Laestadius ja Lenin

 

Amerikkalaisessa kommunistien julkaisemassa suomenkielisessä TOVERITAR-lehdessä ilmestyi oheinen, erittäin mielenkiintoinen artikkeli huhtikuussa 1929. Se löytyy kansalliskirjaston digitoiduista lehdistä täältä. Artikkelin mukaan santarmit pahoinpitelivät raa'asti lestadiolaisia seuravieraita Inkerissa tsaarinvallan aikana.  Alla artikkeli kokonaisuudessaan.

LENIN JA LAESTADIUS

Talonpoikaistalo Inkerissä. Puhdas pieni pirtti. Pirtin peräseinällä komeissa kehyksissä kuva. Alla nimi: Lars Levi Laestadius. Kuvan rinnalla toinen taulu. Siinä kullatuilla kirjaimilla lause: “Golgathan veristä ristintietä kulkein saavat Sinun omasi armon ja autuuden”. Laestadius. Taulujen alla hyllylauta. Hyllyllä suuri teos mustissa vahvoissa kansissa. Niteessä luetaan: POSTILLA. LAESTADIUKSEN SAARNOJA.

— Pirtin perällä kamari. Se on sievä ja sinne on somasti sijoitettu tuolit, pöytä ja sänky. Sänkyä kattaa kaunis koruompeluin kirjailtu peitto. Kiintoisin kumminkin yksi kamarin nurkka. Siinä seisoo Lenin hyvin tunnetussa puhuma-asennossa. Lippalakki päässä, käsi ojettuna kuulijoita kohden, sormet nyrkiksi puserrettu, jolla painostetaan puhuttua sanaa. Kuvan molemmilla puolin Leninin lauseita. Ylinnä yksi, jossa sanat: “Meidän on rakennettava valtiotaloutemme sopeuttamalla se keskivaraisen talonpojan talouteen”. Näiden alla kirjahylly, käsittäen Leninin kootut teokset Venäjänkielellä, sekä Leninin broshyreja sekä valtioteoksia Suomenkielellä. Siinä siis “Leninin nurkka”.
                      Puolue-elämässä olen talon nuorenväen kanssa tutuksi tullut. Ovat kotiinsa käskeneet milloin Leningradissa käymään tulen. Siksi nyt täällä.
— Talonväestä kotona kaksi tyttöä ja kaksi poikaa sekä heidän vanha äitinsä. Sisaruksista vanhimmat puolueen jäseniä, nuoremmat kandidaatteja. Talon vanha isäntä kuulunut Pietarin bolsheviikkien maanalaiseen järjestöön tsaarin aikana. Maailman sodan aikana kuollut tapaturmaisesti kaatuvan puun alle. Tuon tiedän. — Puhelen vanhan emännän kanssa. Myöskin hän osallistuu älyllisesti päivän politiikkaa koskevien asioiden käsittelyyn. Kaikesta päättäen siis kommunistien koti. Yhtä vaan en ymmärrä. Tuossa Laestadius postilloineen ja tunnuksineen! Tuolla Lenin lauseineen ja teoksineen. Kun talonväestä ei ole kukaan kajonnut tuohon ristiriitaan en ole liijoin tahtonut sitä udella. Mutta kun siinä syömme toisena päivänä päivällistä, sattuu kysyvä katseeni Laestadiukseen ja siitä tuonne avoimesta ovesta näkyvään Leninin nurkkaan. Tuon huomaa tarjoilemassa oleva vanhin tyttö. — “Kas vaan kun toveri — koettaa olla kaino eikä kysy mitä kuitenkin tahtoo tietää”, ilkamoi hän leikkisästi.
­— Tuota — enhän minä mitään, koetan estellä ikäänkuin ei mistään olisi kysymys.
— “Ethän sinä! Ja kumminkin katseesi kysyy: Miksikä Lars Levi ja Vladimir Iljits? Mutta empäs vastaa ja älkää tekään sitä tehkö, heristää hän sormea sisaruksilleen, sen saapi tehdä äiti”.
— “Niin, niin. Äidin, äidin siihen on vastattava!” säestävät sisarukset kuin yhdestä suusta.
— “No, voi teitä minkälaisia olette! Eihän vieras ole tuosta mitään kysynyt, ja te tuolla lailla!” toruu äiti lapsiansa, mutta kumminkin silmäkulmissa väikkyy herttaisa pilke sormien pehmeästi nyppiessä esiliinaa.
— “Vieras ei sitä tahdo vaan varmaankin toveri — tahtoo, vai kuinka?” touhuaa tyttö.
— Niin. Kyllähän minä mielelläni tuosta tahtoisin kuulla, emäntä hyvä, jos suvaitsette? Ja vanha emäntä alkoi: “ No. Mitä sitte? Laestadius ja hänen postillansa kuuluvat minulle. Tuo tuolla, emäntä viittaa Lenin nurkkaan, kuuluu meille kaikille. Niin on ollut meillä aina. Kun mieheni eli, koetti hän aikansa selittää minulle uskomme turhuutta ja sosialismin oppia. Sosialismista meille ei koskaan väitöstä tullut muuta paitsi minä hänelle näytin että se ei avaa tietä taivaaseen, vaikka se on sovelias oppi meidän ajalliseen elämään. Yhtä mieltä oltiin aina että tsaari ja hänen kannattajansa on kukistettava ja työläiset sekä talonpojat pitää nostaa valtaan. Mieheni kulki useasti linnassa (linna-kaupunki) sosialistein salaisissa kokouksissa. Toi sieltä useasti tullessaan lehtisiä j,oita levitin tässä lähellä olleella sotilasleirillä sotilaille. Me naiset voitiin sitä tehdä paremmin kuin miehet. Aina autoin häntä miten parhaiten voin noissa asioissa. Ja hän taas kun ei osannut minulle muuta autuuden tietä osoittaa kuin minkä olin jo lapsena