurta opettajaa: Paavali, Luther ja Laestadius. Hän sanoi pitkä elämänsä aikana tutkineensa heidän kirjoituksiaan ja havainnut niiden olevan aivan yhdellä samalla kynällä kirjoitettuja – Jumalan kynällä. Silloin hän kantoi esiin kirjoituksia, joita hän säilytti punaisessa vaatteessa. Kääreessä oli mm. kolme osaa kirjasta ”Hulluinhuonelaisia”, jossa pitäisi olla 5 – 7 osaa. Toisia osia on Suomessa jo tallessa, mutta ensimmäinen osa on vielä kateissa. Hän oli merkillistä kyllä, halukas kuulemaan ajatustani, onko ”Hulluinhuonelaisia” kesäyönä kirjoitettu. En luonnollisesti voinut antaa tähän hänelle vastausta. Silmäilin kirjoituksia, lausuin huomioitani käsialasta, musteesta, kynästä, väliajoista kirjoituksissa ja sanoin, että ottaisi liian kauan aikaa tutustuakseni käsikirjoituksiin, ennen kuin voisin mitään varmaa sanoa. Ilmaisin kumminkin mielipiteen, että ne ovat ehkä kirjoitetut pitkinä Pohjolan talviöinä, koska niissä voitaisiin kenties havaita kynttilän käryä. Niin tunkkaantuneilta ja vanhoilta paperit tuoksahtivat.
- Mitä muuta kääreessä oli?
- Siinä oli myöskin saarnakokoelma, josta tulisi painettuna tavallisen kokoinen postilla. Olin niin hämmästynyt, että tuskin voin salata tunteitani. Tunsin olevani kuin Tischendorf, saksalainen suuri raamatunkriitikko, silloin kun hän kävi Siinain Katariinan luostarissa ja löysi siellä Cotex Sinaiticuksen eli siinailaisen Raamatun käsikirjoituksen. Sitten myöhemmin, kun senaattori Castrén kirjoitti Laestadiuksen elämäkerran, sain nähdä senaattori Castréniltä Collerille tulleen kirjeen, jossa pyydettiin Collerilta mainittuja käsikirjoituksia. Coller ei suostunut niistä luopumaan. Tarjosin hänelle $ 500, jos hän lähettää käsikirjoitukset Suomeen senaattorille tutkittavaksi, mutta en onnistunut taivuttamaan hänen tunturimaista luonnettaan, ja niin ne jäivät edelleenkin hänelle.
- No, miten asia kehittyi?
- Sitten kun Castrén lähetti Collerille suurenmoisen kirjansa ”Kiveliön suuri herättäjä Lars Levi Laestadius, luimme sitä yhdessä ja ihailimme sen perinpohjaisia ja laajoja tietoja suuresta vainajasta. Sanoin silloin Collerille, eikä hän katunut, kuin ei sittenkin lähettänyt käsikirjoituksia senaattorille. Silloin ei hän enää tuntunut yhtä jyrkältä, melkeinpä näytti niin kuin olisi katunut, tuntui ainakin nöyremmältä, mutta sitä hän ei kuitenkaan maininnut. Sen jälkeen asia alkoi kehittyä siihen suuntaan, että aloimme keskustella kirjoitusten tulevasta käytöstä. Hän tuntui olevan sitä mieltä, että käsikirjoitukset pitäisi toimittaa painettaviksi. Ja hän halusi minua auttamaan häntä. Meillä siis oli tarkoitus yhdessä niitä järjestellä ja suomennella painokelpoisiksi. Asia edistyikin niin pitkälle, että olimme valmiit työhön ryhtymään, mutta silloin Coller sairastui äkisti.
- Olivatko tällöin jo kaikki hänen hallussaan olleet käsikirjoitukset teidän tiedossanne?
