Maallikkosaarnaajain veljeskokouksen julkilausuma 7.11.1957

Taustaa

Lestadiolaisuudessa oli jo herätyksen alkuajoista lähtien ollut erilaisia tulkintoja sakramenteista ja tunnustuskirjojen merkityksestä. Vanhoillislestadiolaisuuden sisällä nämä nousivat kiistanaiheeksi 1950-luvulla johtaen lopulta hajaannukseen. SRK:n historijoitsijan Ari-Pekka Palolan mukaan jännitteet tulkinnoista tulivat ensimmäisen kerran näkyvästi esille marraskuussa 1945 pidetyssä puhujainkokouksessa. Keskustelussa ehtoollisesta korostettiin sitä, että katekismuksen mukaan ehtoollinen on tarkoitettu uskovaisille uskon vahvistukseksi. Yksmielisiä oltiin siitä, että epäuskoinen ei saa ehtoollisessa syntejä anteeksi. Osa oli sitä mieltä, että uskovaiselle se oli mahdollista, osa vastusti tätä käsitystä jyrkästi.

Sekavan ehtoolliskeskustelun seurauksena annettiin tilanteen selkiyttämiseksi seuraavana vuonna julkilausuma, jossa vedottiin luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen puolesta. Tämä johti kuitenkin uusiin ristiriitoihin, koska osa vanhoillislestadiolaisista ei hyväksynyt kaikkia tunnustuskirjojen näkemyksiä sellaisenaan. Lähinnä liikkeeseen kuuluvien pappien harjoittama tunnustuskirjojen korostaminen aiheutti epäluuloa monien maallikkosaarnaajien keskuudessa. Lisäksi vanhoillislestadiolaisten pappien vuotuiset veljeskokoukset epäilyttivät maallikkoja ja lisäsivät jännitteitä. Vaikka korostettiin sitä, että papit ja maallikot uskovat samalla tavalla, alkoivat monien pappien ja maallikoiden opilliset käsitykset vähitellen erkaantua.  Vuonna 1953 kiistanaiheeksi nousi kastekäsitys tuomiorovasti L.P. Tapanisen alustuksen seurauksena. Myös seurakuntaopissa esiintyi "liukumista" varsinkin papiston keskuudessa.

Erimielisyydet kastekäsityksistä nousivat pian uudelleen näkyväksi kiistakapulaksi. Vuoden 1957 puhujainkokouksessa oli kaksi alustusta kasteesta. L. P. Tapanisen alustuksen Kastamalla ja opettamalla mukaan kaste vaikuttaa syntien anteeksisaamisen. Kastamattoman lapsen kohtalon hän näki epäolellisena. Toisen alustuksen Lapsenkaste piti maallikkosaarnaaja Toivo Leppänen. Hänen mukaansa jää mysteeriksi, mitä lapsessa kasteen sakramentin saamisessa tapahtuu. Leppäsen mukaan lapsella on kuitenkin ilman kastetta jo lapsenusko. Niinpä lapsen kaste oli uskovan kaste.  Nämä kaksi toisistaan poikeavaa alustusta syvensivät jännitteitä herätysliikkeen sisällä. Kastekäsityksen lisäksi ilmeni eri käsityksiä seurakuntaopista.

Vanhoillislestadiolaisten maallikoiden ja pappien jännitteet saivat myös Oulun seudun maallikkosaarnaajat aktivoitumaan syksyllä 1957. Useiden seudulla pidettyjen kokousten aikana päädyttiin järjestämään erillinen maallikkosaarnaajien veljeskokous. SRK:n työvalikonta tarjoutui järjestämään kokouksen, mutta kokousta valmistellut "veljestoimikunta" hylkäsi tarjouksen. Osa maallikoista vastusti kiivaasti SRK:n mukaantuloa, sillä monet tunsivat epäluottamusta SRK:ta, sen hallintoelimiä ja toimihenkilöitä kohtaan.

