Wanhoja kirjeitä 45. Mathilda Fogmanin päiväämätön kirje Juhani Raattamaalle (1891- 1892)

Matarinki[1]

Kallis vanhiin ja uskollinen Sionin muurin vartia Johan Raattamaa! Saivomuotkassa. Jumalan armo ja rauha lisääntyköön teille ynnä huoneena ja kaikkein valittuin kanssa Herramme Kristuksen kautta nyt ja päiväimme loppuun asti.

Wiimi kirjeene edestä saan lausua teille sydämeni kiitokset, jonka olemme saaneet vastaan ottaa, tällä vielä ollessamme, sotassa omma lihaa, perkelettä ja maailma vastaan. Wieläpä olemme ynnä kanssanne uskomassa kaikki synnit ja heikkoudet anteeksi annetuiksi Jesuksen kalliin nimen ja veren akutta; uskomme myös että armo riittää meille kuolemaan asti, sillä uudella ja elävällä tielä, jonka Herramme Jesus on meille valmistanut oman verensä kautta! Ja vielä ylösnousemisessa saamme asettua kokonaansa synnittöminä Jumalan ja Karitsan kirkasten kasvoin eteen riemulla, kaikkein maasta ostettuin paljoudessa suuren Sionin avaruudessa, jossa lakkaamatta ylistys virsiä saamme kallis vanhiin veisata, ynnä ammenta ja Halleluoja; kunniaksi sille jonka veren kautta olemme voiton saaneet.

Mitä kysyitte Hoikasta, niin en ole luullu sen erityistä vaikuttaneen. Sillä se näyttää, ettei voi lampaan hahmo hänessä kyllin peittää sisällistä susi luontoansa. Mutta kyllähän Hoika voipi kalusta mennä semmoisille, joilla on hengellinen viha elävälle kristillisyydelle.[2]

Weljemme Petter Stark on marjansa kanssa tullut takaisin keski Suomesta, ja on asettunneet Tornion kaupunkiin, josta on ostanut itselleen kartanon. Kyllähän nämät siiskot olis tarvittu Edellä Suomessakin, vaan ompahan Petteri hyvä saarnaaja täälläkin, ja on Kristillisyydelle ilman rasitusta kutsun ja lähetyksen suhteen.[3]

Pekanpäässä veljemme Kalla Alatalo on sairastamassa, ehkä ei juuri huonona, kuitenki hivumalla kuluvat hänenki ruumiilliset voimat. Että on uskottava, että tämäki kallis veli saapi piian pois muutta tästä mailmasta, joka epäilemättä jättää siansa auvomaksi, ja ikävällä kaipavaksi niille jotka rakkaudessa ovat oleet hänen kanssa. Joka on monta kymmentä vuotta ollut Kristittyjen kestikievarinna. Knuutin veli jo pelkää ikävää jos hänen pittää jälkeen jäämän tästä veljestä, jonka kanssa on ollut aina särkymätön rakkaus.[4]

Kristillisyys on täällä paikoissamme entistä myöden rakkaud[e]ssa olemassa. Ei myös ole nyt Ala-Kainuusta erityistä minulle kuulunut Luulisin sielä olevan nyt paremasti asiat kuin edesmenneinä aikoina kristittyin seassa.

Ihmiset elävät nyt täällä terveinä, ja kuolo on harvinaista tätä aikaa, ehkä muutamin paikoin Suomen puolella liikkuu feberi. Jumalattomuus vain paisuu tulvan tavalla, salakrouvaritten avulla, joka paikassa täälläpäin. Niin että ikäväksi tulee meillä, ja vaivaksi eläminen tässä pahassa mailmassa. Mutta se toivo kuitenki iloiseksi tekee sydämen, että piian me saamme matkasauvan laskea tälle puolen sillattoman virran. Ja saamme kokonaansa sekä oman turmelluksen että pahentuvaisen mailman ynnä kaikkien kiusausten kanssa yhdessä autuaallisessa hetkessä jättää. Ja täydellisesti ilman lakkaamatta  kirkasta ilmaa nautita paradisin ilossa Karitsan istuimen edessä.