- Ei. Ja tässä tuleekin hämmästyttävin kohta. Vasta kuolinvuoteellaan, kun kieli oli jo kangistumassa, ja saavuttuani hänen vuoteensa viereen, hän sai selvästi sanotuksi, minkä hän ymmärsi olevan Jumalan tahdon. Sitten hän ilmoitti käsikirjoitusten lopullisen säilytyspaikan. Kun tiesin, että hän osoittaa minulle paikkaa, missä talo oli purettu, kivijalka oli jään ja arvottoman tavaran peitossa, olin suuresti hämmästynyt ilmoituksesta. Siellä nimittäin oli lisää käsikirjoituksia, suurin osa hänen hallussaan olleista Laestadiuksen teoksista. Vähintäkään loukkaamatta vanhusta päivittelin kuitenkin, että kun setä ei ollut sentään aikaisemmin minulle niistä maininnut. Siihen vastasi kuoleva vanhus hyvin selvästi, ettei hän ollut enää muistanut eikä tietänyt niitä hallussaan oleviksikaan. Tässä oli syvästi liikutettu. Minä en tuntenut itselläni olevan mitään ansiota tai osallisuutta tässä asiassa. Jumala itse huolehtii asiansa, palautti vanhuksen mieleen tärkeän asian. Sillähän Colleri-setä minua usein lohduttikin, että Herra on tämänkin asian hoitava ja pitävä huolensa sanansa säilymisestä. Minä tunsin itseni hyvin pieneksi ja heikoksi seisoessani kuolevan miehen vuoteen vieressä ja sanoessani jäähyväisiä kalliille vanhukselle.
Tässä pastori Tuukkaselle oli kiireellinen lähtö matkalle. Mutta palattuaan lupaa kertoa lisää siitä ihmeellisestä löydöstä, jonka hän teki kuolevan vanhuksen osoittamasta paikasta. Silloin saadaan kuulla lisää tästä merkillisestä asiasta, laatuaan merkillisemmästä, mitä Amerikan suomalaisten keskuudessa lienee milloinkaan kuultu.
L. L. Laestadiuksen käsikirjoitukset Suomeen 2
Pastori A. V. Tuukkanen kertoo Valvojalle, kuinka ihmeellinen onni hänellä oli pelastaa korvaamattomia käsikirjoituksia Lauriumissa
Saimme pastori Tuukkasen kiinni kaiken kiireen hyrinässä maanantaiaamuna ja rupesimme empimättä kyselemään jatkoa siihen haastatteluun, josta alku ilmestyi jo viime numerossa.
- Menittekö te sitten heti sinne Koller-vainajan osoittamaan paikkaan etsimään niitä aarteita, niitä Laestadiuksen vanhoja käsikirjoituksia?
- Minä menin. Mutta kaikki oli jään ja lumen peittämänä. Vasta neljä kuukautta Kollerin kuoleman jälkeen minulla oli ensi kerran tilaisuus tutkia ja lähemmin tarkastaa hänen neuvomaansa aarrepaikkaa. Kesti useampia viikkoja, ennen kuin käsitin, millainen työmaa siellä oli. Kirjoituksia löytyi runsaasti. ne oli sidottuina kääröihin ja niiden ympärille muodostunut home todistaa niiden olleen kauan koskemattomia, josta päättäen vanhus ei itsekään ollut niitä pitkiin aikoihin piilopaikasta liikutellut. Täsmälleen 40 saarnaa oli kiven, saven ja veden kattamina, sillä vanhuksen kätköihin, kun talo oli purettuna, pääsi vesi, joka tosin oli osalta pilannut toisiakin kirjoituksia.
- Voidaanko niitä kaikkia käyttää?
- Osa on pilaantunutta, että niitä voidaan käyttää vain arkistossa säilyttämistä varten vastaa pastoria Tuukkanen. Arkistossa niitä voidaan käyttää tieteellisiin Laestadius-tutkimuksiin. Niitä voi siellä myös luetteloida.
- Miten te voitte niitä niin kauan kaivaa ja ettei ne tulleet yleiseen tietoon?
- Käsitin, että huomion herättäminen olisi vahingoittanut asiaa. Työskentelin kaikessa hiljaisuudessa ja sain vältetyksi ihmisten huomion. Joskus piti öisinkin käydä katsomassa keväällä, mitä aurinko on päivällä sulattanut ja paljastanut. Pelkäsin tavaran olevan niin haurasta, että en uskaltanut sitä väkisin ruveta jäästä repimään.
- Miltä se muuten tuntui tehdä tällaisia löytöjä?
- Minä en osaa tulkita sitä tunnelmaa, jonka valtaamana olin saatuani aarteet haltuuni. Käsitin tämän tehtävän Jumalan minulle antamaksi, sillä vakavasti uskon, että nämä kirjoitukset kuuluivat niiden kaikkinaisten kirjoitusten joukkoon, jotka Jumala on meille antanut opiksi, nuhteeksi ja ojennukseksi. Useamman kuin kerran olen itkenyt näiden kirjoitusten ääressä, ilosta itkenyt, että Herra on suonut näin suuren armon meille; ja surusta siksi, että olen tuntenut itseni niin arvottomaksi tähän työhön.
