Kun Ruotsin kuningatar otti vastaan synninpäästön lestadiolaispapilta

Lestadiolaisen herätysliikkeen johto siirtyi perustajansa kuoleman jälkeen maallikkosaarnaajien käsiin. Suomessa herätykseen liittyi 1800-luvulla ainakin 19 pappia ja lisäksi muutamalla muullakin pappiskoulutuksen saaneella oli lyhytaikainen myönteinen kosketus liikkeeseen. Sen sijaan Ruotsissa ainoastaan yksi pappi oli selkeästi mukana lestadiolaisten toiminnassa. Ruotsin Ylitorniolla syntynyt Pehr Olof Grape (1844 - 1901) oli lestadiolaistunut vuonna 1868. Hänet vihittiin papiksi 12.2.1868 Tukholmassa. Grape oli Hietaniemellä komministerinä 1868 - 1879, Ruotsin Ylitornion kirkkoherrana 1879 - 1894 ja Haaparannan kirkkoherrana 1894 -1901. Tämän lisäksi Grape Tornionlaakso kouluntarkastajana vuodet 1881 - 1901 ja toimi lääninrovastina vuodet 1890 - 1901.  Kouluntarkastajan roolissa hän kiersi ahkerasti Ruotsin puolella Tornionjokilaaksossa ja piti samalla raamatunselityksiä. Grapen toiminta kouluntarkastajana, jossa hän ajoi ruotsinkielisen koululaitoksen leviämistä suomenkielisille seuduille Tornionjokilaaksoon, herätti myös arvostelua. Grape avioitui 24.1.1869 rovasti Albert Heikelin tyttären Anna Kristina Heikelin kanssa. Hän oli siis lestadiolaispappien Karl Abiel ja Oskar Immanuel Heikelin lanko. Pehr Olof Grapella oli 1880-luvulta alkaen luottamuksellinen ja tiivis suhde Lapska Missionens Vänner-yhdistykseen sekä oman hiippakuntansa johtoon. Lestadiolaisessa herätysliikkeessä Grapella oli lämmin ystävyyssuhde ennen kaikkea saarnaaja Erkki Antti Juhonpietiin. Sen sijaan ns. länsilestadiolaisuudessa hänet nähtiin yhdessä pastori Aatu Laitisen ja lähetysjohtaja, saarnaaja August Lundbergin ohella herätyksen "vesittäjänä".

Rauhan Sana- lehdessä oli vuonna 1984 laaja saarnaaja Iisak Ailin muistelu kirkkoherra Pehr Olof Grapesta. Siinä oli myös kuvaus Ruotsin kuninkaan ja kuningattaren tapaamisesta Tukholmassa Pehr Olof Grapen kanssa. Tarinan mukaan Ruotsin kuningatar olis pyytänyt synninpäästöä Pehr Olof Grapelta, joka sen myös hänelle julisti. Myös kuningas liikuttui tapahtumasta niin, että kyyneleet valuivat hänen poskillaan. Kuningas ei kuitenkaan itse pyytänyt synninpäästöä. Iisak Ailin mukaan tapahtumasta kertoi rovasti Grape itse hänen vanhemmilleen.

Alla kyseinen muistelu:

Rauhan Sana 9/1984

Vanhoillislestadiolaisten puhujien kokous Torniossa 19. - 21.3.1946

Ns. antinpäivänkokouksessa marraskuun lopulla 1945 nähtiin harvinainen ilmiö lestadiolaisuuden historiassa. Silloin saavuttivat SRK:n ja Rauhan Sanan nimeämät edustajat sovinnon, jossa pyrittiin korjaamaan vuosina 1932 - 1934 vanhoillislestadiolaisuudessa tapahtunut hajaannus. Tammikuussa 1946 samojen edustajien pitämässä jatkokouksessa elettiin vielä positiivisissa tunnelmissa, vaikka kentältä kuului jo soraääniä. Helmikuussa pitivät lähinnä Satakunnasta kotoisin olleet sovinnon vanhoillislestadiolaiset vastustajat Porissa kokouksen, jossa tuomittiin sovinto ja lähetettiin kiertokirjeitä, joilla pyrittiin vaikuttamaan vanhoillislestadiolaisen seuraväen mielipiteisiin. Rauhan Sanan puolella näkyvin sovinnon vastustaja oli heidän lehtensä toimittaja kirkkoherra Väinö Juntunen. Maaliskuussa molempien ryhmien edustajat kokoontuivat Tornioon, mutta tässä vaiheessa mielipideilmasto oli muuttunut ja sovinto raukesi. Muutamia näkyviä Rauhan Sanan vaikuttajia siirtyi kuitenkin SRK:n leiriin. Heistä mainittakoon Pentti J. P. Seppänen ja Mauno Aho.  Siionin Lähetyslehti julkaisi huhtikuussa 1946 lyhyen selostuksen kokouksesta sekä siellä vanhoillislestadiolaisten toimesta laaditun tiedoksiannon, jotka ovat alla.
------------
Puhujain kokous Torniossa.

