Amerikan vanhoillislestadiolaisten asenne televisioon, kilpaurheiluun ja pappiskoulutukseen 1960-luvun alussa

Juhannuksen tienoilla 1962 Pohjois-Amerikan vanhoillislestadiolaiset  eli ns. heidemanilaiset kokoontuivat vuotuisiin kesäseuroihinsa Kuparisaarella Pohjoi-Michiganissa. Seurojen yhteydessä pidettiin perinteiset puhujie/saarnaajien ja seurakuntavanhinten, lähetysyhdistyksen (Apostolic Lutheran Mission) ja kustannusyhtiön (Rauha Publishing Company) kokoukset. Puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa nousi kolme aihetta keskusteluun. Nämä olivat suhtautumninen televisioon ja urheilukilpailuihin sekä papiksi kouluttautuminen.

Sekä televisioon että aktiiviseen kilpaurheiluun suhtauduttiin kielteisesti. Pappiskoulutuksen hankkimista ei kannatettu. Tätä perustelttin sillä, että koulutuksen antavat uskottomat professorit, jotka kynivät pois vähäisenkin uskon. Sen sijaan todettiin, että : Kristittyjen seurat ovat lopultakin se yliopisto, jossa kristillisyyden saarnaajia ja pappeja kasvatetaan, ja kristittyjen käsien alla siunaten siihen tehtävään vihitään.Kokouksen linjanvedot sekä televisosta että kilpaurheilusta ovat yhteneviä niiden päätösten kanssa, joita tehtiin Suomessa samoihin aikoihin. Sen sijaan asenne pappiskoulutukseen oli selkeästi suomalaisia kielteisempi. Kokoukseen osallistui Suomesta saarnaaja Hannes Kamula, joka oli kutsuttuna saarnamatkalla Pohjois-Amerikassa.

Täss uutinen Rauhan Tervehdys-lehdessä puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksesta ja se päätöksistä:

Rauhan Tervehdys, August 1962

SAARNAAJIEN JA SEURAKUNTAVANHINTEN KOKOUS

Lehtemme viime numerossa oli jo lyhyt uutismaininta siitä, että Calumetin juhannusseurojen yhteydessä pidettiin saarnaajien ja seurakuntavanhinten kokous, ja lupasimme palata siihen vielä laajemmin selityksin tässä numerossa. Koetamme sitä tässä nyt täyttää.

Kokoukselle esitettiin neuvoteltavaksi m.m. seuraavat kolme asiaa: miten olisi meidän kristittyjen suhtauduttava televisioniin, mitä on ajateltava aikamme urheiluelämästä, ja pappien ja saarnaajien kouluuttamisesta.

Televisionia koskevasta pidettiin monia ja asiaa hyvin selventäviä, puheenvuoroja. Todettiin, että television on yksi aikamme ihmeellisistä keksinnöistä, jota voidaan käyttää hyödyllisiinkin tarkoituksiin, mutta kun se yleiskäytössään on suurin, piirtein omistettu kevytmielisyyden, jopa saastaisuuden ja raakuudenkin palvelukseen, niin oltiin sitä mieltä, että se saisi olla meidän kristittyjen kodeista pois, ja etenkin sieltä missä on lapsia, mutta samalla myöskin tarkennettiin sitä, ettei senkään vuoksi käytäisi toistemme armottomasti tuomitsemiseen, vaan rakkautta osoittaen koetettaisiin olla niillekin apuna, jotka ovat televisioninkin kotiinsa laittamisen kiusauksessa heikoiksi tulleet, kotiinsa sen laittaneet, tai ovat kiusauksessa laittaa sitä, että hekin tulisivat autetuiksi sen kiusauksen voittamiseen.