oppinut, tyytyi siihen, että autoin voimani ja ymmärrykseni mukaan vallankumouksen asiata, joka oli meidän yhteinen asia. Se riitti hänelle. Minä en tahdo puhua teille vapahtajastamme enkä hänen sovituskuolemastaan, koska tiedän että te ette sitä kumminkaan ymmärrä ettekä siihen usko enempi kuin miesvainajanikaan. Mutta Martin Lutherus ja Laestadius ovat meille, jotka uskomme, näyttäneet tien armon lähteelle, josta hänen karitsansa saavat juoda ja minun mieleni on monesti murheellinen siitä Jos te kommunistit, jotka olette samanlaisia kuin miesvainajanikin, ette pääse siitä osalliseksi jotka kuitenkin sen niin hyvin ansaitsisitte. Tässä meidän tiemme erkanivat, mutta muusta me aina sovimme. Minä en vaivannut uskon asian selittelyllä häntä koska tiesin, että se oli turhaa, mutta ei hänkään silti minua koskaan soimannut siitä että kävin uskovaisten seuroissa ja luin postillan. Yhteinen oli meillä maallinen vihollinen. Se oli tsaari ja hänen santarminsa. Molempia meitä kiduttivat ne konnat. Oi niitä kauheita aikoja!” — Emäntä huokasi raskaasti. Silmille kihosi kyynel, jonka hän kuivasi esiliinansa nurkkaan.
— Mitä. Vainosivatkos tsaarin santarmit teitäkin uskovaisia? kyselen emännältä”.
— Voi hyvä vieras! huudahti kertoja. Josko vainosivat! Katsokaa tätäkin. Siinä yksi jälki santarmien sapelista, sanoi emäntä. Avasi huivinsa ja hiuksensa syrjään työnsi. Takaraivosta hartioihin asti paljastui vaalea juova joka oli umpeen kasvanut arpi. Tuntui kuin olisi sydän salpautunut kun katsoin arpea ja hopean harmaita hiuksia, jotka reunustavat yläosasta sen kumpaakin puolta. Hetkisen olemme mykkänä molemmat. Ei veitikatta väiky nuorten silmissä. Kaikki tuskaisin tuntein tuijotamme syvään vakoon, jonka on kyntänyt santarmin säilä.
— Siis sapelin jälki! Uskonne takia? saan vihdoin sanotuksi.
— Niin! Sapelin jälki. Eikä se ainoa ole. Kahdeksan iskun arpea on eri paikoissa ruumistani, ne tsaarin miehiltä saatuja!
— Kuinka? Kertokaa tuosta. Enhän moista ole ennen kuullut että he hartaita kristityltäkin silpoi. Että he sitä tekivät vallankumouksellisille, se on tuttua kaikille.
— “Asia oli niin, jatkoi emäntä kertomustaan, tsaari oli antanut määräyksen että Inkerin suomalaiset eivät saa muodostaa mitään uskokuntia eivätkä pitää seuroja vaan tulee heidän kaikkien kuulua Suomen kirkkoon. Mutta Suomen kirkko oli väärentänyt Lutheruksen opin, mutta meille oli Laestadius avannut oikean autuuden tien. Emme kuunnelleet tsaarin käskyjä eikä kieltoja. Pidimme omia seurojamme, salassa tsaarin kätyreiltä. Mutta kerran, ei kaukana tästä, oli meillä seurat yhden uskonveljen talossa. Suomen kirkon urkkijat sen olivat kumminkin saaneet tietää
ja sanan vieneet Tsarskoje Selon santarmille. Oli yö. Me olimme juuri rukouksissa polvillamme, kun kuului kamala kiljunta ja sisään syöksyi santarmeja. Kirosivat, huusivat ja sapeleilla alkoivat iskeä ilman että olisivat vanginneet meitä, kuten käsky ylempätä oli. Me alettiin veisata virttä. Se vasta heidät villiksi teki. Ei pakopaikkaa mihinkään. Sapelein iskuja satoi joka puolelta. Kaikki vuodimme verta. Voi sitä yötä, sitä yötä !”
Kyyneltulva keskeyttää emännän kertomuksen. Eikä siinä jää kuivaksi yksikään silmä. Tytöt kietovat kätensä äitinsä kaulaan ja kuiskivat korvaan: Kulta äiti! Emme osanneet arvata että te tuota tulisitte kertomaan. Mutta kun kerroitte niin oli se hyvä toverin kuulla mitä teille meille on ollut tsaarin valta.
- Emäntä kuivaa kyyneleensä, virkkaen vielä.- “Kun pyysitte minun selittämään niin siksi sen kerroin miksikä Laestadius tuossa ja hänen postillansa on minun. Ja vielä sanon miksikä Lenin on meidän. Se on siksi, että hänen johdollaan kukistui sortajan valta. Työläiset ja me talonpojat saimme turvan ja rauhan. On mielestäni hyvä, että te vieras toveri ja lapseni kuulutte Leninin puolueeseen ja hänen oppiensa seuraajiin. Mutta sitä iloa ei minulle suotu,  että olisin teidät nähnyt matkaavan Kaanaan häihin. Isänne opetus sai teissä voiton. Mutta eihän meillä siitä riitaa. Vai kuinka lapset?”
- Ei, äiti, ei siitä riitaa. Te olette vanha ja käytte loppuun asti omaa tietänne. Me olemme nuoria ja meillä on meidän tiemme, joka ei käy yhteen enempi Lutheruksen kuin Laestadiuksenkaan kanssa. Meille riittää Leninin tie. Me käymme sitä”, päättelee nuorin tyttö. Sivelee suoraksi äidin hopeahiukset. Painaa sapelin haavan arpeen pitkän, kuuman suudelman.