Siionin Lähetyslehti no 4 1946, 54

Maaliskuun 19-21 päivinä 1946 kokoontui Torniossa Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen koolle kutsuma puhujainkokous. Veljiä oli saapunut eri puolilta maata, kaikkiaan noin puolitoistasataa, sekä lisäksi useita Ruotsista. Kokouksen tärkeimpänä tehtävänä oli käsitellä kysymystä sen sovintoyrityksen tuloksista, joka sai alkunsa Oulussa 30.11.45 pidetyssä ”Antinpäivänkokouksessa" ja sen jatkona viime tammikuussa pidetyssä kokouksessa ja jonka tarkoituksena oli sen vahingon korjaaminen, joka on aiheutunut v:n 1934 hajaannuksesta.

Todettiin, että se työ, mitä on tehty p.o. kokouksissa laaditun julkilausuman pohjalla, kun veljiä lähetettiin kaksin ja kaksin seurakuntiin, on useilla paikkakunnilla tuottanut siunausta. Moni on saanut kokea, että ”armossa on varaa ja veressä voimaa". Näin ei kuitenkaan kaikkialla ole käynyt. Julkilausuman sanamuoto ei kaikissa kohdissaan kyllin selvästi vastannut sitä, mitä valitsemamme veljet mainitussa kokouksessa käyttämässään puheenvuoroissa olivat esittäneet, vaan antoi aihetta sellaiseenkin ajatukseen, että kysymys on vain rakkaudettomuuden korjaamisesta. Tämä oli saanut aikaan levottomuutta, ja sen vuoksi puhujain kokouksessa tuotiin esiin m.m. seuraavia selventäviä näkökohtia:

N.s.”pikkuesikoisuus" meidän maassamme sai alkunsa eräiden paisuneiden ja seurakunnan rakikauden neuvot ylenkatsoneiden miesten menettelystä, jolla he särkivät seurakunnan yhteisen rakkauden, Kootessaan ympärilleen ja vetäessään mukaansa kannattajajoukon he muodostivat siitä seurakunnan yhteisestä rakkaudesta eristäytyneen seurakuntayhteyden, siis eriseuran. Ja kun he tätä raamatun vastaista menettelyään vieläpä raamatun sanalla puolustivat, emme ole voineet emmekä voi pitää sellaista muuna kuin vääränä oppina, Tästä ja tämän kannattamisesta on tosi syy taipua parannukseen, sillä tapahtunut vahinko ja sen seuraukset eivät muuten tule korjatuiksi. Kenessä meissäkin ja menettelytavoissamme on ollut lihan kiivauden vaikuttamaa taitamattomuutta, siinä kukin antakoon Jumalan sanan koetella itseään omantuntonsa vikojen parannukseksi. Veljet, jotka olivat osallistuneet julkilausuman laatimiseen ja tehneet työtä sen pohjalla, olivat tosin toimineet parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta myönsivät, että paljon murhetta tuottaneiden vahinkojen korjausyritykset eivät ole joka paikassa eivätkä läheskään kaikkien suhteen vieneet toivottuun tulokseen. Siitä, missä oli jouduttu Jumalan seurakuntaa murehduttamaan, tehtiin veljellistä parannusta.

Kokouksessa tuotiin ilmi niiden erossa olleiden jo tapahtunut parannus, jotka olivat tehneet puhtaaksi sielunsa totuuden kuuliaisuudessa Hengen kautta vilpittömään veljelliseen rakkauteen.

Niinikään käsiteltiin kysymystä Porin seudun kristittyjen pitämästä kokouksesta ja siellä laatimasta kirjelmästä, jota oli lähetetty puhujille ja. seurakuntiin yli maan, vieläpä Ruotsiin. Todettiin, että Porin kokouksessa, olleetkin olivat joutuneet viallisiksi unohtaen ”Kristuksen kirkkolain" (Matt. 18) ryhtyessään omin päin korjaamaan puhujainkokouksen asettaman toimikunnan ja kristittyjen vuosikokouksen valitseman Keskusjohtokunnan työtä, vaikka tiedettiin, että asia tulee esille tässä puhujainkokouksessa. Samoin todettiin kirjelmässä käytetyn kovaa ja rakkaudetonta kieltä. Näin en saatu aikaan levottomuutta, väärinymmärrystä ja epäluottamusta Keskusjohtokuntaa, neuvottelukunnan jäseniä ja monia kalliita puhujaveljiä kohtaan. Näistä kaikista tehtiin veljellisesti parannusta ja siunattiin toinen toistaan Jeesuksen veren siunauksin.