Aikamme urheiluelämää koskevasta

pidettiin myöskin monia puheenvuoroja. Itseään urheilemista ruumiillisena liikuntana varsinkin sellaisille, joiden tehtävät vaativat mahdollisimman paljon sisällä istumista, kuten esim. koulunuorisolla, pidettiin suotavana, mutta toisaalta todettiin aikamme varsinaisen urheilu-elämän vaarat suuriksi, joissa monet kalliisti uskomassa olleet nuoret ovat uskottomien seuraan joutuessaan hyvän omantuntonsa rauhan kadottaneet. He eivät ole urheilusta kiinnostuneina urheilujoukkueisiin liittyessään osanneet aavistaa, että kyseessä ei ole vain ainoastaan viatoin urheilu, vaan urheilun mukana ja liepeillä liikkuvat monet muutkin kristityn puhtaalle omalletunnolle enemmän tai vähemmän sopimattomat asiat, kuten uskottomien synnissä ja synneistä ilakoiva seura, urheilun voitoista uskottomien tapaan juhlimiset, joihin voipi helposti liittyä tanssista ja ryypystä lähtien vaikka mitä. Ja vaikka kristitty koettaa niistä ehkä itsensä pidättääkin, niin jo pelkkä mukana olo ja kaiken näkemänsä ja kuulemansa nuhtelemisesta vaikeneminen tekee omantunnon rauhan säilymisen kyseenalaiseksi. Siksi pidettiin tarpeellisena ja suotavana, että kristityt nuoret olisivat varovaisia, eivätkä antaisi urheiluun kiinnostuksen pettää itseänsä: vaaroihin, joissa voipi hyvän omantunnon rauha kadota. Sen sijaan ei pidetty sopimattomana, jos kristityt nuoret keskenään kokoontuessaan kisailevat ja urheilevatkin.

Saarnaajien ja pappien kouluuttamisesta keskusteltiin laajasti ja asiallisesti. Koulukasvatuksen merkitys seurakuntien palveluksessa tunnettiin ja tunnustettiin. Mutta toisaalta huomioitiin se tosiseikka, että kun meidän kristillisyydellämme ei ole kyseessä olevaan tarkoitukseen omaa  koululaitosta, nuori saarnaaja tai papiksi aikova nuori mies olisi lähetettävä johonkin maalliseen yliopistoon, tai ehkäpä kirkolliseen seminaariin uskottomien professorien ja tohtorien kasvatettavaksi, jossa ei kyllä elävää uskoa eikä kristillisyyttä opeteta, vaan pahimmassa tapauksessa kynitään entinenkin usko pois: uskovaisena lähetetään ja saadaan uskottomana takaisin. Ja siksi tahdottiin saada pidättyä siihen kristillisyyden vanhaan ja hyvin koettuun saarnaajien ja pappien kasvatukseen, jossa seurakunnat havaitessaan, että jollakin veljellä on Jumalan antamaa lahjaa sanan puhumiseen, alkavat häntä siihen pyytelemään, vaikkapa jonkun vanhemman puhujaveljen kumppalina; rohkaisemaan ja kehoittamaan, ja tarpeen tullen neuvomaankin. Mutta että sen tulisi saada aina tapahtua kyseessä olevan veljen omalla paikkakunnalla, omassa seurakunnassa, jossa hänet omana lapsena parhaiden tunnetaan. Sillä jos johonkin seurakuntaan aletaan muista seurakunnista määräilemään uusia puhujia, niin tuloksena on kalinat. Kristittyjen seurat ovat lopultakin se yliopisto, jossa kristillisyyden saarnaajia ja pappeja kasvatetaan, ja kristittyjen käsien alla siunaten siihen tehtävään vihitään. Sen koulukasvatuksen ja vihkimyksen ovat tarvinneet saada nekin veljet, jotka aikaisemmin ovat muissa kouluissa pappiskasvatuksen saaneet, ennen kun he ovat voineet alkaa Jumalan seurakuntaa palvelemaan.

Keskustelut olivat tiiviisti suuren yksimielisyyden hengessä käytyjä ja siihen rakentavia.
 -----
Ps.

Rauhan Tervehdys-lehti palasi teemaan uudestaan lokakuussa 1966. Se julkaisi Päivämies-lehdessä 20.7.1966 olleen toimistusartikkelin "Srk:n vuosikokouksen kannanotto televisioon ohjelmineen". Rauhan Tervehdyjsen toimitus oli otsikoinut sen ilmeisen tarkoituksellisesti kantaaottavaksi ja suomalaisia tukevaksi: "SUOMEN KRISTILLISYYS KIIVAASSA TAISTELUSSA TELEVISIIONIA VASTAAN". Lehti julkaisi artikkelin sellaisenaan ilman kommentteja.

Wanhoja kirjeitä 14. Olli Puljulan kirje Pekka Raattamaalle ja Juho Mursulle 13.7.1899

Saarnaaja Peter (Petteri) Raattamaan (1849 - 1921) isä oli Juhani Raattamaa.  Peter toimi nuoruudessaan isänsä tekstinlukijana ja myöhemmin myös saarnaajana jo ennen Amerikkaan muuttoaan vuonna huhtikuussa 1883. Peter Raattamaa valittiin New York Millsin apostolisluterilaisen seurakunnan papiksi.

