Wanhoja kirjeitä 48. J. Fr. Thauvón Iistä syksyllä 1885

 

Kirkkoherra J. Fr. Thauvón (1828 - 1918)  Lestadiolaispappien Iin kokouksen isäntä syyskuussa 1885.

Kirje Iistä

Rakkaille veljilleni ja sisarilleni Kristuksessa toivotan armoa ja rauhaa. Herra jumala on aurinko ja kilpi: Herra antaa armon ja kunnian; ei Hän kiellä hurskailta mitään hyvää. Herra Seepaooth, autuas on se ihminen, joka sinuun uskaltaa.

Kuinka lohdullista eikö se ole, että Herra on meille aurinko ja kilpi. Hän lämmittää kylmät sydämemme palavalla rakkaudellansa, mutta Hän suojaa meitä niin kuin kilpi; ei ole yhtään hätää Hänen lapsillansa, sillä he saavat turvattuina olla Hänen armosiipeinsä alla.

Kokous erittäinki uskovaisten pappein kesken pidettiin täällä[1], johon saapuivat veljet Heikel, Grape, Castrén, Bäckman, Mandellöf, Veijola, Snellman ja Eemil Thauvón sekä useoita maallikoita.[2] Kaikessa yksimielisyydessä keskusteltiin Jumalan valtakunnan asioista ja joka ilta pidettiin Raamatun selityksiä seurahuoneessa.[3]

Tervehdän perheineni sydämen rakkaudella kaikki Jumalan lapsia. Herramme Jeesuksen haavoissa on meillä turva kaikkea myrskyä vastaan. Muistakaa meitäki rukouksissanne. Merkitsee veljenne Jeesuksessa
J. Fr. Thauvón

Aatu Laitinen. Valituita kirjeitä. Toinen osa. Oulu 1886

---

[1] Syyskuun alussa 1885 lestadiolaiseen herätysliikkeeseen liittyneitä pappaja sekä joitakin nimeämättömiä maallikkosaarnaajia kokoontui Ii:n pappilaan pohtimaan opillisten asioiden lisäksi herätysliikkeen asemaa evankelisluterilaisessa kirkossa. Tilaisuuden suunnittelusta ei ole säilynyt juurikaan tietoja. Tosin edellisenä syksynä olivat veljekset Karl Abiel ja Oskar Immanuel Heikel (1858–1941) pohtineet kokouksen järjestämistä

[2] Kokousajankohtana pappina toimineista lestadiolaisista kokoukseen ei osallistunut, Viktor Alfred Virkkula (1854 – 1932), jonka poissaolon selittänee hänen silloinen kaukainen asuinpaikkansa Inari. Toinen kokouksesta puuttunut oli Enontekiön kappalainen Aatu Laitinen, jonka poissaoloon löytyy selitystä tämän linkin takaa. On myös esitetty väitteitä, että teologian ylioppilas Arthur Leopold Heideman olisi osallistunut kokoukseen, mutta tälle väitteelle ei löydy tukea aikalaislähteistä, kuten näemme yllä olevasta kirjeestä. Siitä kuitenkin puuttuu jostakin syystä kokoukseen osallistuneen Oskar Immanuel Heikelin nimi. Kokouksen aikalaisarvioita löytyy täältä.

[3] Kokouksessa laadittiin kannanotto, jonka Aatu Laitinen julkaisi seuraavana vuonna Kristillisen Kuukauslehden helmikuun numerossa.

Aatu Laitisen kirje J. F. Thauvonille 5.10.1885

Enontekiöllä lokak. 5 p. 1885

Uskolliselle opettajalle ja rakkaalle veljelleni Kristuksessa J.F.Thauvon.

Armo ja rauha Jeesuksen tuntemisessa lisääntyköön meille.

