"Tukholman pojan", Raattamaan ja Ies-Pietin teologinen väittely 1895

 

"Tukholman poika" eli luutnantti, myöhemmin eversti Emil Melander

Ruotsalaisessa Svenska Morgonbladetissa vuonna 1918 julkaistun eversti Emil Melanderin artikkelin viimeinen eli kolmas osa ohessa. Tässä hän kertoo teologisesta väittelystä, jota hän kävi Ies-Pietin ja Juhani Raattamaan kanssa. Melanderin artikkelin käännös ilmestyi Amerikassa Kristillisessä Kuukauslehdessa (9-10/1918).

Edellisessä kirjoituksessani jäimme siihen, kun Ies-Pieti pyysi apua väittelyssä lähistöllä olleelta Juhani Raattamaalta: ”Tule auttamaan minua, Raattamaa”, lisäsi hän sitten, ”tämä Tukholman poika ei tahdo uskoa, että se on Pyhä henki, joka meissä vaikuttaa”. Kiistan aiheena olivat äänekkäät liikutukset.
------
Keskustelu jatkui seuraavasti:

Kyllä se on Pyhä Henki, vastasi Raattamaa, joka oli kuullut lopun keskustelustamme. ”Liikutukset johtuvat juuri siitä, että Pyhä Henki on liikkeellä”. Mutta eivätköhän ne yhtähyvin voi johtua useimmiten teidän omista kuohuvista tunteistanne? kysyin.

”Älähän”. keskeytti minut Raattamaa, ”tätä sinä et ymmärrä vähääkään, sinä ehkä ajattelet samoin kuin ne, jotka puhuivat makeasta viinistä helluntaina. Sitäpaitsi tahdon sanoa sinulle, että kuin Israelin lapset olivat päässeet pois vankeudesta ja laskeneet perustuksen uudelle temppelilleen, niin useat heistä puhkesivat äänekkääseen itkuun, kuin taas toiset ääneensä riemuitsivat niin, että kansa ei voinut erottaa ilohuutoja itkusta, ja heidän huutonsa kuului kauvas. He olivat liikutettuja, he katsohan! Eikö niin vanha Ies-Pieti”, lisäsi hän.

Niin juuri vastasi puhuteltu. Sitten lausuin ”minähän olen vaan sanonut, etten luule, että Pyhä Henki tahtoo nostaa kuulijoissa sellaisen melun, että niitä sanoja, joita hän puhuu saarnaajan kautta, ei edes voi kuulla, Ja kuka saarnasi siinä tilaisuudessa, josta Raattamaa puhuu?”

Tietysti joku saarnasi, vastasi Raattamaa, sen kait ymmärtänet?

”En tiedä, ei ainakaan Raamattu puhu mitään siitä.”

”No puhuu eräästä toisesta seikasta”, jatkoi Raattamaa, ”kuin Jeesus kulki kärsimyksen tietä, niin kyllä se sokeakin, joka istui tien vieressä, huusi: ”Jeesus, Daavidin poika, armahda minua”, huusi hän. Ja lisäsi Raattamaa katsoen merkitsevästi minuun, ”kyllä kansa koitti saada häntä vaikenemaan, mutta mitä enemmän se koetti, sitä enemmän hän huusi. Etkö usko, että hänessäkin vaikutti Pyhä Henki?”

”Enhän ole muuta väittänytkään, hyvä Raattamaa, vastasin, ei se ollut mikään maallinen henki, joka käski häntä huutamaan Vapahtajaa. Mutta kuin Jeesus tuli hänen luokseen ja puhutteli häntä, luuletko että sokea myöskin silloin huusi kaikin voimin niin, ettei kuullut mitä Vapahtaja puhui?

Ei, tietysti hän silloin vaikeni, myönsi Raattamaa.

No, sitähän minä juuri tarkoitinkin. Tehän voitte huutaa niin paljon kuin tahdotte, mutta kun Jumalan sanaa puhutaan, silloin minun mielestäni voisitte pysyä hiljaa, muutenhan ei voi kuulla, mitä Jumala tahtoo sanoa.

