Maallikkosaarnaajain veljeskokouksen julkilausuma 7.11.1957

Taustaa

Lestadiolaisuudessa oli jo herätyksen alkuajoista lähtien ollut erilaisia tulkintoja sakramenteista ja tunnustuskirjojen merkityksestä. Vanhoillislestadiolaisuuden sisällä nämä nousivat kiistanaiheeksi 1950-luvulla johtaen lopulta hajaannukseen. SRK:n historijoitsijan Ari-Pekka Palolan mukaan jännitteet tulkinnoista tulivat ensimmäisen kerran näkyvästi esille marraskuussa 1945 pidetyssä puhujainkokouksessa. Keskustelussa ehtoollisesta korostettiin sitä, että katekismuksen mukaan ehtoollinen on tarkoitettu uskovaisille uskon vahvistukseksi. Yksmielisiä oltiin siitä, että epäuskoinen ei saa ehtoollisessa syntejä anteeksi. Osa oli sitä mieltä, että uskovaiselle se oli mahdollista, osa vastusti tätä käsitystä jyrkästi.

Sekavan ehtoolliskeskustelun seurauksena annettiin tilanteen selkiyttämiseksi seuraavana vuonna julkilausuma, jossa vedottiin luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen puolesta. Tämä johti kuitenkin uusiin ristiriitoihin, koska osa vanhoillislestadiolaisista ei hyväksynyt kaikkia tunnustuskirjojen näkemyksiä sellaisenaan. Lähinnä liikkeeseen kuuluvien pappien harjoittama tunnustuskirjojen korostaminen aiheutti epäluuloa monien maallikkosaarnaajien keskuudessa. Lisäksi vanhoillislestadiolaisten pappien vuotuiset veljeskokoukset epäilyttivät maallikkoja ja lisäsivät jännitteitä. Vaikka korostettiin sitä, että papit ja maallikot uskovat samalla tavalla, alkoivat monien pappien ja maallikoiden opilliset käsitykset vähitellen erkaantua.  Vuonna 1953 kiistanaiheeksi nousi kastekäsitys tuomiorovasti L.P. Tapanisen alustuksen seurauksena. Myös seurakuntaopissa esiintyi "liukumista" varsinkin papiston keskuudessa.

Erimielisyydet kastekäsityksistä nousivat pian uudelleen näkyväksi kiistakapulaksi. Vuoden 1957 puhujainkokouksessa oli kaksi alustusta kasteesta. L. P. Tapanisen alustuksen Kastamalla ja opettamalla mukaan kaste vaikuttaa syntien anteeksisaamisen. Kastamattoman lapsen kohtalon hän näki epäolellisena. Toisen alustuksen Lapsenkaste piti maallikkosaarnaaja Toivo Leppänen. Hänen mukaansa jää mysteeriksi, mitä lapsessa kasteen sakramentin saamisessa tapahtuu. Leppäsen mukaan lapsella on kuitenkin ilman kastetta jo lapsenusko. Niinpä lapsen kaste oli uskovan kaste.  Nämä kaksi toisistaan poikeavaa alustusta syvensivät jännitteitä herätysliikkeen sisällä. Kastekäsityksen lisäksi ilmeni eri käsityksiä seurakuntaopista.

Vanhoillislestadiolaisten maallikoiden ja pappien jännitteet saivat myös Oulun seudun maallikkosaarnaajat aktivoitumaan syksyllä 1957. Useiden seudulla pidettyjen kokousten aikana päädyttiin järjestämään erillinen maallikkosaarnaajien veljeskokous. SRK:n työvalikonta tarjoutui järjestämään kokouksen, mutta kokousta valmistellut "veljestoimikunta" hylkäsi tarjouksen. Osa maallikoista vastusti kiivaasti SRK:n mukaantuloa, sillä monet tunsivat epäluottamusta SRK:ta, sen hallintoelimiä ja toimihenkilöitä kohtaan.

Maallikkosaarnaajien veljeskokous järjestettiin 6.-7.11.1957 Oulussa. Mukana oli 105 maallikkosaarnaaja eri puolelta Suomea.  Kokouksen lopuksi annettiin oheinen julkilausuma:

Maallikkosaarnaajain veljeskokouksen julkilausuma.