Kiitän rakkaudella ystävällisesti veljen kirjeestä, ja puhuttelen niin kuin isiä, jotka olette kantaneet veljein kuormaa. Olipa kallis asia, että senlainen kokous saattoi aikaan tulla teillä.[1] Paljon tarvitsemme tutkia Raamatuita, onko sieltä löydetty oikea oppi ja käsitys autuaaksi tulemiseen. Ja aina siinä piisaa oppimista Pyhän Hengen koulussa, johon minäki peräti kankea ja hidas. Ei olisi minulla tullut tuloa ylen vaikean ja pitkän matkan tähden, ehkä siihen sydämen haluki on. Sentähden ei veli ole siinä ollut syyn alla, ettei minua kutsunut. Vaan koska veli ja opettaja sitä tuntonsa tähden pyytää anteeksi, todistan minäki sydämen rakkaudella sen ja kaiken epäileväisyyden sekä synnin kiusaukset anteeksi Jumalan puolesta Herramme Jeesuksen nimen ja veren kautta. Ja pyydän, että teki pidätte anteeksiantavaa sydäntä minua kohtaan, joka olen monella vialla heikkoudella ympärikääritty. Se oli hyvä, että maallikotki ottivat osaa kokoukseen.[2]

Olkaamme vapaat ja turvatut, koska olemme täydellisesti vapaiksi ostetut Jumalan poian verellä. Pankaamme aina pois pelko ja epäilys, sillä Herramme Jeesus tuntee omansa. Ja vanhurskauden hedelmä vanhassa kylvetään niille, jotka vanhan pitävät. Kohta pääsemme katselemaan armosta Jumalan kasvoja. Pyydän sanoa terveisiä kaikella rakkaudella teidän huoneellenne ja laumalle, joka kanssanne on ja pyydän, että muistatte meitä rukouksissanne. Kiireessä heikko veljenne Aatu Laitinen

---

[1] Iin pappilassa J.Fr.Thauvonilla järjestettiin lestadiolaispappien kokous, joka alkoi 2.9.1885. Kokouksessa olivat isännän lisäksi läsnä Pudasjärven kirkkoherra K.A.Heikel, Ruotsin Ylitornion kirkkoherra Pehr Olof Grape, Karungin kirkkoherra Johan Robert Castrén, Ylivieskan kirkkoherra Johan Peter Bäckman, Säkylän kirkkoherra Wilhelm Adrian Mandellöf, Pielisjärven armovuoden saarnaaja Jaakko Aadolf Veijola, Merijärven vt. kappalainen Oskar Immanuel Heikel ja Ylikiimingin vt kappalainen Emil Thauvon. Seppo Lohi on käsitellyt kirjassaan Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat runsaan kolmenkymmenen sivun verran Iiin kokousta ja sen seurauksia (Lohi 2007, 320 – 355).

[2] Maallikkosaarnaajien ja lestadiolaispappien välille oli alkanut 1870-lopulta alkaen kertyä ristiriitoja. Yhtenä riidan aiheena oli Amerikassa saarnaaja Juho Takkisen toimesta painettu Amerikan Suomalainen Aapinen ja siinä Takkisen lisäys apostoliseen uskontunnustukseen: astui Getsemanessa las helvettiin. Iin pappeinkokouksen keskeiset hahmot K.A.Heikel ja P.O.Grape olivat voimakkaasti nousseet vastustamaan Takkisen lisäystä ja samalla Juhani Raattamaan tukea Takkiselle.

Lestadiolaispappien kokous Iissä 1885

Kirkkoherra Karl Abiel Heikel oli Iin lestadiolaispappien keskeinen vaikuttaja yhdessä kirkkoherra Per Olof Grapen kanssa

Lestadiolaispappien kokous ja sen kannanotto

Syyskuun alussa 1885 yhdeksän lestadiolaiseen herätysliikkeeseen liittynyttä pappia sekä joitakin nimeämättömiä maallikkosaarnaajia kokoontui Ii:n pappilaan pohtimaan opillisten asioiden lisäksi herätysliikkeen asemaa evankelisluterilaisessa kirkossa. Tilaisuuden suunnittelusta ei ole säilynyt juurikaan tietoja. Tosin edellisenä syksynä olivat veljekset Karl Abiel ja Oskar Immanuel Heikel (1858–1941) pohtineet kokouksen järjestämistä. Dosentti Seppo Lohi (Lohi 2007, 323) nimeää Pudasjärven kirkkoherraksi siirtyneen Karl Abiel Heikelin kokouksen sieluksi. Toisena keskeisenä toimijana kokouksessa oli hänen mukaansa Ruotsin Alatornion seurakunnan kirkkoerra Per Olof Grape. Iin kokouksen julkilausumassa onkin havaittavissa jopa sanatarkkoja lainauksia sekä Heikelin että Grapen julkisuudessa aikaisemmin esittämistä näkemyksistä.  