L. L:no.

Wanhoja kirjeitä 19. Lotta Laestadiuksen kirje saarnaaja Aapo Koivurannalle syksyllä 1875

Uutinen Laestadiuksen postillan toimittamisesta. Pohjois-Suomi 27.3.1878

Ohessa kolmas kirje, joka valaisee sekä Laestadiuksen saarnojen julkaisuhanketta että Kittilän lestadiolaisyhteisön sisäisiä jänniteitä. Kirje kertoo myös siitä, ettei säätyrajojen ylittäminen ollut helppoa myöskään lestadiolaisyhteisössä ja aktiivisten naisten tuli ymmärtää asemansa.

------

OMA. Laestadiana 14. B:23. Lotta Laestadiuksen kirje saarnaaja Aapo Koivurannalle syksyllä 1875

Rakastettu veljeni Koivuranta!
Jumalan armo lissääntyköön teille Herran Jesuksen kautta!
Kirjeenne edestä kiitän, jonka ilolla vastaan otin! Jonka päälle olen kyllä aikaa vastannut, mutta en ole saattanut lähettää. Se joukko ja se, joka niitä ruokkii ovat täällä tunnetut jokseenki, josta sinä puhuit kirjeessäs ja sinä olet tunnettu ja rakastettu esikoisten seurakunnassa niiltä jolla on valkeus ja saat sentähden hyvässä turvassa ja aina rohvaistulla sydämellä tehdä työtä herran viinamäissä niin kuin olet alkanut, kristityillä on hyvä uskalus sinnuun, ne näkevät sinun valituksia aseeksi ja voimalla korkeuudesta puetetuksi. Mutta kyllä tiedämme rakas veljemme että se työ, joka on tehtävännä tuntuu monta kertaa raskaalle ja on sentähden ettemme ole yksin, van että se suuri sotasankari Herra Jesus on meilä läsnä sota joukkons kansa, jonka veren pisarat ja elävä läsnä olo virvoittavat sydämemme, joka ussein tahtoo väsyä uskomisessa syntiturmeluksen alla. Minä kuitenkin tunnen että tarvitten rohvaistua uskomisessa ja omistamisessa syntein anteeksi saamisen ja Herran Jesuksen wanhurskauuden ja viattomuuden, vieläpä voiton kaikkein viholisten ja synnin yli.