Ouluun 6—7. 11. 1957 käsittelemään Jumalan valtakunnan työssä esiin tulleita asioita toteamme huolestuneina ajassamme voimakkaana esiintyvän allianssihengen vaarallisuuden.

Keskustelussa kävi ilmi syvä huolestuminen, että lutherilaisen kirkkomme muutamat johtohenkilöt suosivat ja vastaanottavat vieraita vaikutteita Raamatun hengen ulkopuolelta.

Koska tämä allianssihenki on saamassa jalansijaa Jumalan valtakunnassa, niin varotetaan tästä vaarasta Jumalan lapsia.

Puhujain kokous tahtoo Raamatun hengen mukaan todeta, että lapsi on uskovainen ja Pyhän Hengen saanut jo ennen kastettakin, ja että kasteessa hänet otetaan uskovaisena hyvän omantunnon liittoon Jumalan kanssa.

Ehtoollinen on uskovaisille asetettu armoateria uskon vahvistukseksi.

Kun näissä sakramenteissa ja syntien anteeksiantamisessa esiintyy usein epäraamatullisuutta ja arkuutta, tahtoo maallikkopuhujaveljien kokous teroittaa sitä, että autuutemme asia on niin kallis, että meidän on pysyttävä tinkimättä Kristuksen opissa ja tunnustuksessa.

Oulussa, 7. 11. 1957.

MAALLIKKOSAARNAAJAIN VELJESKOKOUS

Vanhoillislestadiolaisten maallikkosaarnaajien veljeskokouksen julkilausuma 7.11.1957

Pitkäaikainen vaikuttaja vanhoillislestadiolaisuudessa oli oululainen maalllikkosaarnaaja Valde Suomalainen. Hän oli vuosina 1948 - 1956 SRK:n johtokunnassa ja sen työvaliokunnan jäsen. Valde Suomainen oli yksi Oulussa 6. - 7.11.1957 pidetyn vanhoillislestadiolaisten maallikkosaarnaajien veljeskokouksen puuhamiehistä.

Kuopion suviseuroissa (1957) pidetyn puhujainkokouksen jälkeen vanhoillislestadiolaisuuden sisällä jonkin aikaa esiintyneet erimielisyydet sakramenteista tulivat julkisiksi. Suurimmat erimielisyydet oli kastekäsityksessä. Kastetta olivat käsitelleet aikaisemmin artikkeleissaan Siionin Lähetyslehdessä muun muassa kirkkoherrat Oskari Heikki Jussila (1927), Väinö Havas (1940) ja Paavo Viljanen (1947). Puhujainkokouksessa oli kaksi alustusta lapsikasteesta. Toisen laati tuomiorovasti L. P. Tapaninen, toisen maallikkosaarnaaja Toivo Leppänen. Alustajat päätyivät toisistaan poikkeaviin opillisiin käsityksiin. Tapanisen alustuksen löydät täältä.

Kuopion puhujainkokouksen jälkimaininkina pidettiin Oulussa maallikkosaarnaajien veljeskokous. Sen kokoon saamiseksi olivat aloitteellisina saarnaajat Valde Suomalainen, Kauno Kemppainen, Hugo Taistomies ja Väinö Heiskanen. SRK:n työvaliokunta tarjoutui järjestämään yleisen puhujainkokouksen siten, että maallikkosaarnaajat olisivat voineet kokoontua ensin keskenään, mutta tämä ei kokousta puuhanneille kelvannut. Jotkut jopa kiivaasti vastustivat SRK:n osallistumista kokoushankkeeseen. Maallikkojen keskuudessa kyti ilmeinen epäluulo SRK:tä ja sen hallintoelimiä vastaan. Sen vuoksi onkin mielenkiintoista havaita, että sekä Valde Suomalainen että Kauno Kemppainen olivat SRK:n johtokunnan jäseniä. Suomalaisen pesti johtokunnassa oli tosin päättynyt vuonna 1956 (SRK:n johtokunnassa 1948 – 1956). Kauno Kemppainen oli ollut johtokunnassa jo vuodesta 1929 alkaen (johtokunnassa vuodet 1929 – 1964). Sekä Kemppainen että Suomalainen olivat olleet myös sen työvaliokunnan jäseninä, Suomalainen oli työvaliokunnassa vuodet 1948 – 1956 ja Kemppainen vuodet 1942 – 1963. Edellä mainittujen luottamustehtävien lisäksi Kauno Kemppainen oli vuodet 1949 - 1955 SRK:n sihteeri.  