Odottaisame lunastuksen hetkeä olkaamme rakas ja kallis vanhiin ynnä kaikkein Jesuksen verellä puhdistettuin kanssa valppaat ja hyvässä turvassa koska syntimme ovat anteeksi annetut. Ja nimemmä elämän kirjaan kirjoitetut. Onhan asiamme nyt hyvin kun onnelliset ja autuaat olemme ajassa ja ijankaikkisuudessa! Lopuksi sanovat tääldä kaikki veljet ja sisaret teille ynnä Karuliinan kanssa rakkauden terveisiä, vaan olkaa tee ynnä rakastajittenne kanssa minulta tytärteni kanssa rakkaala sydämelä tervehtetyt. Pyytän rukoilla edestäni. sitä toivo sisarenna kallimmassa uskossamme ja matkakumppani elämän kaitaala tielä.
Thilda Fogman

---

[1] Kansallisarkisto. Kierin kokoelma. Kirjeen päiväys puuttuu. Ajankohta on sisällön perusteella määriteltävissä syksyyn 1891 tai alkutalveen 1892. Ks. Raattamaan kirje Petter Aapraham Starkille 4.2.1892 (Raattamaa 1976, n:o 249B).

[2] Pastori Johan Jakob Hoikka (1854-1917) oli syntyisin Rovaniemen Muurolasta ja hän tunsi hyvin lestadiolaisuuden jo lapsuudesta kotiseudultaan oman sukunsa piiristä. Hänen veljensä oli valtiopäiväedustaja Iisakki Hoikka (1840 – 1917). Hoikka lähti monien muiden tavoin siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin kesällä 1873. Duluthin seudulla asuessaan Hoikka osallistui apostolisluterilaisten seuratoimintaan ja hyvän lukutaitonsa vuoksi häntä käytettiin myös tekstinlukijana ja hän piti myös itse hartauspuheita. Lestadiolaisryhmän organisoijana seudulla toimi Vesisaaresta muuttanut Juho Drufva. Hoikka ystävystyi samoihin aikoihin ruotsalaistaustaisen Augustana-synodin pappisseminaarin käyneen pastorin kanssa. Tämä kehotti häntä lähtemään opiskelemaan Rock Islandissa Illinoissa sijaitsevaan pappisseminaariin. Kahdeksanvuotinen opiskelu siellä alkoi vuoden 1875 syksyllä. Opiskeluaikanaan hän osallistui sekä ruotsalaisten että suomalaisten evankelisluterilaisten seurakuntien toimintaan Pohjois-Michiganissa. Samalla syntyi jännitteitä apostolisluterilaisten kanssa. Kesällä 1879 sekä Hoikka että Takkinen käynnistivät samaan aikaan kilpailevat suomalaiset lastenkoulut Calumetissa / Red Jacketissa. Hoikka myös saarnasi Calumetin evankelisluterilaisessa kirkossa. Vuonna 1881 hän kiersi saarnamatkalla Escanabassa, Ishpemingissä, Negauneessa, Republicissa ja Humboldtissa sekä suomalaisten että ruotsalaisten keskuudessa.  Papiksi hän valmistui kesäkuussa 1883, jolloin hän siirtyi Astorian suomalaisen evankelisluterilaisen seurakunnan papiksi elokuussa 1883. Myös täällä syntyi vastakkain- ka kilpailuasettelu lestadiolaisten kanssa. Hoikka oli vuonna keskeisiä henkilöitä, kun Suomi-synodi perustettiin vuonna 1890. Saman vuoden kesällä Hoikka palasi Eurooppaan, jossa hän asettui Härnosandin hiippakunnan palvelukseen Ruotsissa. Marraskuun alussa 1890 alkoi Hoikan työ suomenkielisten seurakuntalaisten keskuudessa Tornionjokilaaksossa. Melko pian hän ajautui sanomalehtien palstoilla väittelyihin arvosteltuaan paikallista seurannallista aktiivisuutta artikkelillaan ”Tarvitaanko kontrahti-apupappia Ruotsin suomenkielisissä seurakunnissa?” Siinä hän valittaa suomalaisseutujen kärsivän hengellisestä rappiotilasta ja kaiken hengellisen hartauden ja pyrkimisen loppumisesta. Hoikka haki melkein heti Ruotsiin saavuttuaan Hietaniemen seurakunnan kirkkoherran virkaa, mutta ei saanut vaalissa yhtään ääntä. Asuinpaikkana oli Haaparanta. Hoikka palasi perheineen Amerikkaan, jälleen Astorian suomalaisen evankelisluterilaisen seurakunnan palvelukseen Oregonissa. Toisen kerran Hoikka pyrki papiksi Ruotsiin Härnosandin hiippakunnan alueelle kesällä 1899. Tuomiokapituli puolsi anomusta, mutta tästä aikomuksestaan hän kuitenkin luopui vuotta myöhemmin ja siirtyi Michiganiin Chrystal Fallsin suomalaisen seurakunnan papiksi. Ks. ASL 3/18.7.1879, 4/25.7.1879, 13/26.9.1879, 3/20.1.1882; Haaparannanlehti 8.8.1883, 12.2.1890, 14.1.1891, 21.1.1891, 11.2.1891, 18.2.1891, 18.3.1891, 29.4.1891, 3.6.1891, 20.9.1893, 3.8.1899 ja 9.8.1900; Kirkollinen Kalenteri 1918, 192-196. J.K. N(ikander): Muistosanoja: J.J.Hoikka;  Raymond W. Wargelin: The Life of Jacob J. Hoikka and His Share in Democratizing the Suomi Synod, 23-24, 26, 29-30, 33, 47-49, 76-78, 88, 162.

