Maallikkosaarnaajain veljeskokouksen julkilausuma 7.11.1957

Taustaa

Lestadiolaisuudessa oli jo herätyksen alkuajoista lähtien ollut erilaisia tulkintoja sakramenteista ja tunnustuskirjojen merkityksestä. Vanhoillislestadiolaisuuden sisällä nämä nousivat kiistanaiheeksi 1950-luvulla johtaen lopulta hajaannukseen. SRK:n historijoitsijan Ari-Pekka Palolan mukaan jännitteet tulkinnoista tulivat ensimmäisen kerran näkyvästi esille marraskuussa 1945 pidetyssä puhujainkokouksessa. Keskustelussa ehtoollisesta korostettiin sitä, että katekismuksen mukaan ehtoollinen on tarkoitettu uskovaisille uskon vahvistukseksi. Yksmielisiä oltiin siitä, että epäuskoinen ei saa ehtoollisessa syntejä anteeksi. Osa oli sitä mieltä, että uskovaiselle se oli mahdollista, osa vastusti tätä käsitystä jyrkästi.

Sekavan ehtoolliskeskustelun seurauksena annettiin tilanteen selkiyttämiseksi seuraavana vuonna julkilausuma, jossa vedottiin luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen puolesta. Tämä johti kuitenkin uusiin ristiriitoihin, koska osa vanhoillislestadiolaisista ei hyväksynyt kaikkia tunnustuskirjojen näkemyksiä sellaisenaan. Lähinnä liikkeeseen kuuluvien pappien harjoittama tunnustuskirjojen korostaminen aiheutti epäluuloa monien maallikkosaarnaajien keskuudessa. Lisäksi vanhoillislestadiolaisten pappien vuotuiset veljeskokoukset epäilyttivät maallikkoja ja lisäsivät jännitteitä. Vaikka korostettiin sitä, että papit ja maallikot uskovat samalla tavalla, alkoivat monien pappien ja maallikoiden opilliset käsitykset vähitellen erkaantua.  Vuonna 1953 kiistanaiheeksi nousi kastekäsitys tuomiorovasti L.P. Tapanisen alustuksen seurauksena. Myös seurakuntaopissa esiintyi "liukumista" varsinkin papiston keskuudessa.

Erimielisyydet kastekäsityksistä nousivat pian uudelleen näkyväksi kiistakapulaksi. Vuoden 1957 puhujainkokouksessa oli kaksi alustusta kasteesta. L. P. Tapanisen alustuksen Kastamalla ja opettamalla mukaan kaste vaikuttaa syntien anteeksisaamisen. Kastamattoman lapsen kohtalon hän näki epäolellisena. Toisen alustuksen Lapsenkaste piti maallikkosaarnaaja Toivo Leppänen. Hänen mukaansa jää mysteeriksi, mitä lapsessa kasteen sakramentin saamisessa tapahtuu. Leppäsen mukaan lapsella on kuitenkin ilman kastetta jo lapsenusko. Niinpä lapsen kaste oli uskovan kaste.  Nämä kaksi toisistaan poikeavaa alustusta syvensivät jännitteitä herätysliikkeen sisällä. Kastekäsityksen lisäksi ilmeni eri käsityksiä seurakuntaopista.

Vanhoillislestadiolaisten maallikoiden ja pappien jännitteet saivat myös Oulun seudun maallikkosaarnaajat aktivoitumaan syksyllä 1957. Useiden seudulla pidettyjen kokousten aikana päädyttiin järjestämään erillinen maallikkosaarnaajien veljeskokous. SRK:n työvalikonta tarjoutui järjestämään kokouksen, mutta kokousta valmistellut "veljestoimikunta" hylkäsi tarjouksen. Osa maallikoista vastusti kiivaasti SRK:n mukaantuloa, sillä monet tunsivat epäluottamusta SRK:ta, sen hallintoelimiä ja toimihenkilöitä kohtaan.

Maallikkosaarnaajien veljeskokous järjestettiin 6.-7.11.1957 Oulussa. Mukana oli 105 maallikkosaarnaaja eri puolelta Suomea.  Kokouksen lopuksi annettiin oheinen julkilausuma:

Maallikkosaarnaajain veljeskokouksen julkilausuma.

Ouluun 6—7. 11. 1957 käsittelemään Jumalan valtakunnan työssä esiin tulleita asioita toteamme huolestuneina ajassamme voimakkaana esiintyvän allianssihengen vaarallisuuden.

Keskustelussa kävi ilmi syvä huolestuminen, että lutherilaisen kirkkomme muutamat johtohenkilöt suosivat ja vastaanottavat vieraita vaikutteita Raamatun hengen ulkopuolelta.

Koska tämä allianssihenki on saamassa jalansijaa Jumalan valtakunnassa, niin varotetaan tästä vaarasta Jumalan lapsia.