Olis hauska tietää mitä Paulus[1] on toimittanut tänä kesänä? Ilmanki se on paimentanut Jesuksen lampaita ja ruokkinut karitsoita. – Met Marian kansa käymä aina sivistyksen koulua että oppisimme pitämään arvossa niitä, joita tullee pittää ja että oppisimme puhumaan siivosti kristillisyydestä ja muistaisimme sen raamatun paikan, joka sanoo: ”En minä salli vaimon opettaa”, Pappi[2] pittää, että minä olen liika laillinen, ja että omavanhurskaus osottaa mailman ystävyydesta, ja että minussa on opettajan henki, ja että minä tuomitten asiat tutkimatta j.n.e.[3]

Mustaparrasta, josta sinulle muistelin, olen nyt vapa. Minä olen antanut hänelle vapauden ja hän myös minulle.[4] Mutta nyt on taas kumma tapahtunut kuin olemme Jokelan mikon kansa alkanut rakastamaan toisiamme, johon pappi ja välitalonlaiset ovat kovin pahentuneet ja he pauhaavat nyt niin kuin paarma tyhjässä tynnyrissä, mutta Hanhi Pietari, Maria, Malla ja muut meiltä rakastetut eivät ole siihen loukkaantuneet, van pitävät sen oikjanna ja Jumalan tahtona. - Muutamat ovat houranneet että Jokelan Aapo ja Heikelin Hanna rakastavat toisiansa, mutta pappi sanoi että hän pittää Hannan niin arvossa ettei saa vain Jokelan pojat tulla sitä naimaan sillä se on hänen sisarensa. Minusta oli kumma kuin löysin herras kristillisyyttä täällä lapin maassa.[5]

Postillan paino on lykätty, tulevaan keväin / Se oli niin kirkkoherranki tahto koska ei ole ennätetty puhtaaksikaan kirjoittaa kaikkia, on niitä nyt sentään lähemäksi sata saarnaa puhtaaksi kirjoitettu mutta tilaiia (=tilaajia] on vähän muutampi sata vain kaikkiaans. Minulla olis halu näyttää Raattamaalle ne saarnat, jotka painoon pannaan ja haluaisin senki tähden käydä Saivossa tänä syyssä.[6]

Jos teillä on rahoja tähän toimeen kuuluvia niin lähettäkkää Tornioon ynnä lista kans että saadaan rahat pankkiin. Laittakaa sana Rovaniemeenki että lähättäisivät rahat tornioon. – Rukkoile edestänni! Ja sano terveisiä kristityille.
Lotta Laestadius
Maria ynnä muut kristityt sanovat sinulle terveisiä. Sano tervisiä vaimolles ja Helistön Jaakolle.
Hyvästi hyvän paimenen haltuun.

---

[1] Saarnaaja Paulus Palovaara (1828 – 1903) Rovaniemeltä, joka liikkui laajasti saarnamatkoilla Ruijassa Norjassa

[2] Kirkkoherra Karl Abiel Heikel.

[3] Sekä Jokelan sisarusten ja Lotta Laestadiuksen aktiivinen rooli Kittilän lestadiolaisyhteisössä näyttää ärsyttäneen kirkkoherraa. Olivatko he myös pitäneet opetuspuheita tai saarnoja?

[4] Lotta Laestadiuksen sisar Fredrika Johanna Jeana avioitui vuonna 1860 Ferdinand Mustaparran (1829 – 1865) kanssa. Lotta Laestadius oli ilmeisesti ollut kihloissa Ferdinand Mustaparran nuoremman veljen Karl Johanin kanssa. ks. https://gw.geneanet.org/akeli19?n=mustaparta&oc=&p=karl+johan

[5] Avioituessaan  myöhemmin (17.12.1875) talollisen pojan Mikko Jokelan kanssa Lotta Laestadius rikkoi säätyrajat, jota ei Karl Abiel Heikel ja osa Kittilän lestadiolaisyhteisöstä hyväksynyt. Kirjeen mukaan syntynyt seurustelusuhde sai kuitenkin Jokelan suvun ja sen saarnaajapatriarkan Hanhi-Pietin tuen.

