Onko musiikki syntiä?

Säveltäjä Ludwig Senfl

Lestadiolaisuuden suhde moniin maallisiin kulttuurimuotoihin ollut herätysten alusta lähtien joko kielteinen tai jännitteinen. Yksi näistä herätysliikkeen sisällä jännitteitä aiheuttaneista taidemuodoista on ollut musiikki. Näin oli vanhoillislestadiolaisuudessa myös 1950-luvulla. Siionin Lähetyslehden päätoimittaja Paavo Viljanen puolusti voimakkaasti musiikkia vedoten Martti Lutheriin ja julkaisi samalla Lutherin kirjeen säveltäjä Ludwig Senflille (1486 - 1542/3).

Lutherin sana musiikista(Siionin Lähetyslehti, kesäkuu 1950, 130)

Kristytyt nuoret ovat kyselleet toimittajalta, onko musiikki syntiä. Miettiessäni tuota kysymystä, joka tietenkin lähinnä johtuu siitä, että kysyjät ovat itse saaneet syntymälahjana musikaalisuuden, olen muistanut kuinka rakas, kunnioitettu uskonveljemme Väinö Havas eräässä arvokkaassa kirjoituksessaan viittasi siihen, mitenkä oppi-isämme Martti Luther rakasti musiikkia ja saattoi osoittaa, että kansankirkossa loistavakin liturgia vaihteluineen tuli kysymykseen lähetystehtävän kannalta ja kuinka Lutherin sanojen mukaan oli paikallaan, että "missä vain oli mahdollista, kaikki urut ja pillit piti pantaman soimaan", että kansa tulisi kuulemaan pelastuksen evankeliumia.

Uskonpuhdistuksen aikana katoliset sanoivatkin kateellisina, että evankeliset lauloivat ja soittivat kaikki katolisetkin luterilaisiksi. Tekisi tässä yhteydessä mieleni lainata tähän myöskin kokonainen Lutherin kirje, jonka hän kirjoitti musiikista ystävälleen, säveltäjä Ludwig Senflille. Näin se kuuluu:

Musiikeri Senfl

Armo ja rauha Kristuksessa! Vaikka minun nimeni on niin vihattu, että minä epäilen, tokko kirje, jonka Sinulle, paras Ludvig, lähetän, ollenkaan joutuu omistajallensa, ja että Sinä ehkä et sitä luekaan, häipyy tämä minun pelkoni kuitenkin, kun maistan suuren rakkautesi musiikkiin, jolla lahjalla Jumala Sinut on kaunistanut. Tämä rakkaus panee minut myös toivomaan, ettei tämä minun kirjoitelmani tuota Sinulle mitään vaaraa. Kukapa nyt itse Turkinmaallakaan mahtaisi pitää pahana sitä, että joku harrastaa taidetta ja kiittää taiteilijaa! Johan minä itsekin kunnioitan Sinun baierlaisia herttuoitasi (vaikka he eivät juuri ole minulle suosiollisia) enemmän kuin muita, syystä, että he pitävät arvossa ja edistävät musiikkia.

Ei ole mitään epäilystä, ettei niissä sydämissä, joihin musiikki vaikuttaa, olisi kätkettynä monen hyvän avun siemen. Ne sitävastoin, jotka musiikki jättää kylmiksi, ovat kiven tai kallion kaltaisia. Eivät myöskään pahat henget voi kärsiä musiikkia, vaan vihaavat sitä.

Olen täydellisesti sitä mieltä, enkä arkaile sitä avoimesti sanoa, että teologian (jumaluusopin) perästä ei ole mitään, jota voisi musiikin rinnalle asettaa, koska se yksin, kuten paitsi sitä vain teologia, voi antaa meille sydämen rauhan ja riemun. Siitä on selvänä todistuksena se, että perkele, surujen ja murheiden, huolten ja levottomuuden alku, pakenee soiton säveliä melkein kuin Jumalan sanaa. Siinäpä syy, minkä tähden profeetatkin juuri musiikille suurimman arvon panivat.  Ei geometriaa, aritmetiikkaa ja astronomiaa, vaan musiikin he yhdistivät jumaluusoppiinsa, julistaen totuutta psalmeilla ja laulun sävelillä.