Puhujain kokous otti yhteyden myös eronneiden edustajiin. Käydyissä neuvotteluissa eräät heistä ilmoittivat parannuksellaan tarkoittaneensakin juuri tätä sekä toivat parannuksensa julki tässäkin tilaisuudessa. Osa oli sitä mieltä, että niin pian kuin he asian näin käsittävät, hekin tekevät parannuksien. Osa pysyi kiinteästi kannallaan.

Edellä esitetyt näkökohdat kiteytti kokous lyhyeen tiedoksiantoon, joka julaistaan erikseen toisaalla lehtemme tässä numerossa.

---------

Tiedoksianto

Siionin Lähetyslehti no 4 1946, 58

Torniossa maaliskuun 19-20 päivinä 1946 pidetty koko maata käsittävä kristillisyyden puhujain kokous, johon myös otti osaa useita kristillisyyden puhujia Ruotsista, on päättänyt tarkan harkinnan jälkeen yksimielisesti antaa seuraavan tiedoksiannon:

1. Kun tässä kokouksessa luettiin 30.11.1945 pidetyn neuvottelukokouksen yksityiskohtainen keskustelupöytäkirja ja 22-23.1.46 pidetyn jatkokokouksen päätös, niin todettiin, että näiden kokousten julkilausumat eivät olleet yhtäpitäviä neuvottelukokouksessa käydyn keskustelun kanssa, vaan olivat muodostuneet sisällöltään erheyttäviksi, neuvottelukokoukseen valitsemiemme miesten raamatullisesta käsityskannasta eroaviksi.

2. Ilmituomme uskomme, ettei yhdessäkään toisessa kuin Jeesuksessa ole autuutta, sillä ei myös

ole muuta nimeä taivaan alla ihmisille annettu kuin Jeesus, jossa meidän pitää autuaaksi tuleman.

(Ap.t.4:12.)

3. Kristuksen seurakunta on yksi ja jakamaton.

4. Tässä seurakunnassa Pyhä Henki johdattaa kaikkia ihmisiä parannukseen ja evankeliumin kautta   uskomaan Kristukseen, jonka uskon hedelmänä on rakkaus ja hengen yhteys.

5. N.s. pikkuesikoisuus on eriseura ja jo sellaisena väärä oppi, ja vaikka emme väitäkään sen

kieltävän Kristuksen jumaluutta, kuten eräs eriseura apostolien ajalla (2. Joh. 7), katsomme jo sen

vääräksi opiksi, että se on   puoltanut eriseuraisuutta, Kristuksen opista poiketen, muodostamalla

erillisen seurakuntayhteyden.

6. Kristuksen seurakunta, tämänkin kokouksen kautta, Jumalan sydämellisen laupeuden jälkeen kutsuu kalkkia eksyneitä ja harhaan johdettuja ja on valmis avosylin vastaanottamaan heidät parannuksen kautta yhteen lammashuoneeseen (Job.10:16) ja iloitsee niistä, jotka jo ovat tehneet puhtaaksi sielunsa totuuden kuuliaisuudessa Hengen kautta vilpittömään veljelliseen rakkauteen, (l. Piet.1: 22.)

Siionin Lähetyslehden tiedote antipäivän kokouksen jatkokokouksesta tammikuussa 1946

Tärkeä neuvottelukokous Oulussa

Siionin Lähetyslehti no 2, 1946, 27.

Lehtemme lukijoille on tunnettu ns. antinpäivän sovintokokous. Sen julkilausumahan oli Siionin Lähetyslehden joulukuun numerossa. Tämän kokouksen, edellyttämällä tavalla kokoontuivat sovintokokouksen neuvottelijat yhdessä S. R. Keskusyhdistyksen ja Kustannusosakeyhtiö Rauhan johtokuntien jäsenet Oulussa 22. ja 23.1.1946 jatkokokoukseen neuvottelemaan niistä epäluuloista ja väärinymmärryksistä, joita julkilausuman johdosta on jonkin verran syntynyt, samoin kuin niistä käytännöllisistä toimenpiteistä, jotka sovintokokouksesta seuraavat. Neuvottelut sujuivat sydämellisen rakkauden hengessä, ja kokousta elähdytti se usko, että jos kukin meistä omakohtaisesti menettelee sen mukaisesti kuin julkilausumassa on sanottu, kristillisyydessä noin 11 vuotta sitten tapahtunut valitettava hajaannus Jumalan armon avulla ja hänen sanansa ja tahtonsa mukaisesti tulee korjatuksi. Kokous totesi, että vika, joka vaatii korjaamista, on valitettava ja pitkälle kehittynyt hajaannusilmiö, joka on vetänyt mukaansa tuhansien joukot. Sen syntymiseen nähden kaikki eivät ole samalla tavalla viallisia, mutta elävän Jumalan tutkittavaksi nöyrtyneen kristityn täytyy nähdä itsensä ainakin laiminlyönnin syntiin vialliseksi niin, että emme ole aina kyenneet kylliksi noudattamaan Hyvän Paimenen esikuvaa.