Maallikkojen kokouksessa 6-7.11.1957 alustuksen pitäjinä olivat Eino Kimpimäki (Allianssivirtauksia ajassamme) ja Kauno Kemppainen (Kristillisyyden elinkysymyksiä) ja Armas Naamanka (Sakramentit). Kokoukseen osallistui 105 maallikkoa. SRK:n toimihenkilöt olivat kokouksessa mukana yksityishenkilöinä. Kokous antoi julkilausuman, joka ohessa.

-------------------------

Maallikkosaarnaajain veljeskokouksen julkilausuma.

Ouluun 6—7. 11. 1957 koontuneina käsittelemään Jumalan valtakunnan työssä esiin tulleita asioita toteamme huolestuneina ajassamme voimakkaana esiintyvän allianssihengen vaarallisuuden

Keskustelussa kävi ilmi syvä huolestuminen, että lutherilaisen kirkkomme muutamat johtohenkilot suosivat ja vastaanottavat vieraita vaikutteita Raamatun hengen ulkopuolelta.

Koska tämä allianssihenki on saamassa jalansijaa Jumalan valtakunnassa, niin varotetaan tästä vaarasta Jumalan lapsia.

Puhujain kokous tahtoo Raamatun hengen mukaan todeta, että lapsi on uskovainen ja Pyhän Hengen saanut jo ennen kastettakin ja että kasteessa hänet otetaan uskovaisena hyvän omantunnon liittoon Jumalan kanssa.

Ehtoollinen on uskovaisille asetettu armoateria uskon vahvistukseksi.

Kun näissä sakramenteissa ja syntien anteeksiantamisessa esiintyy usein epäraamatullisuutta ja arkuutta, tahtoo maallikkopuhujaveljien kokous teroittaa sitä, että autuutemme asia on niin kallis, että meidän on pysyttävä tinkimättä Kristuksen opissa ja tunnustuksessa.

Oulussa, 7. 11. 1957.

MAALLIKKOSAARNAAJAIN VELJESKOKOUS

Siionin Lähetyslehden tiedote antipäivän kokouksen jatkokokouksesta tammikuussa 1946

Tärkeä neuvottelukokous Oulussa

Siionin Lähetyslehti no 2, 1946, 27.

Lehtemme lukijoille on tunnettu ns. antinpäivän sovintokokous. Sen julkilausumahan oli Siionin Lähetyslehden joulukuun numerossa. Tämän kokouksen, edellyttämällä tavalla kokoontuivat sovintokokouksen neuvottelijat yhdessä S. R. Keskusyhdistyksen ja Kustannusosakeyhtiö Rauhan johtokuntien jäsenet Oulussa 22. ja 23.1.1946 jatkokokoukseen neuvottelemaan niistä epäluuloista ja väärinymmärryksistä, joita julkilausuman johdosta on jonkin verran syntynyt, samoin kuin niistä käytännöllisistä toimenpiteistä, jotka sovintokokouksesta seuraavat. Neuvottelut sujuivat sydämellisen rakkauden hengessä, ja kokousta elähdytti se usko, että jos kukin meistä omakohtaisesti menettelee sen mukaisesti kuin julkilausumassa on sanottu, kristillisyydessä noin 11 vuotta sitten tapahtunut valitettava hajaannus Jumalan armon avulla ja hänen sanansa ja tahtonsa mukaisesti tulee korjatuksi. Kokous totesi, että vika, joka vaatii korjaamista, on valitettava ja pitkälle kehittynyt hajaannusilmiö, joka on vetänyt mukaansa tuhansien joukot. Sen syntymiseen nähden kaikki eivät ole samalla tavalla viallisia, mutta elävän Jumalan tutkittavaksi nöyrtyneen kristityn täytyy nähdä itsensä ainakin laiminlyönnin syntiin vialliseksi niin, että emme ole aina kyenneet kylliksi noudattamaan Hyvän Paimenen esikuvaa.