[3] Saarnaaja Petter Aapraham Stark (1827 – 1909) oli palannut Norjasta syntymäpitäjäänsä Ruotsin Ylitorniolle, mutta solmittuaan toisen avioliittonsa Kivijärvellä 16.9.1888 sysmäläisen aatelisneidon Marie Lousie Stjerncrantzin (1849 – 1926) kanssa oleskeli paljon Etelä-Suomessa. Tornioon hän siirsi kirjansa kesällä 1894. Raittila 1967, n:o 484.

[4] Saarnaaja Karl Petter Knuuti (1818 – 1902). Raittila 1967, n:o 192.

Wanhoja kirjeitä 40. P. O. Grape 4.10.1899 Erkki Antille

Erkki Antti Juhonpietin hautakivi kesällä 1997

Tämä kirje valaisee osaltaan tilannetta, jossa lestadiolainen herätysliike oli 1800-luvun lopussa. Vanhat, liikkeessä arvostetut saarnaajat olivat yksi toisensa jälkeen siirtyneet tai siirtymässä ajan rajan toiselle puolelle. Samaan aikaan liike oli historinsa pahimmassa kriisissä.

Haaparannalta loka kuun 4 pv:nä 1899

Rakas ja kallis vanhin ja opettajamme! Sovintoveren armo lohduttakoon ja vahvistakoon matkanne lopulla ijäiseen lepoon!

Eilen illalla kävi Johanssonin Kalle meillä ja lahjoitti minulle Raattamaan kuvan ja tänä päivänä sain kirjeen teiltä, kalliita lahjoja ne olivat.. Kiitoksia, sydämellisiä, teidän tervetulleesta lahjastanne” Kyllä teitä usein muistamme ja teistä keskenämme puhumme – ja juuri rakkaudella. Näinä päivinä on Wikmanni Vittangista käynyt täällä ja sillä oli halu saada teitä käymään Vittangissa ja Haaparannan kristityt haluaisit, että te myös tänäkin talvena tulisitte tänne. Jumalan erinäinen ja erinomainen varjelus oli, ettette  suurempaa vahinkoa kärsineet, kun te niin pahoin lankesitte; yllä siinä olisi saattanut surmaki tapahtua, mutta teidän aikanne ei vielä tullut.