           

Aatu Laitinen julkaisi Iin pappeinkokouksen kannanoton seuraavana vuonna Kristillisen Kuukauslehden helmikuun numerossa.  Kannanotto oli ryhmitelty kolmeen päälukuun, jotka olivat:

I N.k. lestadilaisen liikkeen merkityksestä kirkollemme ja kansallemme.

II. Kuinka tulee meidän kohdella muihin hengellisiin liikkeisiin kuuluvia henkilöitä?

III. Voiko herännyt sielu tulla autuaaksi-tekeväiseen uskoon luetun sanan kautta?

Ensimmäisessä luvussa lestadiolaispapit käyvät selkeästi puolustamaan maallikkojen avaintenvaltaa ja toteavat herätyksen historiallisesti oikeutetuksi: 
     
            Kokous oli yksimielisesti sitä mieltä, että lestadilainen liike, kuten kaikkikin kristilliset liikkeet, on tuottanut paljon hyvää kirkollemme ja kansallemme, sillä 1:ksi on Raamatun oppi ripistä ja synnin päästöstä eli yleensä taivaan valtakunnan avainten vallasta, jonka n.k. valtiokirkko yleisesti on laiminlyönyt, jälleen valkeuteen tuotu ja lestadilaisessa liikkeessä pantu käytäntöön; samaa on tehty muunkin Jumalan sanan kanssa. -- Kun Kristuksen seurakunta on langennut penseyteen ja syntiin, hyljäten Kristuksen opin päätotuudet elämässä, nimittäin parannuksen ja uskon, niin osoittaa Raamattu ja kirkkohistoria, että Jumala semmoisina pimeinä aikakausina on herättänyt kristillisiä liikkeitä, jotka ovat herättäneet sen nukkuvan kirkkokunnan ja Kristuksen opin jälleen kuolleesta kaavakristillisyydestä arvoonsa ja käytäntöön panneet. Senkaltainen herättäväinen ja virkistävä liike on myös lestadilainen liike sekä kirkollemme että kansallemme ollut.
 

Lisäksi luvussa todettiin liikkeen olevan evankelisluterilaiselle kirkolle uskollinen ja sen torjuvan separaatiopyrkimykset:
         

            Eikä tällä liikkeellä millään muotoa ole ollut eikä ole tarkoituksena luopua valtiokirkosta eikä se liioin ole ottanut sitä nimeä ”lestadilainen liike”, vaan vastustajat ovat sen sille antaneet.
 

Kannanotossa korostettiin herätyksen mukanaan tuomana myönteisenä asiana Raamatun lukemisen ja selittämisen piristymistä:
      
            2:ksi on lestadilainen liike herättänyt kansassa ahkeraa ja syvällistä Raamatun tutkintoa. -- Senkaltaisen tutkimisen kautta ovat monet lestadilaisen liikkeen alalla saaneet suuren puukstavillisen tiedon Raamatuista ja monet myös syvällisen hengellisen käsityksen Jumalan valtakunnan salaisuuksista, niin että tuhansille sieluille ovat seuroissansa Raamattua selittäneet herätykseksi ja uskoon saattamiseksi sekä uskon elämän vahvistamiseksi.

Herätyksen tuomana positiivisena seurauksena todettiin lisäksi elämäntapojen siistiytyminen. Tämä näkyi ennen kaikkea herätykseen liittyneiden keskuudessa, mutta heijastui myös laajemmin ympäröivään yhteiskuntaan:

            Yleinen siveys elämässä seurannut tätä liikettä. Niin on ei ainoastaan juopumuksen, vaan muittenkin hallitsevaisten syntein harjoitus kansassa suuressa määrässä vähentynyt. Ystävyys ja rakkaus ovat hallitsemassa tämän liikkeen alalla ei ainoastaan liikkeen jäsenten välillä, vaan myös ulkona olevia kohtaan, joka osottaa itsensä uutterassa neuvomisessa ja opettamisessa. Näin on siis uskoa seurannut rakkaus eli parannuksen soveliaat hedelmät. Liike on epäuskoisessakin kansassa
vaikuttanut ulkonaista siveellisyyttä.