Minkä tähden minäkin juuri nyt niin musiikkia ylistän? Miksi koetan näillä harvoilla riveillä niin suurta asiaa kuvata, paremmin sanoen pilata? Siksi, koska minun sydämeni on sitä niin täysi, milteipa ylitsevuotava, sillä musiikki se on, joka minua niin usein on virvoittanut ja suurista ahdistuksista päästänyt.

Näiden mietelmien jälkeen käännyn taas puoleesi pyytäen Sinua, jos Sinulla sattuu olemaan kappale tuota laulua "In pace in id ipsum", niin ole hyvä ja toimita siitä minulle jäljennös. Sen sävel on minua nuoruudestani saakka miellyttänyt ja nyt sitä enemmän, kun ymmärrän tekstin. Moniäänistä sovitelmaa tästä antifoonista en ole vielä tavannut. En tahdo Sinua vaivata pyytämällä sitä uudestaan säveltämään, vaan oletan, että Sinä olet jo sen jolloinkin tehnyt.

Niinpä niin, minä uskon muuten, että elämäni kohta lähestyy loppuaan. Maailma vihaa minua eikä voi minua kärsiä; minä taas kohdaltani olen itse niin kyllääntynyt enkä välitä siitä. Siksi olen ruvennut useammin tätä antifoonia laulamaan ja haluaisin kuulla sen moniääniseksi sovitettuna. Mutta koska en voi tietää, onko Sinulla sitä tai tunnetkokaan sitä, lähetän sen tässä mukana nuoteille merkittynä. Voit säveltää sen, jos tahdot, myös kuolemani jälkeen.

Herra Jeesus olkoon kanssasi iankaikkisesti. Amen. Anna anteeksi rohkeuteni ja laajasanaisuuteni. Lausu kunnioittavat terveiseni koko musiikkikunnalle.

Koburgissa, 4 p:nä lokak. 1530.

Martti Luther.

-------

Tämä Lutherin, rakastetun Isän Kristuksessa, raitis kanta on minua henkilökohtaisesti tyydyttänyt. Tunnustan sen myös omakseni. Musiikki oikein käytettynä on suuri Jumalan lahja. Siltä me saamme täällä kyynelten maassa iloita niin kuin muistakin lahjoista, joita rakas Isä meille on suonut. Varmaan moni epämusikaalinen henkilö itse kipeästi tuntee, että hän on jollakin tavoin invaliidi, koska ei voi kokea sävelten ihmemaailmaa. Jos me olemme saaneet "laulumielen", kiittäkäämme siitä sen suurta antajaa!

"Pyhä, pyhä Jumalalle, nyt jo veisaan päällä maan. Siellä jatkan Karitsalle hallelujaa ainiaan."

Toimittaja.

Paavo Viljanen: "Kasteen armo"

Kirkkoherra Paavo Viljanen oli Siinin Lähetyslehden päätoimittaja vuosina 1944- 1960. Hän oli lisäksi SRK:n johtokunnan jäsen vuodet 1942 - 1961 sekä SRK:n toimitusneuvoston jäsen vuodet 1954 - 1959.

Vanhoillislestadiolaisuuden äänenkannattajassa Siionin Lähetyslehdessä kirjoitti lehden toimittaja kasteesta samalla otsikolla - Kasteen armo - kuin kirkkoherra Väinö Havas  seitsemän vuotta aikaisemmin. Kirjoituksesta ei löydy suoranaista Viljasen kannanottoa kastamattoman lapsen autuuteen.

--------

Kasteen armo

Ap. teot. 2: 36—41.

Siionin Lähetyslehti 6/1947, 81 - 82.

 Kun ensimmäisenä kristillisenä helluntaipäivänä synninhätään joutuneet miehet parahtivat kuin yhdestä suusta kysymään, mitä heidän pitäisi tehdä pelastuakseen Jumalan vanhurskaalta vihalta, vastasi Pietari: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan."