[6] Postillan painattaminen viivästymisen syinä olivat siis puhtaaksikirjoittamisen hitaus ja postillan tilaajien vähyys, joka lienee ollut yllätys sekä Heikelille että Lotta Laestadiukselle. Hankkeen edetessä näyttää myös kirkkoherra Heikelin ja Lotta Laestadiuksen välille kehittyneen jännitteitä. Kirkkopostillan sisälehdellä kerrotaan, että se olisi painettu vuonna 1876 Luulajassa. Sanomalehtiuutiset kertovat kuitenkin huhtikuussa 1877 kirjan olevan vielä painettavana. Samaa kerrotaan lehtiuutisessa maaliskuun lopulla 1878. Siinä maitaan lisäksi, että saarnojen toimittamiseen osallistunut pappismies (K. A. Heikel) olisi eronnut toimitusryhmästä kesken painamisen saarnoissa ilmenevän karkean kielen takia. Kirjakauppoihin postilla ilmestyi toukokuussa 1878.  Ks. Pohjois-Suomi 28.4.1877; 27.3.1878; Oulun Wiikko-Sanomia 18.5.1878.

Wanhoja kirjeitä 18. Lotta Laestadiuksen kirje saarnaaja Aapo Koivurannalle 24.5.1875

Alla oleva kirje käsittelee samoja asioita kuin aikaisemmin postaamani Augusta Heikelin kirje sisarelleen 7.1.1876. Lars Levi Laestadiuksen tyttären Lotta Laestadiuksen lähettämässä kirjeessä hän kertoo erimielisyyksistä Kittilän lestadiolaisyhteisössä sekä Laestadiuksen saarnojen painattamishankkeen etenemisestä. Erimielisyydet koskivat Pyhän Hengen vaikutusta lestadiolaisseurakunnan ulkopuolella.
------

OMA. Laestadiana 14. Aapo Koivurannan kokoelma. B:23. Lotta Laestadiuksen kirje 24.5.1875

Kittilässä 24. p. Toukokuussa 1875

Rakkaalle veljelle ja uskolliselle työntekijälle herran wiinamäessä Abrahami Koivuranta!
Jumalan armo ja rauha lissäintykköön teille ja teidän huonneelle Herramme Kristuksen kautta. Tämän kautta saan rakkaalle veljelle tietää antaa että olen hyvin kehno ruummiin terveyyden puolesta ajon siittä asti kuin teistä erkanin, mutta sielun puolesta olen voinu hyvin, uskomassa  olen että kaikki syntini ovat anteeksi annettu Herran Jesuksen nimessä ja veressä, joka vuotanu on yrttitarhassa ja pääkalloin paikalla katuvaisten syntein anteeksi saammiseksi ja joka vielä Sionin vuorella puhuvaisena uskovaisten sydämmiin ja vaikuttaa voiman voittamaan synnin, mailman joukon ja kuoleman kuin katsome sen vertavuotavaisen sankarin päälle, joka ylettynnä maasta on vetäny meitä tykönsä, niin kuin Matleena kirjoittaa Takkiselle että: ”kuin katsome sen maasta yletyn vaskikäärmeen päälle, niin ei saa jäänös siittä vanhan käärmeen pitämmisestä paisuttaa sydäntä!