Soisimme kyllä teille lepoa, ijäistä lepoa ja iloa, mutta hyvä n, että vielä jaksatte olla kanssamme lohduttamassa ja neuvomassa meitä. Kylläpä vanhat alkavat yksi toisen perästä siirtymään pois, eikäpä ole nuorten seassa semmoisia, jotka olisit niin vakaiset että heihin olisi yleisemää luottamusta. Ja sitä ikävämpi on, koska alkaa ilmestymään eriäviä käsityksiä opin suhteen.[1] Ruotsin puolella on rauha ja rakkaus, mutta Torniossa on samaan, kuin on ollut, vaikka ei ne kyllä enää ole niin väkevät kuin yhden aikaa oltiin. Starkka veli sanotaan nyt olevan yksin.[2] Oulusta kuullu aivan ikävää, kuitenkin on useita palannut takasin entisestä kiivaudesta. Tämä uusi heräys saattoi kukatiesi joissaki vaikuttaa parempaa valvovaisuutta, mutta luullakseni on se tuottanut suurta vahinkoa, ensiksi kristityissä arkamielisyyttä, sitte uskottomissa, mikä se nyt on oikea kristillisyys, kun eivät kristityt sovi keskenänsä. Jumala parantakoon kaikki haavat, ja kyllä hän sen tekeeki, sillä Herra on paimenemme.

Mitään erityistä ei ole minulla kirjoittamista, haluan kuitenki jonku rivin lähettää teille, sillä tiedän, että ne ovat tervetulleet.

Huhtasaaresta olen kuullut, että hänen terveytensä on niin kehno, että tuskin enää pääsee saarnareisuihin  ja Knuuti on myös niinkuin hän on ollut viimeaikoina.[3]

Fr. Paksuniemi[4] on mennyt Suomeen ja Puljulan[5] sanotaan tulevan Tornioon. Molemmista nykyjään todistetaan hyvää.

Hyvästi nyt, vanhin rakas, Jumalan haltuun! Onnellinen olette, koska kaikki syntinne Jeesuksen kalliissa veressä ovat anteeksi annettu ja kun olette niin lähellä kruunaamisen hetkeä. Se sama kilvoitus on meilläki, ehä suurimmassa heikkoudessa. Uskomme kuitenkin, ettei Herra Jesus tahdo suuttuu, vaikka meiltä paljon puuttuu.  Sovintovereen on meidän turvamme elämässä ja kuolemassa.

Sanokaa rakkaita terveisiä Pajalan kristityille ja kaikille teidän talon kristityille! Muistakaa esirukouksissanne heikkoa matkakumppanianne P. O. Grape.


KA. OMA. Laestadian 10.

---

[1] Uusheräyksen murros oli alkanut 1897-1898.

[2] Torniossa asunut saarnaaja Petter Abraham Starkk(a) (1827 – 1909). Hän kävi vuonna 1900 saarnamatkalla Piearissa ja kerrotaan hänen ihastuneen siellä voimissa olleeseen narvalaisuuteen. Tämän  ovat tutkijat olettaneet syyksi hänen yksinäistymiseen 1900-luvun alussa. Oheinen kirje kuitenkin kertoo, että yksinäistyminen oli alkanut jo tätä ennen.

[3] Sekä Isak Huhtasaari  (1826- 1903) että Karl Petter Knuuti (1816-1902) olivat ”alkuherätyksen” työmiehiä ja kuuluivat Raattamaan, Erkki Antin, Heikki Parkajoen, Aapo Tapani, Mathilda Fogmanin ja Joonas Purnun kanssa keskeisiin ”Lapin vanhimpiin” Heihin vedottiin herätysliikkeen linjanvedoissa ja riitakysymyksissä.

[4] Vaikka myös Fredrik Paksuniemi hyväksyi uuden heräyksen, on hänet mielletty sovittelevammaksi  ja ”evankelisemmaksi” kuin veljensä Hanhi-Pieti.

[5] Saarnaaja Olli Puljula ((1824 – 1911) kuului yhdessä Hanhi-veljesten kanssa johtaviin Kittilän saarnaajiin. Hänestä tuli jonkinasteinen vastavoima tiukalle uusheräykselle. Lopullista puolenvalintaa hajaannuksessa hän ei kuitenkaan ilmeisesti tehnyt.

Wanhoja kirjeitä 10. P. O. Grapen kirje Erkki Antti Juhonpietille 4.10.1899

Sarrnaaja, valtiopäivämies Fredrik Paksuniemi (1840-1921)  Kittilästä Samuli Paulaharjun kuvaamana vuonna 1920. Vielä syksyllä 1899 Grapella näyttää olleen luottamus Paksuniemeen.