Meidätkin on pieninä lapsina kastettu kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Silloin taivaallinen Isä käänsi armonaurinkonsa kaikki päivänsäteet meitä kohden. Me olimme niiden polttopisteenä. Pyhässä kasteessa Jumala julkisesti omisti elämämme aamuvartiossa meidän hyväksemme kaiken sen siunauksen, joka sisältyy Jeesuksen Kristuksen lunastustekoon. Meihin soveltuivat sanat: ”Minä olen sinut lunastanut, minä olen sinut nimeltäsi kutsunut, sinä olet minun."  Tästä armotapahtumasta kertoo meille vieläkin meidän ristimänimemme. Ei mikään pyhä toimitus kuvasta siinä määrin kuin juuri pienen ja avuttoman lapsen kastaminen sitä Raamatun perustotuutta, että Jumalan armo on ilmainen ja että se annetaan meille ilman omia töitämme tai ansioitamme. Ennenkuin me kykenimme edes haparoimaan Jumalaan päin, ennenkuin meidän tajuntamme oli herännyt, taivaan Majesteetti alentui meidän tasollemme, meidän kurjuuteemme, ja teki meidän kanssamme lujan liiton. ”Vuoret väistykööt ja kukkulat horjukoot, mutta minun armoni ei sinusta väisty, eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi."

Yhä on tämä armoliitto, jonka juuret ovat Golgatan kallioperustassa, Jumalan puolelta vahva ja ehjä. Jumalan ei tarvitse sitä uudistaa. Mutta monen ihmisen kohdalla on liitto tullut rikotuksi. Sydämeen on hiipinyt epäuskon kyy. Sielunvihollinen on riistänyt hänet, vaikka hän kuuluukin lunastustyön ja kasteen pyhän armon tähden Jumalalle. Kenties tähän oli syynä se. että ihminen kasvoi ympäristössä, jossa ei eletty uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa. Siitä uhosi sydämen peltomaahan kylmä halla, joka pani heikon oraan. Lapselta puuttui kristillinen kasvatus. Lunastuksestaan ja kasteestaan huolimatta tällainen ihminen joutuu helvettiin, ellei fetet käänny vaivaan, vievältä tieltään.

Mutta Jumala odottaa vielä hänenkin palaamistaan, niinkuin tuhlaajapojan isä. Kun tämä katuvana palaa, suo hän hänelle armonsa. Epäusko ja sen siittämät tekosynnit annetaan hänelle anteeksi. Taivas avataan ja helvetti suletaan. Sitä varten kaikuu yhä Jumalan seurakunnassa evankeliumi, anteeksiantamuksen sanoma Herran Jeesuksen korkeassa nimessä ja pyhässä sovintoveressä. Sitä julistavat tosin ihmiset, uskoon itsekin saatetut, mutta; siitä vastaa itse Jumala. Se on hänen evankeliuminsa, anteeksiantamuksensa ja päästönsä. Tämän sanoman kautta ovat syntisen ihmisen synnit taivaassa, Jumalan edessä, anteeksi.

Näin me olemme, ystävät, päässeet takaisin armoihin. Näin on evankeliumi osoittautunut meille Jumalan voimaksi, meidän autuudeksemme.

Tähän me tahtoisimme opastaa myös muita, jotka elävät Jumalan seurakunnan ulkopuolella.

Hiljene kuuntelemaan ristimänimesi saarnaamaa Jumalan rakkautta, jokia ympäröi sinua jo elämäsi taipaleen alussa. Se kutsuu sinua kotiin. Teroita korvasi evankeliumiin suloiselle sanomalle, kun kuulet sitä julistettavan Jumalan seurakunnassa. Kun sinä avaat sille korvasi ja kätket sen sydämeesi, et enää pysy pahan hengen vallassa etkä vihollisen leirissä, vaan olet jälleen Jumalan lapsi. Sinä saat uudelleen Pyhän Hengen lahjan. Sinulla on todellinen helluntai, olipa vuodenaika almanakan mukaan mikä tahansa. Kasteen armoliitto, jonka Jumala teki kanssasi jo pienenä ollessasi, on luja ja pätevä ei ainoastaan Jumalan puolelta, vaan myöskin sinun kohdaltasi.