Toisen pääluvun kysymykseen vastasivat Iissä kokoontuneet lestadiolaispapit yksiselitteisesti:

            Kokous tunnusti yksimielisesti, että ulkopuolella n.k. lestadilaista liikettäkin löytyy Jumalan Hengen työtä, vieläpä opetuslapsen mieltä ja elävää uskoa.  Tätä Jumalan työtä emme saa taitamattomuudella turmella, vaan tulee meidän sitä kaikin voimin edesauttaa.-- Sentähden tulee meidän osoittaa suurta pitkämielisyyttä arkan omaintuntoin suhteen ja yleensä suvaitsevuutta semmoisten opinkappalten suhteen, joita toiset valon puutteessa eivät ole vielä voineet käsittää.

           

Toisaalta kuitenkin varoitettiin opillisesta välinpitämättömyydestä ja hengettömän kristillisyyden vaaroista. Kappaleen lopussa muistutettiin vielä, ettei uskonnollista liikettä tulisi tuomita yksilön viallisuuden tähden. Samalla todettiin, että yksilöllä on oikeus pitää toista kristittynä, vaikka kaikki eivät olisi hänen kanssaan samaa mieltä:

            Ja jos joku sen Jumalan lapseksi uskoo, jota toinen ei taida uskoa, niin älkäämme tässäkään kohden toistemme omaintuntoin herroiksi asettuko ja toisiamme loukatko.

Kolmannessa pääluvussa esitettyyn kysymykseen, voiko sielu tulla autuaaksi luetun sanan kautta vastasi kokous painottamalla äänellisen saarnan asemaa, muttei kieltänyt kirjoitetulta Jumalan sanalta mahdollisuutta johdattaa armon osallisuuteen:

            Yksimielinen käsitys tästä kysymyksestä oli seuraava:  Sekä kirkkohistoria että nykyisten kristittyin koettelemus osoittaa, että äänellisesti saarnattu Jumalan sana on kaikkina aikoina vaikuttanut enempi sekä herätykseksi että uskoon saattamiseksi; – ei sentähden että äänellinen olisi itsessään voimallisempi kuin kirjoitettu sana, vaan sentähden että ihmissydän voipi paremmin käsittää ja kätkeä sanan kun se elävän ja näkyväisen persoonan kautta hänelle tarjotaan --, kuin jos se ainoastaan kirjallisesti hänen eteensä asetetaan. Sentähden onkin enin osa nykyisistä kristityistä – kumminkin meidän seassamme – käsittänyt uskon Jumalan sanan äänellisen saarnaamisen kautta.   Mutta pyhä Raamattu osoittaa monessa paikassa, että kirjoitettu Jumalan sana voipi ei ainoastaan vaikuttaa sen lukijassa herätystä, vaan myöskin johdattaa Jumalan armon osallisuuteen Jeesuksessa Kristuksessa.

Iissä kokoontuneet papit myönsivät, ettei Raamatussa ole kuvattu tapausta, jossa joku olisi tullut uskoon sanan lukemisen kautta. Papit vetosivat myönteisen asenteensa tueksi sekä kirkkohistoriaan että herätysliikkeen alkuvaiheisiin, jolloin herätykseen liittyneet kokivat armonmurroksen ilman äänellistä synninpäästöä. He katsoivat myös, että kun luettu sana on synnyttänyt lukijassa uskon, tämä luo halun liittyä uskovien seurakuntaan:

            Viimein muistettakoon, että usko rakkauden myötänsä tuo, joka yhdistää seurakuntaan. Ja jokaisen kristityn, joskin hän olisi ensin luetun sanan kautta uskon käsittänyt, tarvitsee, jos suinkin tilaisuutta on, avata sydämensä veljille ja saada vahvistusta uskon elämälle veljellisen lohdutuksen ja kanssakäymisen kautta muiden elämän tien matkamiesten kanssa. Jossa siis Jumalan palvelijat ja seurakunta hyljätään, siitä on uskon elämä poissa; sillä tarve ja rakkaus yhdistää seurakuntaan.

Iin pappeinkokouksen aikalaisarvioita