Olkaa hyvässä turvassa te tottuuden miehet Pirtti ja Patokoskella, jotka työtä teette Kristukselle, sillä hän on se, joka eppäillemättä vastaa puolestanne, eipä hän kuolut van ellää ja Pyhä henki seurakunnassa on rukouksen ja lohdutuksen ja rauhan henki, hän rukkoilee rakasta Isäämme nyt ja aina meidän ja kaikkein niitten edestä, joitten sydämissä hän on saanu asuin sian. Ja Kristus rukkoillee vielä niitten edestä, jotka kristittyin saarnan kautta uskovat hänen päällensä. – Ei Kittilän kristityt sitä ihmettele että Pirttikoskella kaivattaan parhan kristityn nimeä kuin se pois otettaan, sillä niitä on täälläkin semmoisia. Täällä on hyvin paljon taistelua kristittyin välillä ja Jokelan Mariaa[1] sanoo joku eriseuran pääksi. Minusta tuntuu ettei kaikki tykkää siittä että muutamat n Jukka[2] saarnaa parannusta seurakunnassa, he tahtoisit ottaa häneltä papin virkaa, mutta minä en ymmärrä millä oikeudella se saataisiin, koska Kristus on käskeny mennä saarnaammaan ja apostoli sannoo: te ole kuninkaallinen pappeus ja Pyhän hengen saanneet ihmiset ovat puhuneet uusilla kielillä. Alatalon väelle se Jukka kyllä kelpaa papiksi ja jollekki muulekki; minä olen kuullu jonku kuttuvan häntä Alatalon papiksi. – Takkinen on niitten puolella, jotka P. Hengen vetävät ulos seurakunnasta, eikä se ole ihme koska pappavainaa sanoo huutavan äänessä[3] ettei ole paljon yhtään, joka ei joskus ole tuntenu Jumalan henken vaikutuksia, mutta ei hän anna saarnoissans P. henkeä ulos saarnatusta sanasta, koska hän nimittäin puhuu niistä vaikutuksista, joita Jumalan henki vaikuttaa niin kuin esimerkiksi omantunnon vaivasta, silmäin ja korvain aukenemisesta j.n.e. niin hän sannoo sen tapahtunneen kuin Jumalan sana oikiassa järjestyksessä sarnattaan niin kuin esimerkiksi tämän heräyksen kautta.[4]

Jokelan veljeksiä ja sisaruksia en ole vielä nähny van toivmme on että Feetu[5] ja Matleena[6] tulevat tänne ensi pyhäksi. Kirkkoherra lähtee viikkoin jälkiin Johanneksen Hettaan ja Saivonmuotkaan. Olis minullakin halu seurata häntä sinne jos vain jaksan. Ei meillä ole tullu paljon mittään saarnain kirjoitusta / sentähden pyydän että teidän kirjat saisit olla täällä siks että saamme niistä kirjoittaa. Kirkoherralla on paljon muuta työtä ja Hannalla on vielä koulu / sentähden ei taida täällä tulla niin hopusti valmista kuin minä olen toivonu.[7]

Minä olen ollu kiusattu siittä kuin en muistanu maksaa Jaako veljelle kyytti palkkaa, mutta minä uskon kohtaavani häntä joskus, jolloin suoritan tämän asian.

Eikä nu muuta kuin sydämellisiä terveisiä kristityille teidän seutuvilla erittäinki Jaakolle, Tarkiaiselle[8] ja halvarille[9] jos niitä kohtaatte / Ja olkaa itse vaimone kansa tervehtetty minulta ja muilta Kittilän kristityiltä! Rukkoilkaa edestänni ja kirjoittakkaa joku rati jos soppii.
Sisarenna Lotta Laestadius

---

[1] Maria Jokela (1829 – 1902) oli Kittilän johtavien saarnaajien Fredrik Paksuniemen ja Pietari Hanhivaaran sisko.

[2] Henkilöllisyys ei selvillä.

[3] Lotta Laestadiuksen isä Lars Levi aikakauslehdessään Huutavan Ääni.

[4] Erimielisyydet liittyvät riitaan Pyhän Hengen vaikutuksesta, josta kekusteltiin  myös vuodenvaihteessa 1975 – 1876, Kun Kittilään oli kokoontunut lestadiolaissaarnaajia Juhani Raattamaan johdolla.

[5] Saarnaaja Fredrik Paksuniemi (1840 – 1921).

[6] Matleena Jokela (1830 – 1893), Fredrik Paksuniemen ja Pietari Hanhivaaran sisko.

[7] Lotta Laestadiuksella oli kirjeen perusteella lainassa saarnaaja Aapo Koivurannan (1841 – 1909) hallussa olleita Laestadiuksen saarnoja. Saarnojen kokoaminen postillaksi näyttää olleen Lotan ja Karl Abiel Heikelin yhteishanke. Mukana oli lisäksi Karl Abielin sisko, kansakouluopettaja Johanna (Hanna) Elisabeth Heikel (1851 – 1892).

[8] Saarnaaja Juho Erkki Tarkiainen (1836 – 1909) Rovaniemen Patokoskelta.

[9] Saarnaaja Olli Halvari (1848 – 1892) Rovaniemen Saarenkylästä.