Haaparannalla lokakuun 4:pnä 1899
Rakas ja kallis opettajamme!
Sovintoveren armo lohduttakoon ja vahvistakoon teitä matkanne lopulla ijäiseen lepoon!
                Eilen illalla kävi Johanssonin Kalle meillä ja lahjoitti minulle Raattaman kuvan  ja tänä päivänä sain kirjeen teiltä – kalliita lahjoja ne olivat. Kiitoksia, sydämellisisä, teidän tervetulleesta lahjastanne! Kyllä teitä usein muistamme ja teistä keskenämme puhumme – ja juuri rakkaudella.  Näinä päivinä on Wikmanni[1] Wittangista käynyt täällä ja sillä oli halu saada teitä käymään Wittangissa ja Haaparannan kristityt haluaisit, että te myös tänäkin talvena tulisitte tänne. Jumalan erinäinen ja erinomainen varjelus se oli, ettette suurempaa vahinkoa kärsineet, kun te niin pahoin lankesitte; kyllä siinä olis saattanut surmaki tapahtua, mutta teidän aikanne ei ollut vielä tullut.
                Soisimme teille kyllä lepoa, ijäistä lepoa ja iloa, mutta hyvä on, että vielä jaksatte olla kanssamme lohduttamassa ja neuvomassa meitä. Kylläpä vanhat alkavat yksi toisen perästä siirtymään pois, eikäpä ole nuorten seassa semmoisia, jotka olisit niin vakaiset, että heihin olis yleisempää luottamusta. Ja sitä ikävämpi on, koska alkaa ilmestymään eriäviä käsityksiä opin suhteen. Ruotsin puolella on rauha ja rakkaus, mutta Torniossa on samaan, kuin on ollut, vaikka ei ne kyllä enää ole niin väkevät kuin yhden aikaan oltiin.[2] Starkka veli sanotaan nyt olevan yksin.[3] Oulusta kuullu aivan ikävää; kuitenkin on useita palannut takaisin entisestä kiivaudesta. Tämä uusi heräys saattoi kukatiesi joissaki vaikuttaa parempaa valvovaisuutta, mutta luullakseni on se tuottanut suurta vahinkoa, ensiksi kristittyjen arkamielisyyttä, sitte uskottomissa katsomista, mikä se nyt on oikea kristillisyys, kun eivät kristityt sovi keskenänsä. Jumala parantakoon kaikki haavat, ja kyllä Hän sen tekeeki, sillä Herra on paimenemme.
                Mitään erityistä ei ole minulla kirjoittamista, haluan kuitenki jonku rivin lähettää, sillä tiedän, että ne ovat tervetulleet.
                Huhtasaaresta olen kuullut, että hänen terveytensä on niin kehno, että tuskin enää pääsee saarnareisuihin ja Knuuti on myös niin kuin hän on ollut viime aikoina.
                Fr. Paksuniemi on mennyt Suomeen ja Puljulan sanotaan tulevan Tornioon. Molemmista nykyjään todistetaan hyvää.
                Hyvästi nyt, vanhin rakas, Jumalan haltuun! Onnellinen olette, koska kaikki syntinne Jesuksen kalliissa veressä ovat anteeksi annettu ja kun olette niin likellä kruunaamisen hetkeä. Se sama kilvoitus on meilläki, ehkä suurimmassa heikkoudessa. Uskomme kuitenkin, ettei Herra Jesus tahdo suuttua, vaikka meiltä paljon puuttuu. Sovintovereen on meidän turvamme elämässä ja kuolemassa.

Sanokaa rakkaita terveisiä Pajalan kristityille ja kaikille teidän talon kristityille!
Muistakaa rukouksissanne heikkoa matkakumppanianne
P. O. Grape

---

[1] Luultavasti vittankilainen kauppias Emil Eugen Vikman (1859-1909).

[2] Grapen kirje vahvistaa sitä käsitystä, ettei uusheräys saanut juurikaan jalansijaa Ruotsin puolella. Sen sijaan uusheräyksen vaikutus Torniossa oli merkittävä.

[3] Saarnaaja Petter Aabraham Stark (Tarkan Petteri, 1827-1909) kävi 1900-luvun alussa Pietarissa ja ihastui sikäläiseen narvalaisuuteen. Hänen yksinäistymisensä näyttää siis alkaneen jo uusheräyksen murrosvaiheessa.