- Oliko vaikeata lukea Pohjolan profeetan käsialaa?
- Oli, ja osasta hyvinkin vaikeaa. Hänellä näyttää olleen paperin puute, sillä hän oli useinkin kirjottanut saarnoja entisten kirjoitusten päälle poikittain – arkeille, joihin ennestään oli kirjoitettu tieteellisiä selostuksia; kirjeille, joita oli tullut Raattamaalta ja muilta uskonveljiltä tai tieteen harrastajilta, Pajalan kirkon asiapapereille y.m. muille dokumenteille. Siihen aikaan paperi käytettiin tarkkaan ja moneen kertaankin. Ja kun vesi oli niitä liottanut, niin arvaatte, että ne eri kirjoitukset olivat sotkeutuneet toisiinsa. Raunioista saamissani käsikirjoituksissa oli paitsi Laestadiuksen kirjoittamia saarnoja myöskin kasvitieteelisiä piirustuksia, jotka olivat niin sirosti ja hienosti tehtyjä. Laestadiuksen itse piirustamia, että aion silloin, kun vien käsikirjoituksia Suomeen, tehdä matkan Pajalaan ja etsiä, löydänkö sieltä niitä samoja kasveja, joista hän oli kuvia piirustanut.
- Olko hän saarnannut kasviteestäkin?
- Eipä taitaisi olla väärin vastata siihen myöntävästi Mutta näissä papereissa hän näyttää ensin piirustaneen kasvitieteelliset kuvat ja sitten niiden päälle kirjoittanut saarnan.
- Hän olikin varsin kuuluisa tiedemies?
- Luonnolliset taipumukset vetivät häntä tieteelliseen työhön, etupäässä kasvitieteen alalle, niin kuin on tunnettua. Tunnustukseksi näistä töistään hän on saanut Ranskan kunnialegioonan ritarimerkin ja moni kasvi kantaa hänen nimeään luonnontieteessä. Tässä se havaitaankin se jumalallinen johdatus, että häneen nähden ei voida käyttää sitä sanontatapaa, että ”joku henkilö on valinnut kauniin, suuren ja jalon oman elämäntehtävänsä”. Ei Laestadius itse valinnut elämäntehtäväänsä, vaan suuri ja korkea elämäntehtävä valitsi hänet. Jo äitinsä kohdussa Jumala katsoi hänet valituksi aseeksi julistamaan Hänen nimeään ja lemaan tuo palavainen kynttilä ja kirkas kointähti noilla Pohjan mailla
- Miten te olette säilyttäneet niitä papereita niin, etteivät ne pilaannu vielä teidän käsiinne?
- Minä tiedän varmasti, etteivät ne minun huostassani parane,mtta nyt ne ovat vielä estäneet. Brittiläisen museo ohjeita olen käyttänyt niiden hoidossa. Ilmaa, tuulta, valoa, lämmönaidosta ja liiallista kosteutta olen välttänyt. Home, jonkinlainen tauti, on niille vaarallinen. Olen käyttänyt kemiallisia menetelmiä hometta vastaan, jossa minulla on ollut ammattikemistejä apuna. Olen myös kiitollinen pastori Ilmari Tammistole hänen antamastaan neuvosta, ohjeista ja esityöstä käsikirjoituksiin nähden.
- Onko teillä aikomus itse viedä käsikirjoitukset Suomeen?
- voidakseni täyttää Koller-vainajalle antamiani lupauksia, minun on kai lähdettävä niitä viemään. Hän erikoisesti pyysi minua niitä Suomeen viemään, sillä hän sanoi rakastavansa Suomen kansaa enemmän kuin mitään muuta kansaa maailmassa. Vaikka hän ei ollut milloinkaan Suomessa käynyt, hän aina tunnusti suomalaisuutensa, vieläpä ylpeilikin siitä. Käsikirjoitusten Suomeen viennin pääasiallisimpana syynä hänen mielestään kumminkin oli se, että tämä herätysliike on saanut oikean kansallisen luonteen juuri Suomessa. Hän tahtoi, että kirjoitusten toimitustyö tehdään Suomessa, koska se siellä on pätevämpää ja koska painokustannukset ovat halvempia. Sieltä päin kirjoituksia voidaan sitten levittää niihin maihin, joihin herätysliike on levinnyt. Koller toivoi laestadiolaisuuden leviävän kaikkiin maihin, niin kuin se jo osalta on levinnytkin.