Puhujain kokous tahtoo Raamatun hengen mukaan todeta, että lapsi on uskovainen ja Pyhän Hengen saanut jo ennen kastettakin, ja että kasteessa hänet otetaan uskovaisena hyvän omantunnon liittoon Jumalan kanssa.

Ehtoollinen on uskovaisille asetettu armoateria uskon vahvistukseksi.

Kun näissä sakramenteissa ja syntien anteeksiantamisessa esiintyy usein epäraamatullisuutta ja arkuutta, tahtoo maallikkopuhujaveljien kokous teroittaa sitä, että autuutemme asia on niin kallis, että meidän on pysyttävä tinkimättä Kristuksen opissa ja tunnustuksessa.

Oulussa, 7. 11. 1957.

MAALLIKKOSAARNAAJAIN VELJESKOKOUS

Eskatologista tulkintaa avaruuden valloittamisesta

Tästä avaruuden valloitus alkoi. Neuvostoliittolaisten Sputnik teki lyhyen retken avaruudessa 4.10.1957

Ihmiskunnan aloittaessa avaruuden valloittamisen 1950-luvulla monet uskonnolliset ryhmät suhtautuivat pyrkimyksiin joko epäillen tai jopa kielteisesti. Uskottiin ihmiskunnalle käyvän niin kuin tarinassa Baabelin tornin rakentamisesta. Tähän kunnianhimoiseen hankkeeseen kiihottajana olivat joidenkin mielestä "perkeleiden henget". Yhdysvalloissa vanhoillislestadiolaisten lehdessä Rauhan Tervehdys oli Duluthissa Minnesotassa asuneen Charles Huotarin artikkeli He astuvat maan avaruuden päälle, jossa hän Raamatulla perustellen ennusti avaruuden valloituksessa käyvän huonosti. Johanneksen ilmestyskirjan 20. luvun jaetta 9 tulkiten (jae Biblian käännöksenä : Ja he astuivat maan avaruuden päälle, ja piirittivät pyhäin leirin ja rakkaan kaupungin. Ja tuli lankesi Jumalalta taivaasta ja söi heidät) hän ennusti maailmanlopun koittavan pian.

Artikkelin ilmestymisajankohtana Neuvostoliiton ja USA:n välinen kilpajuoksu avaruuteen oli ollut käynnissä jo vuodesta 1957 lähtien. Ensimmäinen miehitetty avaruuslento oli tehty vuonna 1961.  Onnistunut laskeutuminen kuuhun tapahtui vuonna 1965 ja neljä vuotta myöhemmin ihminen astui kuun kamaralle. Charles Huotarin artikkeli ei ollut suinkaan ainoa merkki eskatologisesta tulkinnasta lestadiolaisuuden piirissä. Allekirjoittanut istui nuorena pojankloppina seuroissa, joissa yhtenä saarnaajana oli SRK:n johtokunnan jäsen Heikki Saari. Olin seurannut innokkaana tiedotusvälineiden uutisointia avaruuden valloittamisesta. Niinpä kuuntelin korvat höröllä saarnaa, kun se kääntyi puheeksi avaruuden valloittamisesta. Saarnaaja selitti, Raamatulla perustellen, ettei ihminen tule koskaan astumaan vieraalle taivaankappaleelle. Valitettavasti nuo Biblian kohdat eivät painuneet muistiini. Minä en kuitenkaan mielessäni Saaren tulkintaa hyväksynyt ja taisin olla jopa oikeassa.

Alla kopio Charles Huotarin artikkelista. Huotari oli ahkera kirjoittaja Rauhan Tervehdys-lehdessä vuosien ajan.

Amerikan vanhoillislestadiolaisten asenne televisioon, kilpaurheiluun ja pappiskoulutukseen 1960-luvun alussa

Juhannuksen tienoilla 1962 Pohjois-Amerikan vanhoillislestadiolaiset  eli ns. heidemanilaiset kokoontuivat vuotuisiin kesäseuroihinsa Kuparisaarella Pohjoi-Michiganissa. Seurojen yhteydessä pidettiin perinteiset puhujie/saarnaajien ja seurakuntavanhinten, lähetysyhdistyksen (Apostolic Lutheran Mission) ja kustannusyhtiön (Rauha Publishing Company) kokoukset. Puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa nousi kolme aihetta keskusteluun. Nämä olivat suhtautumninen televisioon ja urheilukilpailuihin sekä papiksi kouluttautuminen.