Neuvottelukokouksen lopussa puheenjohtajana toiminut veli L. P. Tapaninen lausui sanoja, jotka ansaitsevat tulla muistiin merkityiksi myös lehtemme palstoilla. Hän sanoi m.m. näin:

- Kun ajattelemme niitä asioita, joista tässä kokouksessa on ollut kysymys, on meidän sanottava, ettemme ole osanneet niitä hoitaa, mutta Herra on itse hoitanut. Tässä on ollut niinkuin omakohtaisessa parannuksessammekin: emme ole itsestämme osanneet tehdä parannusta eikä meillä ole ollut siihen kykyä, mutta Herra on antanut meille siihen voiman ja tahdon. Me iloitsemme ja kiitämme siitä, että hän ei ole 'heittänyt valtakuntansa asioita poikain hoitoon ja vetäytynyt itse isännyydestä ja herruudesta pois, vaan pitää yhä ohjakset omissa käsissään. Monet kristittyjen joukossa vieläkin suhtautuvat epäillen tähän kysymykseen. Minun kantani on tämä: minua on ahdistanut tuhansien vilpittömien sielujen hätä, enkä sen vuoksi ole saattanut jäädä syrjästäkatsojan paikalle. En tahtoisi asettaa virkapappia mihinkään erikoisasemaan, mutta kun on alttarinkin edessä asetettu ja lupautunut Herran työhön, ovat nuo sielut aina olleet ahdistamassa sydäntäni, sielut, jotka ovat menemäisillään helvettiin. Kun olen nähnyt erillään olleissa vilpittömän halun tulla yhteen ja kun olen tutkinut asiaa Jumalan kasvojen edessä, en ole voinut olla ojentamatta sovinnonkättä niille, jotka ovat olleet erillään meistä. Meidän on tunnustettava, että pohjallisesti heillä ja meillä on sama kristillisyyden oppi, ja mikäli siinä on jotakin vierasta ollut, oli näissä neuvotteluissa tultu yhteen. Olen ollut — ja tätä minun käsitystäni saa levittää — sitä mieltä, että erillään olleiden päälle ei ole pantava suurempaa kuormaa kuin parannus erillään olosta ja sen kannattamisesta. Missä tuollaiseen taipuvaa mieltä on olemassa, siihen on vastattava anteeksiantamuksella. Käsitykseni mukaan suurin syy hajaannukseen on ollut niissä, jotka ovat erillään meistä olleet, mutta meidän syymme on siinä, että emme ole aina muistaneet sitä, että Jumalan seurakunnan todellinen olemus on se, että sen tulee juosta eksyneen perässä ja pysyä korkeassa virassansa vapaan, jumalallisen anteeksiantamuksen julistajana maailmassa. Minun kantani on se, että jos tällaista erillään olemista jatkuu ilman, että ollaan siitä huolestuneita, silloin erillään olevat kadottavat sielunsa, ja heidät menetetään. Mutta jos taas meiltä loppuu sydämellinen anteeksiantamus ja Hyvän Paimenen mieli, on olemassa se vaara, että Pyhä Henki jättää meidät ja hakee itselleen uusia aseita, ja siihen Hänellä on varaa. En ole tahtonut tässä asiassa leikkiä kuurupiilosilla oloa, vaan olen halunnut seistä suorana sinne ja tänne päin. Minulla on se usko, että jos seisomme suorina, niin vielä Jumala on osoittautuva sanansa mittaiseksi, eikä silloin ole oleva yhteydestäkään puutetta, vaikka luultavasti vastakin syntyy Jumalan seurakunnassa riitoja ja repeämiä. Jumalan Hengellä on vielä, paljon kuluttamista meissä ja hoitamista viedäksensä meidät yhä lähemmäksi Jeesuksen lämmintä sydäntä. Jos tuolla paikalla pysymme, on meillä oleva myös silmävoide niin, että aina näemme oikean tien.

Kokouksen käytännöllisiä asioita koskeviin päätöksiin palaamme tuonnempana uudelleen.