- Miten toivotte sen Suomessa toimitettavan?
- Neuvottelut Suomen Kirkkohistoriallisen seuran kanssa ovat kehittymässä suotuisaan suuntaan. Aion näet lahjoittaa paperit tälle seuralle, koska niillä on pätevä arkisto ja koska paperit kirkkohistorialliseen Seuraan kuuluvia ja siis auttavat L[aestadius]-tutkimuksia. Siellä on jo ennestään L:n kirjoituksia säilytettävänä. Se lujittaa niitä hyviä suhteita, joita seuralla on tähän herätysliikkeeseen. Toivoisin, että toimitustyö suoritettaisiin komiteatyönä, jotta tämä kallis perintömme saisi yhdistää meitä. Komiteatyöhön toivoisin osallistuvan Kirkkohistoriallisen seuran puolesta jonkun arkistomiehen, samoin senaattori Castrénin ja joitakuita laestadiolaisuuden eri suuntiin kuuluvia pappeja. Ennen kaikkea tahtoisin siihen työhön osallistuvan sellaisia henkilöitä, jotka ovat harjoittaneet Laestadius-tutkimusta – joko kirjottaneet hänestä kirjan tai tehneet opintomatkoja hänen toiminta-alueelleen, jotta he tuntisivat aikahistoriallisesti, kirkkohistoriallisesti ja luonnontieteellisesti ne ajat ja olot, joissa kirjoitukset ovat syntyneet. Heidän siis pitäisi tuntea Laestadiuksen tieteellinen ja uskonnollinen kirjallinen tuotanto. Työhön osallistuvien pappien toivoisin omaavan taipumusta omaperäiseen tieteelliseen ajatteluun ja tieteelliseen työhön ja saavuttaneen sen ikärajan, että ulkoa päin ei enää yritettäisi vaikuttaa heidän uskonnollisiin vakaumuksiinsa, että he ovat oikealla tavalla sisäisestä vakaumuksesta liittyneet tähän herätysliikkeeseen ja otettu tähän armovaltakuntaan sekä ovat Pyhältä Hengeltä valaistut ymmärtämään Laestadiuksen uskonkäsitystä, ovat osoittautuneet uskollisiksi työmiehiksi ja voivat kunnioituksella ja arvonannolla suhtautua henkilöihin, jotka eivät kuulu samaan uskonnolliseen suuntaan.
Sen sanottuaan pastorimme lähti. Juoksimme perään ja uusimme, että mitenkäs jatkon laita on. ”Kyllä sitä saadaan, kyllä sitä saadaan”, tuumasi vain ja meni.
No niin, kyllä sitä saadaan vielä. Jos saavutamme hänet ennen kuin ensi numero ilmestyy, niin kyselemme häneltä vielä siitä salaperäisestä kellosepästäkin, Koller-vainajasta. (Puhuttelemme häntä nyt Kolleriksi, vaikka edellisessä numerossa oli Coller, koska hän oli niin suomalaishenkinen mies). Olemme kuulleet, että Tuukkanen säilyttää kakki hänen paperinsa ja kirjoituksensa, joita on paljon; pitää Kolleria siirtokansamme oppineimpana miehenä. Siksi on tärkeää kuulla, mikä hän oikein oli miehiään.
[1] Kollerin sukujuuret ovat ilmeisesti Suomen Kolarissa
[2] Michiganin Kuparisaarella vuosina 1915–1957 ilmestynyt suomenkielinen sanomalehti. Lehtileike on ilman päiväystä ja sisältyy Kansallisarkistossa Senaattori Castrénin kokoelmaan. Valvojan artikkeli julkaistiin Suomessa ainakin seuraavissa sanomalehdissä: Raahen Seutu 77/18.7.1936 ja Pohjois-Pohja 102/5.7.1936.
[3] Calumetissa Michiganissa vuosina 1930–1957 ilmestynyt sanomalehti.
[4] Andrew (A. V.) Tuukkanen (1890–1970) toimi metodistiseurakunnan pappina Calumetissa Michiganisssa.