Sekä televisioon että aktiiviseen kilpaurheiluun suhtauduttiin kielteisesti. Pappiskoulutuksen hankkimista ei kannatettu. Tätä perustelttin sillä, että koulutuksen antavat uskottomat professorit, jotka kynivät pois vähäisenkin uskon. Sen sijaan todettiin, että : Kristittyjen seurat ovat lopultakin se yliopisto, jossa kristillisyyden saarnaajia ja pappeja kasvatetaan, ja kristittyjen käsien alla siunaten siihen tehtävään vihitään.Kokouksen linjanvedot sekä televisosta että kilpaurheilusta ovat yhteneviä niiden päätösten kanssa, joita tehtiin Suomessa samoihin aikoihin. Sen sijaan asenne pappiskoulutukseen oli selkeästi suomalaisia kielteisempi. Kokoukseen osallistui Suomesta saarnaaja Hannes Kamula, joka oli kutsuttuna saarnamatkalla Pohjois-Amerikassa.

Täss uutinen Rauhan Tervehdys-lehdessä puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksesta ja se päätöksistä:

Rauhan Tervehdys, August 1962

SAARNAAJIEN JA SEURAKUNTAVANHINTEN KOKOUS

Lehtemme viime numerossa oli jo lyhyt uutismaininta siitä, että Calumetin juhannusseurojen yhteydessä pidettiin saarnaajien ja seurakuntavanhinten kokous, ja lupasimme palata siihen vielä laajemmin selityksin tässä numerossa. Koetamme sitä tässä nyt täyttää.

Kokoukselle esitettiin neuvoteltavaksi m.m. seuraavat kolme asiaa: miten olisi meidän kristittyjen suhtauduttava televisioniin, mitä on ajateltava aikamme urheiluelämästä, ja pappien ja saarnaajien kouluuttamisesta.

Televisionia koskevasta pidettiin monia ja asiaa hyvin selventäviä, puheenvuoroja. Todettiin, että television on yksi aikamme ihmeellisistä keksinnöistä, jota voidaan käyttää hyödyllisiinkin tarkoituksiin, mutta kun se yleiskäytössään on suurin, piirtein omistettu kevytmielisyyden, jopa saastaisuuden ja raakuudenkin palvelukseen, niin oltiin sitä mieltä, että se saisi olla meidän kristittyjen kodeista pois, ja etenkin sieltä missä on lapsia, mutta samalla myöskin tarkennettiin sitä, ettei senkään vuoksi käytäisi toistemme armottomasti tuomitsemiseen, vaan rakkautta osoittaen koetettaisiin olla niillekin apuna, jotka ovat televisioninkin kotiinsa laittamisen kiusauksessa heikoiksi tulleet, kotiinsa sen laittaneet, tai ovat kiusauksessa laittaa sitä, että hekin tulisivat autetuiksi sen kiusauksen voittamiseen.

Aikamme urheiluelämää koskevasta

pidettiin myöskin monia puheenvuoroja. Itseään urheilemista ruumiillisena liikuntana varsinkin sellaisille, joiden tehtävät vaativat mahdollisimman paljon sisällä istumista, kuten esim. koulunuorisolla, pidettiin suotavana, mutta toisaalta todettiin aikamme varsinaisen urheilu-elämän vaarat suuriksi, joissa monet kalliisti uskomassa olleet nuoret ovat uskottomien seuraan joutuessaan hyvän omantuntonsa rauhan kadottaneet. He eivät ole urheilusta kiinnostuneina urheilujoukkueisiin liittyessään osanneet aavistaa, että kyseessä ei ole vain ainoastaan viatoin urheilu, vaan urheilun mukana ja liepeillä liikkuvat monet muutkin kristityn puhtaalle omalletunnolle enemmän tai vähemmän sopimattomat asiat, kuten uskottomien synnissä ja synneistä ilakoiva seura, urheilun voitoista uskottomien tapaan juhlimiset, joihin voipi helposti liittyä tanssista ja ryypystä lähtien vaikka mitä. Ja vaikka kristitty koettaa niistä ehkä itsensä pidättääkin, niin jo pelkkä mukana olo ja kaiken näkemänsä ja kuulemansa nuhtelemisesta vaikeneminen tekee omantunnon rauhan säilymisen kyseenalaiseksi. Siksi pidettiin tarpeellisena ja suotavana, että kristityt nuoret olisivat varovaisia, eivätkä antaisi urheiluun kiinnostuksen pettää itseänsä: vaaroihin, joissa voipi hyvän omantunnon rauha kadota. Sen sijaan ei pidetty sopimattomana, jos kristityt nuoret keskenään kokoontuessaan kisailevat ja urheilevatkin.