Neuvottelukokouksen lopussa puheenjohtajana toiminut veli L. P. Tapaninen lausui sanoja, jotka ansaitsevat tulla muistiin merkityiksi myös lehtemme palstoilla. Hän sanoi m.m. näin:

- Kun ajattelemme niitä asioita, joista tässä kokouksessa on ollut kysymys, on meidän sanottava, ettemme ole osanneet niitä hoitaa, mutta Herra on itse hoitanut. Tässä on ollut niinkuin omakohtaisessa parannuksessammekin: emme ole itsestämme osanneet tehdä parannusta eikä meillä ole ollut siihen kykyä, mutta Herra on antanut meille siihen voiman ja tahdon. Me iloitsemme ja kiitämme siitä, että hän ei ole 'heittänyt valtakuntansa asioita poikain hoitoon ja vetäytynyt itse isännyydestä ja herruudesta pois, vaan pitää yhä ohjakset omissa käsissään. Monet kristittyjen joukossa vieläkin suhtautuvat epäillen tähän kysymykseen. Minun kantani on tämä: minua on ahdistanut tuhansien vilpittömien sielujen hätä, enkä sen vuoksi ole saattanut jäädä syrjästäkatsojan paikalle. En tahtoisi asettaa virkapappia mihinkään erikoisasemaan, mutta kun on alttarinkin edessä asetettu ja lupautunut Herran työhön, ovat nuo sielut aina olleet ahdistamassa sydäntäni, sielut, jotka ovat menemäisillään helvettiin. Kun olen nähnyt erillään olleissa vilpittömän halun tulla yhteen ja kun olen tutkinut asiaa Jumalan kasvojen edessä, en ole voinut olla ojentamatta sovinnonkättä niille, jotka ovat olleet erillään meistä. Meidän on tunnustettava, että pohjallisesti heillä ja meillä on sama kristillisyyden oppi, ja mikäli siinä on jotakin vierasta ollut, oli näissä neuvotteluissa tultu yhteen. Olen ollut — ja tätä minun käsitystäni saa levittää — sitä mieltä, että erillään olleiden päälle ei ole pantava suurempaa kuormaa kuin parannus erillään olosta ja sen kannattamisesta. Missä tuollaiseen taipuvaa mieltä on olemassa, siihen on vastattava anteeksiantamuksella. Käsitykseni mukaan suurin syy hajaannukseen on ollut niissä, jotka ovat erillään meistä olleet, mutta meidän syymme on siinä, että emme ole aina muistaneet sitä, että Jumalan seurakunnan todellinen olemus on se, että sen tulee juosta eksyneen perässä ja pysyä korkeassa virassansa vapaan, jumalallisen anteeksiantamuksen julistajana maailmassa. Minun kantani on se, että jos tällaista erillään olemista jatkuu ilman, että ollaan siitä huolestuneita, silloin erillään olevat kadottavat sielunsa, ja heidät menetetään. Mutta jos taas meiltä loppuu sydämellinen anteeksiantamus ja Hyvän Paimenen mieli, on olemassa se vaara, että Pyhä Henki jättää meidät ja hakee itselleen uusia aseita, ja siihen Hänellä on varaa. En ole tahtonut tässä asiassa leikkiä kuurupiilosilla oloa, vaan olen halunnut seistä suorana sinne ja tänne päin. Minulla on se usko, että jos seisomme suorina, niin vielä Jumala on osoittautuva sanansa mittaiseksi, eikä silloin ole oleva yhteydestäkään puutetta, vaikka luultavasti vastakin syntyy Jumalan seurakunnassa riitoja ja repeämiä. Jumalan Hengellä on vielä, paljon kuluttamista meissä ja hoitamista viedäksensä meidät yhä lähemmäksi Jeesuksen lämmintä sydäntä. Jos tuolla paikalla pysymme, on meillä oleva myös silmävoide niin, että aina näemme oikean tien.

Kokouksen käytännöllisiä asioita koskeviin päätöksiin palaamme tuonnempana uudelleen.