Elämä saatu evankeliumin uskomisesta[1]

Kiitoksia kirjeesi edestä, jonka sain ilolla vastaan ottaa. Kuulin, että olette vielä Herran palvelijoina ynnä Mursu-veljen kanssa.[2] Herra siunatkoon teidän työnne; rakkaat veljeni, P. Raattamaa, Mursu[3], ynnä muut työtä tekeväiset lapset.[4]
                Jumalan armo ja Herramme Jeesuksen Kristuksen rakkaus täyttäköön sielunne Pyhän Hengen lohdutuksella elämän ehtoohetkeen asti! Tällä toivotuksella lähestyn teitä, sinne vieraalle länsimaalle; sillä aikaa kuin pääsemme kaikin täältä vieraalta ijankaikkiselle kotimaalle. Kaikilla, jotka ovat syntyneet turmelemattomasta siemenestä, elävästä Jumalan sanasta, joka ijankaikkisesti pysyy, on perintömme pantti Pyhä Henki. Kaikilla uudenmaan perillisillä on tämä Henki elävänä kuolemaan asti.
                Mutta ne raukat, jotka ei totisen katumuksen, parannuksen ja elävän uskon synny siitä turmelemattomasta siemenestä, he hukkuvat ijankaikkisesti. Sen tähden pitäisi heidän huoata: O! ijäisyys pelkään pituuttas, alku sulla on, vain loppua ei kuulu kustaan.
                Tosi syystä pitäisi niiden harvain valittuin ahkeroita kilvoitella siinä opissa, josta elämän ja hengen olemme saaneet, ettemme kadottaisi kruunuamme täällä vieraalla maalla. Sillä kuolevainen ruumis vaivaa kuolematointa henkeä. Sillä tässä ruumiissa asuu synti, ja nämä maalliset asuinsijat rasittavat mieltä, ja hajoittavat ajatuksia pois oikeasta valvoma paikasta, mistä elämän ja hengen olemme saaneet. Evankeliumin saarnan kuulemisen ja uskomisen kautta, on elämä ja henki saatu. Siinä on synnin tähden kuolemaan tuomitut elämän ja hengen saaneet, kuin on verisellä vaivalla ansaittu: nimittäin syntein anteeksi saamisen. Että saatamme Taavetin kanssa sanoa: Kiitä Herraa minun sieluni ja kaikki mitä minussa on, Hänen pyhää nimeänsä. Älä unhota mitä hyvää Hän sinulle tehnyt on, joka sinulle kaikki syntisi antaa anteeksi ja parantaa kaikki sinun rikokses; joka sinun henkes päästää turmeluksesta, joka sinun kruunaa armolla ja laupeudella. Niin kuin isä armahtaa lapsiansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä, sillä Hän tietää minkäkaltainen teko me olemme, Hän muistaa meitä tomuksi. Sen tähden muinaisten matkustajain kanssa laulamme matkalauluja: ”O! Jeesus anna viisautta, että välttää pirun kavaluutta, täällä murheen laaksossa voisin!” j.n.e.
                Minä olen Feetu Hanhivaaralle (=Fredrik Paksuniemi) selittänyt sen uuden heräyksen alun. J. Raattamaa vainajan ikävä on raskauttanut minua.[5] Herra antakoon hänen levätä töistänsä. Pian saatamme yhteen tulla kotomaan ihanalla rannalla, ja olla ijankaikkisesti yhdessä, ynnä kaikkien valittuin kanssa. Ei siellä enään raskauta eron ajatukset henkeämme.
                Asetumme vieläkin verisen armo-istuimen eteen katsomaan Sydämen uskossa Herraa Jeesusta Golgatalla alasti riisuttuna orjantappura kruunussa, selkä luihin asti ruoskittuna. Kädet ja jalat lävistettyinä juopi Jumalan vihan maljan pohjaan asti ja huutaa: Se on täytetty! Laki on edestämme täytetty, synnin rangaistus on edestämme kärsitty. Velka on maksettu. Isän armo on ansaittu. Se suuri sovintouhri on alttarilla, sovinto veri vuotaa katuvaisille ja uskovaisille syntein anteeksi antamiseksi. Uskokaa te katuvaiset syntinne anteeksi tässä veressä. Ei ole pitkä matka veriseltä ristiltä Paratiisin kunniaan.
                Sanokaa sydämen rakkaita terveisiä kaikille uskon siskoille ja veljille. Täältä Alakylästä tervehtivät teitä uskon sisaret ja veljet. Muistakaa rukouksissanne minuaki. Olkaa minulta ennen kaikkia tervehdetyt.
Kittilä 13.7.1899
Olli Ala eli Puljula