Maallikkosaarnaajien veljeskokous järjestettiin 6.-7.11.1957 Oulussa. Mukana oli 105 maallikkosaarnaaja eri puolelta Suomea.  Kokouksen lopuksi annettiin oheinen julkilausuma:

Maallikkosaarnaajain veljeskokouksen julkilausuma.

Ouluun 6—7. 11. 1957 käsittelemään Jumalan valtakunnan työssä esiin tulleita asioita toteamme huolestuneina ajassamme voimakkaana esiintyvän allianssihengen vaarallisuuden.

Keskustelussa kävi ilmi syvä huolestuminen, että lutherilaisen kirkkomme muutamat johtohenkilöt suosivat ja vastaanottavat vieraita vaikutteita Raamatun hengen ulkopuolelta.

Koska tämä allianssihenki on saamassa jalansijaa Jumalan valtakunnassa, niin varotetaan tästä vaarasta Jumalan lapsia.

Puhujain kokous tahtoo Raamatun hengen mukaan todeta, että lapsi on uskovainen ja Pyhän Hengen saanut jo ennen kastettakin, ja että kasteessa hänet otetaan uskovaisena hyvän omantunnon liittoon Jumalan kanssa.

Ehtoollinen on uskovaisille asetettu armoateria uskon vahvistukseksi.

Kun näissä sakramenteissa ja syntien anteeksiantamisessa esiintyy usein epäraamatullisuutta ja arkuutta, tahtoo maallikkopuhujaveljien kokous teroittaa sitä, että autuutemme asia on niin kallis, että meidän on pysyttävä tinkimättä Kristuksen opissa ja tunnustuksessa.

Oulussa, 7. 11. 1957.

MAALLIKKOSAARNAAJAIN VELJESKOKOUS

Paavo Viljanen: "Kasteen armo"

Kirkkoherra Paavo Viljanen oli Siinin Lähetyslehden päätoimittaja vuosina 1944- 1960. Hän oli lisäksi SRK:n johtokunnan jäsen vuodet 1942 - 1961 sekä SRK:n toimitusneuvoston jäsen vuodet 1954 - 1959.

Vanhoillislestadiolaisuuden äänenkannattajassa Siionin Lähetyslehdessä kirjoitti lehden toimittaja kasteesta samalla otsikolla - Kasteen armo - kuin kirkkoherra Väinö Havas  seitsemän vuotta aikaisemmin. Kirjoituksesta ei löydy suoranaista Viljasen kannanottoa kastamattoman lapsen autuuteen.

--------

Kasteen armo

Ap. teot. 2: 36—41.

Siionin Lähetyslehti 6/1947, 81 - 82.

 Kun ensimmäisenä kristillisenä helluntaipäivänä synninhätään joutuneet miehet parahtivat kuin yhdestä suusta kysymään, mitä heidän pitäisi tehdä pelastuakseen Jumalan vanhurskaalta vihalta, vastasi Pietari: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan."

Meidätkin on pieninä lapsina kastettu kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Silloin taivaallinen Isä käänsi armonaurinkonsa kaikki päivänsäteet meitä kohden. Me olimme niiden polttopisteenä. Pyhässä kasteessa Jumala julkisesti omisti elämämme aamuvartiossa meidän hyväksemme kaiken sen siunauksen, joka sisältyy Jeesuksen Kristuksen lunastustekoon. Meihin soveltuivat sanat: ”Minä olen sinut lunastanut, minä olen sinut nimeltäsi kutsunut, sinä olet minun."  Tästä armotapahtumasta kertoo meille vieläkin meidän ristimänimemme. Ei mikään pyhä toimitus kuvasta siinä määrin kuin juuri pienen ja avuttoman lapsen kastaminen sitä Raamatun perustotuutta, että Jumalan armo on ilmainen ja että se annetaan meille ilman omia töitämme tai ansioitamme. Ennenkuin me kykenimme edes haparoimaan Jumalaan päin, ennenkuin meidän tajuntamme oli herännyt, taivaan Majesteetti alentui meidän tasollemme, meidän kurjuuteemme, ja teki meidän kanssamme lujan liiton. ”Vuoret väistykööt ja kukkulat horjukoot, mutta minun armoni ei sinusta väisty, eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi."