No niin, myönsi Raattamaa, ehkä he nyt voisivat huutaa vähä vähemmän.

Se ei suinkaan ollut pieni myöntyminen laestadiolaiselta papilta.

Käyttäen hyväksi saamaani voittoa, tein minä puolestani hyökkäyksen.

Nyt ovat Ies-Pieti ja Raattamaa ottaneet niin paljon esimerkkiä Raamatusta, että nyt voi olla minun vuoroni, sanoin. Ehkä muistatte, että apostoli Paavali selvään puhui siitä, miten pitää olla kristittyjen kokouksissa. Hän sanoo: että yksi toisen jälkeen puhukoon, ja että jos joku sillä aikaa saa ilmestyksen, silloin ensimmäinen vaietkoon, sillä Jumala ei ole epäjärjestyksen Jumala, sanoo hän. No, mitäs sanotte nyt?

Raattamaa ei sanonut mitään, mutta Ies-Pieti katsoi minua leikillisesti ja samalla ystävällisesti.

Hän on selvillä Raamatusta, tuo Tukholman poika, sanoi hän.

Ja siihen loppui tämä teologinen väittely.

Saarnaaja Ies-Pietin ja Emil Melanderin keskustelu

 

Kristina ja Per Vasara (Ies-Pieti)

Kapteeni, myöhemmin eversti Emil Melanderin artikkeli jatkuu seurakuvauksen jälkeen keskustelulla Ies-Pietin kanssa.  Melander vieraili Lannavaarassa ja osallistui siellä pidettyihin seuroihin helmikuussa 1895. Kokouksessa Lannavaaraan saapuneet Ruotsin Lapin maallikkosaarnaajat antoivat lausunnon, jossa he asettuivat lestadiolaisen herätysliikkeen kirkossa pysymisen kannalle. Lausunto julkaistiin ensiksi Ruotsissa Vårt Land-lehdessä (n:o 85, 11.4.1895), sen jälkeen Haaparannanlehdessä (22.5.1895) ja tämän jälkeen lukuisissa ruotsalaisissa ja suomalaisissa sanomalehdissä. Vårt Landissa ollut julkilausuma on osana kapteeni ja kirjailija Emil Melanderin (1856 – 1930) useampiosaista kirjoitusta Bland finnar och lappar = Suomalaisten ja lappalaisten keskuudessa. Artikkelisarjan kahdeksannen osan hän on otsikoinut Bland laestadianer =Lestadiolaisten keskuudessa. Kuvattu keskustelu lienee käyty silloin.

-------

Oli Ies-Pietilläkin ollut myrskyinen aikansa. Mikä väkijuomien orja hän olikaan ollut? Kun rannikon kauppiaat ja salakapakoitsijat sijaitsivat houkutelleet häntä paloviinalla saadakseen häneltä hänen poronsa, miten usein hän olikaan kiusaukseen. Ja mitä kaikkea olikaan hän silloin tehnyt juovuksissa hurjana ollessaan. Mutta Herra oli etsinyt häntä. Lain vasaralla oli Jumalana palvelija rovasti – niin kutsutaan vielä tänäkin päivänä rovasti Laestadiusta -lyönyt kovalle sydämelle siksi kunnes se aivan murtui. Ies-pieti oli saanut uuden sydämen ja uuden mielen. Koko hänen elämänsä oli muuttunut. Ja kun hän nyt harhaili poroineen erämaassa, kulki hän kuitenkin määrättyä päämaalia kohti: samaa, jota kohti hänen mestarinsakin oli kulkenut. Mestarin sanat johtivat hänen elämätään. Voi olla, ettei hän aina niin tarkoin ymmärtänytkään sanojen sisältöä, mutta hän tunsi äänen, rakasti sitä ja tänä iltana oli hän luullut kuulleensa sen rakkaan äänen ja sen vuoksi oli kyyeleet virranneet pitkin hänen ryppyisiä poskiaan.