---

[1] Kirjeen otsikko on ilmeisesti toimituksen laatima. Se julkaistiin heidemanilaisten Rauhan Tervehdys-lehdessä (10/1927, 146-147. Sama kirje julkaistiin uudestaan Rauhan Tervehdys-lehdessä syyskuussa 1929. Se oli otsikoitu: ”Wanhinten kirjeitä”. Siitä oli kahdessa kohdassa poistettu kirjeen saajien nimet. Muuten versio oli pieniä oikeinkirjoitukseen, virkejakoihin ja kappalejakoihin tehtyjä muutoksia lukuun ottamatta identtinen aikaisempaan verrattuna.

[2] Alleviivattu osuus puuttuu vuonna 1929 julkaistuista versiosta.

[3] Kyseessä New York Millssin saarnaajat Pekka Raattamaa ja Juho Mursu Minnesotasta. Ilmeisesti Pekka Raattamaa ja Juho Mursu olivat tiedustelleet Puljulalta uusheräyksen murroksesta ja sen aiheuttamasta hämmingistä Kittilässä ja muualla Suomessa. Kittilän saarnaajat olivat aikaisemmin antaneet tukeaan Takkisen vastaiselle oppositiolle Amerikassa. Takkisen kuoleman jälkeen Kittilän saarnaajat tukivat niitä tahoja Amerikan lestadiolaisuudessa, jotka vastustuvat voimakasta ”Lapin wanhinten” ja ”esikoisseurakunnan” arvovallan korostamista. Tähän joukkoon kuuluivat sekä Raattamaa että Mursu. Oletettavasti viestit uuden heräämisen vaatimuksista ja entisen kristillisyyden hylkäämisestä nukuttavana, saivat sekä Raattamaan että Mursun hämmennyksiin.

[4] Alleviivattu osuus puuttuu vuonna 1929 julkaistuista versiosta.

[5] Juhani Raattamaa kuoli 7.3.1899.

Amerikan vanhoillislestadiolaisten kannanotot televisioon, urheiluun ja pappien koulutukseen vuonna 1962

Lisää kuvateksti

Amerikan vanhoillislestadiolaiset, joita kutsutiin myös heidemanilaisiksi, alkoivat julkaista vuonna 1922 kuukausittain ilmestynyttä Rauhan Tervehdys-lehteä.Sen toimittajana oli pitkään pastori Paul Heideman. Lehden elokuun numerossa vuonna 1962 kerrottiin Calumetin juhannusseurojen yhteydessä kesäkuussa pidetystä saarnaajien ja seurakuntavanhinten kokouksesta. Siellä keskusteltiin television ja kilpaurheilun sopivuudesta sekä pappien kouluttamisesta. Kokousväki suhtautui kielteisesti sekä televisioon että kilpaurheiluun. Asenne myös omien pappien kouluttautumiseen oli negatiivinen, sillä nämä joutuisivat opiskelemaan muiden ylläpitämissä oppilaitoksissa. Tämä voisi kokouksen mielestä johtaa siihen, että pahimmassa tapauksessa kynitään entinenkin usko pois.  Uskovaisena lähetetään ja saadaan uskottomana takaisin.

Rauhan Tervehdys, elokuu 1962

SAARNAAJIEN JA SEURAKUNTAVANHINTEN KOKOUS

Lehtemme viime numerossa oli jo lyhyt uutismaininta siitä, että Calumetin juhannusseurojen yhteydessä pidettiin saarnaajien ja seurakuntavanhinten kokous, ja lupasimme palata siihen vielä laajemmin selityksin tässä numerossa. Koetamme sitä tässä nyt täyttää.

Kokoukselle esitettiin neuvoteltavaksi m.m. seuraavat kolme asiaa: miten olisi meidän kristittyjen suhtauduttava televisioniin, mitä on ajateltava aikamme urheiluelämästä, ja pappien ja saarnaajien kouluuttamisesta.

Televisionia koskevasta pidettiin monia ja asiaa hyvin selventäviä, puheenvuoroja. Todettiin, että television on yksi aikamme ihmeellisistä keksinnöistä, jota voidaan käyttää hyödyllisiinkin tarkoituksiin, mutta kun se yleiskäytössään on suurin, piirtein omistettu kevytmielisyyden, jopa saastaisuuden ja raakuudenkin palvelukseen, niin oltiin sitä mieltä, että se saisi olla meidän kristittyjen kodeista pois, ja etenkin sieltä missä on lapsia, mutta samalla myöskin tarkennettiin sitä, ettei senkään vuoksi käytäisi toistemme armottomasti tuomitsemiseen, vaan rakkautta osoittaen koetettaisiin olla niillekin apuna, jotka ovat televisioninkin kotiinsa laittamisen kiusauksessa heikoiksi tulleet, kotiinsa sen laittaneet, tai ovat kiusauksessa laittaa sitä, että hekin tulisivat autetuiksi sen kiusauksen voittamiseen.