Yhä on tämä armoliitto, jonka juuret ovat Golgatan kallioperustassa, Jumalan puolelta vahva ja ehjä. Jumalan ei tarvitse sitä uudistaa. Mutta monen ihmisen kohdalla on liitto tullut rikotuksi. Sydämeen on hiipinyt epäuskon kyy. Sielunvihollinen on riistänyt hänet, vaikka hän kuuluukin lunastustyön ja kasteen pyhän armon tähden Jumalalle. Kenties tähän oli syynä se. että ihminen kasvoi ympäristössä, jossa ei eletty uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa. Siitä uhosi sydämen peltomaahan kylmä halla, joka pani heikon oraan. Lapselta puuttui kristillinen kasvatus. Lunastuksestaan ja kasteestaan huolimatta tällainen ihminen joutuu helvettiin, ellei fetet käänny vaivaan, vievältä tieltään.

Mutta Jumala odottaa vielä hänenkin palaamistaan, niinkuin tuhlaajapojan isä. Kun tämä katuvana palaa, suo hän hänelle armonsa. Epäusko ja sen siittämät tekosynnit annetaan hänelle anteeksi. Taivas avataan ja helvetti suletaan. Sitä varten kaikuu yhä Jumalan seurakunnassa evankeliumi, anteeksiantamuksen sanoma Herran Jeesuksen korkeassa nimessä ja pyhässä sovintoveressä. Sitä julistavat tosin ihmiset, uskoon itsekin saatetut, mutta; siitä vastaa itse Jumala. Se on hänen evankeliuminsa, anteeksiantamuksensa ja päästönsä. Tämän sanoman kautta ovat syntisen ihmisen synnit taivaassa, Jumalan edessä, anteeksi.

Näin me olemme, ystävät, päässeet takaisin armoihin. Näin on evankeliumi osoittautunut meille Jumalan voimaksi, meidän autuudeksemme.

Tähän me tahtoisimme opastaa myös muita, jotka elävät Jumalan seurakunnan ulkopuolella.

Hiljene kuuntelemaan ristimänimesi saarnaamaa Jumalan rakkautta, jokia ympäröi sinua jo elämäsi taipaleen alussa. Se kutsuu sinua kotiin. Teroita korvasi evankeliumiin suloiselle sanomalle, kun kuulet sitä julistettavan Jumalan seurakunnassa. Kun sinä avaat sille korvasi ja kätket sen sydämeesi, et enää pysy pahan hengen vallassa etkä vihollisen leirissä, vaan olet jälleen Jumalan lapsi. Sinä saat uudelleen Pyhän Hengen lahjan. Sinulla on todellinen helluntai, olipa vuodenaika almanakan mukaan mikä tahansa. Kasteen armoliitto, jonka Jumala teki kanssasi jo pienenä ollessasi, on luja ja pätevä ei ainoastaan Jumalan puolelta, vaan myöskin sinun kohdaltasi.

Paavo Viljanen

Väinö Havaksen artikkeli "Kasteen armo"