”No, sinä tukholmalainen kapteeni, mitä sinä pidät näistä laestadiolaisista? kysyi kokousten jälkeen minulta Ies-Pieti. ”Kyllä minä pidän heistä”, vastasin. Tosin teidän joukossanne on kaikenlaista kansa, mutta kyllä minä luulen, että useimmat täällä olijoista rehellisesti ovat sitä mitä näyttävät. Minun mielestäni kuitenkin voisitte olla hiukan hiljempaa, eikä pitää sellaista melua. Tuskin voi kuulla, mitä saarnaaja puhuu”

”Niin ei pidä sinun puhua”, virkkoi Ies-Pieti, ”sehän on Pyhä Henki, joka on liikkeellä aivan kuin helluntaina. Etkö luule, että hekin silloin huusivat ja kulkivat ympäri huonetta kuten me?” ”Ei ole kerrottu siitä Raamatussa sanoin. ”No, mutta sanotaanhan Daavidistakin, että hän tanssi liiton arkin edessä,” vastasi Ies-Pieti. ”Se oli sen tähden, että hänellä oli Pyhä Henki”. ”Niin tosin kerrotaan, että hän tanssi, mutta ei kerrota, että hän huusi ja kirkui, eikä myöskään, että hän huudollaan häiritsi ketään saarnaajaa”, huomautin. Mutta kyllä joku saarnasi, väitti ukko. ””Missä siitä puhutaan”, kysyin. ”Enkä sitä paitsi voi uskoa, että Pyhä Henki puhuu saarnaajan kautta ja samalla panee toimeen senlaisen melun teissä, ettei voi edes kuulla mitä hän puhuu. Sitä paitsi miten voi Ies-Pieti itse istua paikallaan ja hiljaa koko ajan. Olen kuullut, ette sinä milloinkaan tule liikutuksiin. Mistä se johtuu?”

Se johtuu siitä, että minun sydämeni on niin kova”, vastasi ukko kyyneleen tunkeutuessa silmäkulmaan. ”Tule auttamaan minua, Raattamaa”, lisäsi hän sitten, ”tämä Tukholman poika ei tahdo uskoa, että se on Pyhä henki, joka meissä vaikuttaa”.

Jatkuu…

 

Kuvaus Ies-Pietistä ja lestadiolaisseuroista 1800-luvun lopulla Ruotsin Lapissa

Selim Töyrän maalaus Ies-Pietistä

 

Ruotsalaisessa Svenska Morgonbladetissa oli vuonna 1918 Tukholman Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen silloisen puheenjohtajan eversti Melanderin kuvaus lestadiolaisseuroista sekä saarnaaja Ies-Pietistä. Melander kuvasi artikkelissaan myös keskusteluja, joita hän kävi saamelaissaarnaajaa Ies-Pietin ja Juhani Raattamaan kanssa. Melanderin artikkelin käännös julkaistiin Amerikassa ilmestyneessä Kristillisessä Kuukauslehdessä syksyllä samana vuonna.[1]

Kirjoittajan tekstistä heijastuu kyllä kulttuurikolonialismi ja ylenkatse ”alkukantaisia” saamelaisia ja heidän uskontoaan - tässä tapauksessa lestadiolaisuutta – vastaan. Mutta se antaa mahdollisuuden hypätä runsas sata vuotta taaksepäin tiiviiseen tunnelmaan lappilaisessa seuratuvassa. Kirjoituksen ilmestymisen aikoihin monet ”sivistyneistön" edustaja varmaan kauhistelivat Tukholmankin seudulla noita helluntailiikkeen primitiivisiä tilaisuuksia, joissa puhuttiin kielillä ja vaivuttiin - kyseisen liikkeen muotin mukaisiin – liikutuksiin.

IES-PIETI

Miten hyvin muistankaan tuon kahdeksankymmenvuotiaan valkoisine hapsineen istumassa toisten lappalaisten joukossa kumarassa lähellä puhujaa seuroissa laestadiolaisessa kokouksessa, jossa melkein koko seurakunta oli täysissä liikutuksissa. Raattamaa, vanha soturi rovasti Laestadiuksen ajoilta, puhui Jeesuksen kuolemasta syntisten edestä, lunastus verestä, joka puhuu parempia kuin Abelin veri syntisistä. Syntisistä, jotka siinä ovat puhtaaksi pestyt, ja sen tähden ovat saaneet astua sisälle portista siihen kaupunkiin, jonne ei kukaan saastainen synnin tekijä pääse. Mitä enemmän hän puhui, siä enemmän korotti hän ääntään, sitä enemmän värisi se, ja sitä suuremmaksi kasvoi myös seurakunnan liikutus.