Aikamme urheiluelämää koskevasta

pidettiin myöskin monia puheenvuoroja. Itseään urheilemista ruumiillisena liikuntana varsinkin sellaisille, joiden tehtävät vaativat mahdollisimman paljon sisällä istumista, kuten esim. koulunuorisolla, pidettiin suotavana, mutta toisaalta todettiin aikamme varsinaisen urheilu-elämän vaarat suuriksi, joissa monet kalliisti uskomassa olleet nuoret ovat uskottomien seuraan joutuessaan hyvän omantuntonsa rauhan kadottaneet. He eivät ole urheilusta kiinnostuneina urheilujoukkueisiin liittyessään osanneet aavistaa, että kyseessä ei ole vain ainoastaan viatoin urheilu, vaan urheilun mukana ja liepeillä liikkuvat monet muutkin kristityn puhtaalle omalletunnolle enemmän tai vähemmän sopimattomat asiat, kuten uskottomien synnissä ja synneistä ilakoiva seura, urheilun voitoista uskottomien tapaan juhlimiset, joihin voipi helposti liittyä tanssista ja ryypystä lähtien vaikka mitä. Ja vaikka kristitty koettaa niistä ehkä itsensä pidättääkin, niin jo pelkkä mukana olo ja kaiken näkemänsä ja kuulemansa nuhtelemisesta vaikeneminen tekee omantunnon rauhan säilymisen kyseenalaiseksi. Siksi pidettiin tarpeellisena ja suotavana, että kristityt nuoret olisivat varovaisia, eivätkä antaisi urheiluun kiinnostuksen pettää itseänsä: vaaroihin, joissa voipi hyvän omantunnon rauha kadota. Sen sijaan ei pidetty sopimattomana, jos kristityt nuoret keskenään kokoontuessaan kisailevat ja urheilevatkin.

Saarnaajien ja pappien kouluuttamisesta keskusteltiin laajasti ja asiallisesti. Koulukasvatuksen merkitys seurakuntien palveluksessa tunnettiin ja tunnustettiin. Mutta toisaalta huomioitiin se tosiseikka, että kun meidän kristillisyydellämme ei ole kyseessä olevaan tarkoitukseen omaa  koululaitosta, nuori saarnaaja tai papiksi aikova nuori mies olisi lähetettävä johonkin maalliseen yliopistoon, tai ehkäpä kirkolliseen seminaariin uskottomien professorien ja tohtorien kasvatettavaksi, jossa ei kyllä elävää uskoa eikä kristillisyyttä opeteta, vaan pahimmassa tapauksessa kynitään entinenkin usko pois: uskovaisena lähetetään ja saadaan uskottomana takaisin. Ja siksi tahdottiin saada pidättyä siihen kristillisyyden vanhaan ja hyvin koettuun saarnaajien ja pappien kasvatukseen, jossa seurakunnat havaitessaan, että jollakin veljellä on Jumalan antamaa lahjaa sanan puhumiseen, alkavat häntä siihen pyytelemään, vaikkapa jonkun vanhemman puhujaveljen kumppalina; rohkaisemaan ja kehoittamaan, ja tarpeen tullen neuvomaankin. Mutta että sen tulisi saada aina tapahtua kyseessä olevan veljen omalla paikkakunnalla, omassa seurakunnassa, jossa hänet omana lapsena parhaiden tunnetaan. Sillä jos johonkin seurakuntaan aletaan muista seurakunnista määräilemään uusia puhujia, niin tuloksena on kalinat. Kristittyjen seurat ovat lopultakin se yliopisto, jossa kristillisyyden saarnaajia ja pappeja kasvatetaan, ja kristittyjen käsien alla siunaten siihen tehtävään vihitään. Sen koulukasvatuksen ja vihkimyksen ovat tarvinneet saada nekin veljet, jotka aikaisemmin ovat muissa kouluissa pappiskasvatuksen saaneet, ennen kun he ovat voineet alkaa Jumalan seurakuntaa palvelemaan.

Keskustelut olivat tiiviisti suuren yksimielisyyden hengessä käytyjä ja siihen rakentavia.