Saarnaajien ja pappien kouluuttamisesta keskusteltiin laajasti ja asiallisesti. Koulukasvatuksen merkitys seurakuntien palveluksessa tunnettiin ja tunnustettiin. Mutta toisaalta huomioitiin se tosiseikka, että kun meidän kristillisyydellämme ei ole kyseessä olevaan tarkoitukseen omaa  koululaitosta, nuori saarnaaja tai papiksi aikova nuori mies olisi lähetettävä johonkin maalliseen yliopistoon, tai ehkäpä kirkolliseen seminaariin uskottomien professorien ja tohtorien kasvatettavaksi, jossa ei kyllä elävää uskoa eikä kristillisyyttä opeteta, vaan pahimmassa tapauksessa kynitään entinenkin usko pois: uskovaisena lähetetään ja saadaan uskottomana takaisin. Ja siksi tahdottiin saada pidättyä siihen kristillisyyden vanhaan ja hyvin koettuun saarnaajien ja pappien kasvatukseen, jossa seurakunnat havaitessaan, että jollakin veljellä on Jumalan antamaa lahjaa sanan puhumiseen, alkavat häntä siihen pyytelemään, vaikkapa jonkun vanhemman puhujaveljen kumppalina; rohkaisemaan ja kehoittamaan, ja tarpeen tullen neuvomaankin. Mutta että sen tulisi saada aina tapahtua kyseessä olevan veljen omalla paikkakunnalla, omassa seurakunnassa, jossa hänet omana lapsena parhaiden tunnetaan. Sillä jos johonkin seurakuntaan aletaan muista seurakunnista määräilemään uusia puhujia, niin tuloksena on kalinat. Kristittyjen seurat ovat lopultakin se yliopisto, jossa kristillisyyden saarnaajia ja pappeja kasvatetaan, ja kristittyjen käsien alla siunaten siihen tehtävään vihitään. Sen koulukasvatuksen ja vihkimyksen ovat tarvinneet saada nekin veljet, jotka aikaisemmin ovat muissa kouluissa pappiskasvatuksen saaneet, ennen kun he ovat voineet alkaa Jumalan seurakuntaa palvelemaan.

Keskustelut olivat tiiviisti suuren yksimielisyyden hengessä käytyjä ja siihen rakentavia.
 -----
Ps.

Rauhan Tervehdys-lehti palasi teemaan uudestaan lokakuussa 1966. Se julkaisi Päivämies-lehdessä 20.7.1966 olleen toimistusartikkelin "Srk:n vuosikokouksen kannanotto televisioon ohjelmineen". Rauhan Tervehdyjsen toimitus oli otsikoinut sen ilmeisen tarkoituksellisesti kantaaottavaksi ja suomalaisia tukevaksi: "SUOMEN KRISTILLISYYS KIIVAASSA TAISTELUSSA TELEVISIIONIA VASTAAN". Lehti julkaisi artikkelin sellaisenaan ilman kommentteja.

Vanhoillislestadiolaiset aktiivisina Ylioppilaiden Kristillisen Yhdistyksen (YKY) toiminnassa

Päiwämies 25/19.6.1958

Vanhoillislestadiolaisten toiminnan kirkollistuminen ja lukuisten pappien ja teologian opiskelijoiden  mukana olo herätysliikkeessä heijastui monille eri tahoille. Herätysliikkeessä mukana olevat tulivat vuodesta 1957 alkaen voimakkaasti mukaan Ylioppilaiden Kristillisen Yhdistyksen (YKY) toimintaan. Marraskuussa 1959 YKY:n johtokuntaan valittiin kaksi vanhoillislestadiolaista, Samuli Pentikäinen ja Jorma Puronen. Lisäksi Tapio Holma oli tiiviisti mukana YKY:ssä. Jotkut YKY:n järjestämät teinikokoukset saivat lähes täysin lestadiolaisen leiman, jota monet ei-lestadiolaiset "ykyläiset" paheksuivat. Vuoden 1958 suviseuroja Jyväskylässä edelsi erilliset Vaajakosken ylioppilasseurat. Niihin osallistui satoja lukiolaisia, abiturientteja, seminaarilaisia ja yliopisto-opiskelijoita. Ohjelma sisälsi jumalapalveluksen, tervehdyksiä, esitelmiä ja seurapuheita. Ylioppilasseuroista ilmoitettiin näkyvästi Päivämies-lehdessä ja tapahtumasta uutisoitiin myös jälkikäteen (Ks. Pms 25/19.6.1958: Tervetuloa ylioppilasseuroihin, 27/2.7.1958: ”Tule ja katso”. Ylioppilasseurat Vaajakoskella 28.–29.6., 28/10.7.1958: Jälkisatoa ylioppilasseuroista Vaajakoskella 29.–30.6. ). 

Vanhoillislestadiolaisuuden ekspansio opiskelijoiden kristillisessä työssä hiipui vuonna 1962. Herätysliikkeen hajaannus ja opiskelijapiirien radikalisoituminen lienevät olleet syinä tähän. (Ks. Vuollo 1999, 200–201)