Vihdoin oli kaikki aivan sekaisin. Raattamaan edessä ensimmäisellä penkillä istuivat Stiina Nuutti ja Saara lantto, pitäen lujasti kiinni toisistansa vyötäisiltä heiluen edestakaisin toinen poski kiinni toisen poskessa, molemmat vuoroin huutaen, vuoroin ääneensä iloiten. Susanna Kurkio ei voinut istua paikallaan penkillä, hänen piti käydä toisten luona selittämässä sekä liikkein että sanoin, miten autuaaksi hän tunsi itsensä, hän joka myöskin tunsi itsensä verellä pestyksi. Sopperon vanha Riitta musta huivi päässä oli tarttunut kiinni Anton Nikkoon – kuuluisaan porovarkaaseen – rukoillen ja kehoittaen häntä parantamaan elämäänsä, ja Postin Heikki, köyhä lappalainen Naimakasta, oli saanut luokseen erääseen nurkkaan kauniin Kautokeinon nuorukaisen Joonas Lainion, ja oli vahvasti päättänyt saada hänet kääntymään, ennen kuin ilta oli loppuun kulunut. Viimeisellä penkillä istui Lassin Eliaksen Magdalena hiukset kauhiassa epäjärjestyksessä väännelle käsiään omantunnon tuskissa, sillä välin kuin Leena muori Vikusjärveltä hellästi hyväili äntä yhä uudelleen ja uudelleen selittäen, että veri puhdistaa jokaisesta synnistä, joka tunnustetaan ja josta luovutaan. Ison Tommon Pekkakin ja pikku Erkki Anttikin, jotka olivat tulleet nauramaan ja pilkkaamaan ja pitivät neliskulmaiset punaiset lakkinsa keikarimaisesti toisella korvallaan, alkoivat nyt näyttää miettiviltä ja tujottivat permantoa. Sanat näyttivät sattuvan heidänkin koviin sydämiinsä.

Kattolamput paloivat yhä huonommin tukahduttavassa ilmassa, lämmin oli tullut aivan sietämättömäksi, ja savuavista kynttilöistä ja poron juustosta, jota oli annettu pikkulapsille pureskeltaviksi, etteivät huutaisi kovin kovasti, lähtevä haju olisi ollut omiaan pelottamaan pois kaikki muut paitsi lappalaiset.

liikutus kasvoi yhä mitä kauemmin saarnaaja puhui, ja mitä meluavammaksi kuulijat muuttuivat, sitä enemmän täytyi hänen korottaa ääntään. Kohta oli enää melkein mahdotonta kuulla häntä. Luonnon ihmiset ylhäällä pohjolassa lumen ja jäitten keskellä eivät ole tottuneet hillitsemään tunteitaan. he eivät voi kuten me istua rauhallisena kuullessaan puhuttavan Jeesuksen kärsimisestä yrttitarhassa. heidän täytyy itkeä mukana. Ja kun he hengessään kuulevat taivaan joukkojen riemulauluja laulavan, täytyy heidänkin tavallaan olla mukana.

Kaikki oli kohta yhtä sekasotkua. Ne vanhat lappalaiset, jotka olivat istuneet lähinnä puhujaa, eivät nekään voineet istua paikallaan kauempaa. Ainoastaan Ies-Pieti istui liikkumattomana. Kauniista älykkäistä kasvoista kuvastui hartain tarkkaavaisuus, että sanat tunkeutuivat vanhaan sydämeen, joka löi kuluneen poronnahkaturkin alla,. Sen näki kyyneleistä, joita putosi yksi toisensa jälkeen, kun puhuttiin  syntein anteeksi antajasta, Hänestä, jota piinattiin meidän rikostemme tähden, ja joka kuoli meidän pahojen töittemme tähden...
jatkuu

---

[1] Kristillinen Kuukauslehti (USA) 9-10/1918.