Kirkkoherra Väinö Havas

Yhdeksi keskeiseksi skisman aiheeksi vanhoillislestadiolaisuudessa nousi 1960-luvun alussa riita kasteesta. Erimielisyyttä oli siitä, mitä kasteessa tapahtuu. Peruskysymyksenä oli, onko kastamaton lapsi autuas - Kristuksen sovitustyön tähden - vai saako hän Pyhän Hengen vasta kastettaessa. Kirkkoherra Väinö Havas käsitteli kastetta kirjoituksessaan Siionin Lähetyslehdessä vuonna 1940. Selkeän suoraa vastausta edellä olevaan kysymykseen siitä ei kuitenkaan löydy. Hän kuitenkin toteaa muun muassa:
Nk. lapsuuskristityt iloitsevat kiitollisina siitä, että heidät jo avuttomina pienokaisina pyhässä kasteenpesossa liitettiin lujin lupauksin Jumalan armotalouden piiriin. Heistä tuntuu sanomattoman hyvältä, että kaste on heille jatkuvasti uskon kautta armorikas elämänvesi, uudestisyntymisen peso Pyhässä Hengessä.

-------

Kasteen armo 

Väinö Havas

Siionin lähetyslehti, elokuu 1940

Ne hengellisissä asioissa askartelevat ihmiset, jotka jumalisuuden varjolla pyydystelevät itselleen laumaa, antavat kasteelle aivan liian suuren merkityksen. He kiintyvät pintapuolisiin opillisiin kaavailuihin vain siksi, että heidän koko hurskautensa pysähtyy muotoihin ja oppilauselmiin, mutta sisäinen elämä ja kilvoitus Kristuksessa parannuksessa ja uskossa jää heille vieraaksi. Näin sentähden, että parannuksen ja uskon tie on tunnetusti kaita. Sen sijaan kristillisyyden ytimen käsittäneet, Pyhän Hengen kuljettamat kristityt ovat valmiit sydämestään yhtymään veljemme Paavalin sanoihin: Kristus ei lähettänyt minua kastamaan, vaan evankeliumia julistamaan (1. Kor. 17).

Vaikka tämä Herran suuri apostoli syvästi tunsikin kasteen siunauksen, ei hän kuitenkaan antanut sille millään tavalla keskeistä asemaa opetuksessansa. Näin on asianlaita yhä siellä, missä parannussaarna ja sovituksen sana pidetään Jumalan valtakunnan työn oleellisimpana osana. Elävä kristillisyys ei ole milloinkaan eksynyt yliarvioimaan kastetta.

Me pidämme tinkimättömästi kiinni siitä, että yksi kaste ei takaa kuolemattoman ihmissielun pelastusta. Puhumme rohkeasti luterilaisen tunnustuksemme mukaisesti kasteen armosta luopuneista ihmisistä. Jumala on kylläkin kasteeseen liittämissään armolupauksissansa luja. Siksi emme mielellämme käytä puheenpartta ”kasteenliiton rikkomisesta”, mutta tottelemattomuutensa vuoksi uskonsa ja uskonelämänsä menettänyt kastettu syntinen on varmasti myös kasteen siunauksesta osaton.

Uskotonta tuhlaajalasta ei autuuta se, että hän on kerran kastettu. Kaikkien kastettujen autuaiksi julistaminen on sitä kaikkein inhottavinta nukutussaarnaa, jolla paatuneita, tahratuita, synnissä ja jatkuvassa synnin rakkaudessa vaeltavia kalliisti lunastettuja sieluja tuuditellaan kohti onnetonta iankaikkisuutta, ja jolla alkava omantunnon herätys rikkiviisain sanakääntein tukahdutetaan. Voi niitä, jotka tällä tavoin menetellen ovat vieroittaneet kansamme lapsia elävästä evankeliumista, parannussaarnasta ja syntien anteeksiantamuksesta sekä sisäisestä uskonkilvoituksesta Kristuksessa! Olisi vihdoinkin aika jo tajuta, mihin tuollainen opillisesti ehkä hyvinkin johdonmukaiselta kuulostava viisastelu johtaa!

Uskovalle ihmiselle kaste sen sijaan on yksi ihanimpia Herramme suomia armolahjoja. Se on sitä niille kasteen armon ilmapiirissä kasvatetuille kristittyjen kotien lapsille, jotka eivät koskaan ole tohtineet uskoansa kieltää, vaan ovat vuodesta vuoteen jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa puhdasta omaatuntoa säilyttäneet, uskossansa varttuneet ja yhä tietoisemmin ja tietoisemmin turvautuneet kasteen Herran täydelliseen sovintotekoon ja syntien anteeksiantamukseen Hänen veressänsä. Tällaiset nk. lapsuuskristityt iloitsevat kiitollisina siitä, että heidät jo avuttomina pienokaisina pyhässä kasteenpesossa liitettiin lujin lupauksin Jumalan armotalouden piiriin. Heistä tuntuu sanomattoman hyvältä, että kaste on heille jatkuvasti uskon kautta armorikas elämänvesi, uudestisyntymisen peso Pyhässä Hengessä. Kasteen virvoittava armo, aivan kuin kristallinkirkas virta, huuhtoo heidän kiusattuja sydämiänsä. Kasteen ja siihen liittyvän lunastusarmon uskossa muisteleminen on todellakin kuin Nooan vesi, joka kantaa kristityn elämän purtta kohti ikuista rauhan tyventä!

Kasteen siunaus aukenee valtavana myös niille armosta langenneille tuhlaajalapsille, jotka sovintosaarnan uskomisessa ja parannuksessa kokevat Jumalan valtakunnassa kääntymisen ihmeen. He palaavat silloin luopumuksestansa juuri kasteen armoon, Kristuksen veren voima on puhdistanut heidät jälleen siihen autuaaseen tilaan, joka heillä kerran kastettuna pienokaisena oli. Hekin muistelevat syvästi kiitollisina kasteen pesoansa, joka ei heille uskottomuuden vuosina mitään merkinnyt, mutta joka nyt on samanlainen autuuden pantti, kuin Herran Pyhä Ehtoollinenkin. Luja, näkyvään aineeseen yhdistetty, vakuudeksi siitä, että armonvirta todellakin on pyyhkinyt synnit pois ja siitä, että me kokonaiset syntiset olemme todella pukeutuneet Kristukseen ja hänen vanhurskauteensa.

Mutta kasteen muisteleminen on meille uskossa kilvoitteleville vain yksi Herramme säätämä tuki monien muiden joukossa. Uskoamme vahvistaa myös Raamatussa lukemamme sana, kuulemamme yleinen evankeliumin saarna, ripissä julistettu synninpäästö ja Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen alttarin sakramentissa, ehtoollisen leivässä ja viinissä. Yksikään näistä armonneuvoista ei jouda tien oheen monien vihollisten piirittämän Kristityn elämässä. Me tarvitsemme ne kipeästi kaikki, sillä kamppailumme turmiovaltoja vastaan on tukahduttavan kuuma.

Meillä ei ole myöskään aikaa eikä varaa nostaa ainuttakaan näistä yksipuoliseen valta-asemaan, niin että muut jäävät varjoon, ja niin, että jotakin näistä kiivaasti muiden kustannuksella tehostaessamme kylvämme opillisin väittelyin riitaa ympärillemme. On syytä vakavasti pelätä, että kasteen kiivailijat eivät elä kasteen armosta ja kasteen todellisessa armossa, vaan viipyvät itsekkäitä tarkoin verhotuita tarkoitusperiään ajaessaan kristinuskon pintakysymyksissä, kuolettavassa oikeaoppisuuden kirjaimessa.

Kiitos, Herra,  kaikista suomista armoneuvoista, joilla Sinä vahvistat lastesi heikkoa uskoa ja joilla sinä tuet meitä näännyttävässä kilvoituksessamme murheenlaakson läpi Taivaan kotiin vievällä autuuden tiellä. Kiitos siitä, että me ahdistetut uskovaisesi saamme jatkuvasti muistella kastettamme ja vaeltaa kasteen armon kantamina Sinun ikuiseen täydelliseen rauhaasi!

Helsingissä 20.7.1940

Wäinö Hawas