Paavo Viljanen

Väinö Havaksen artikkeli "Kasteen armo"

Kirkkoherra Väinö Havas

Yhdeksi keskeiseksi skisman aiheeksi vanhoillislestadiolaisuudessa nousi 1960-luvun alussa riita kasteesta. Erimielisyyttä oli siitä, mitä kasteessa tapahtuu. Peruskysymyksenä oli, onko kastamaton lapsi autuas - Kristuksen sovitustyön tähden - vai saako hän Pyhän Hengen vasta kastettaessa. Kirkkoherra Väinö Havas käsitteli kastetta kirjoituksessaan Siionin Lähetyslehdessä vuonna 1940. Selkeän suoraa vastausta edellä olevaan kysymykseen siitä ei kuitenkaan löydy. Hän kuitenkin toteaa muun muassa:
Nk. lapsuuskristityt iloitsevat kiitollisina siitä, että heidät jo avuttomina pienokaisina pyhässä kasteenpesossa liitettiin lujin lupauksin Jumalan armotalouden piiriin. Heistä tuntuu sanomattoman hyvältä, että kaste on heille jatkuvasti uskon kautta armorikas elämänvesi, uudestisyntymisen peso Pyhässä Hengessä.

-------

Kasteen armo 

Väinö Havas

Siionin lähetyslehti, elokuu 1940

Ne hengellisissä asioissa askartelevat ihmiset, jotka jumalisuuden varjolla pyydystelevät itselleen laumaa, antavat kasteelle aivan liian suuren merkityksen. He kiintyvät pintapuolisiin opillisiin kaavailuihin vain siksi, että heidän koko hurskautensa pysähtyy muotoihin ja oppilauselmiin, mutta sisäinen elämä ja kilvoitus Kristuksessa parannuksessa ja uskossa jää heille vieraaksi. Näin sentähden, että parannuksen ja uskon tie on tunnetusti kaita. Sen sijaan kristillisyyden ytimen käsittäneet, Pyhän Hengen kuljettamat kristityt ovat valmiit sydämestään yhtymään veljemme Paavalin sanoihin: Kristus ei lähettänyt minua kastamaan, vaan evankeliumia julistamaan (1. Kor. 17).

Vaikka tämä Herran suuri apostoli syvästi tunsikin kasteen siunauksen, ei hän kuitenkaan antanut sille millään tavalla keskeistä asemaa opetuksessansa. Näin on asianlaita yhä siellä, missä parannussaarna ja sovituksen sana pidetään Jumalan valtakunnan työn oleellisimpana osana. Elävä kristillisyys ei ole milloinkaan eksynyt yliarvioimaan kastetta.

Me pidämme tinkimättömästi kiinni siitä, että yksi kaste ei takaa kuolemattoman ihmissielun pelastusta. Puhumme rohkeasti luterilaisen tunnustuksemme mukaisesti kasteen armosta luopuneista ihmisistä. Jumala on kylläkin kasteeseen liittämissään armolupauksissansa luja. Siksi emme mielellämme käytä puheenpartta ”kasteenliiton rikkomisesta”, mutta tottelemattomuutensa vuoksi uskonsa ja uskonelämänsä menettänyt kastettu syntinen on varmasti myös kasteen siunauksesta osaton.

Uskotonta tuhlaajalasta ei autuuta se, että hän on kerran kastettu. Kaikkien kastettujen autuaiksi julistaminen on sitä kaikkein inhottavinta nukutussaarnaa, jolla paatuneita, tahratuita, synnissä ja jatkuvassa synnin rakkaudessa vaeltavia kalliisti lunastettuja sieluja tuuditellaan kohti onnetonta iankaikkisuutta, ja jolla alkava omantunnon herätys rikkiviisain sanakääntein tukahdutetaan. Voi niitä, jotka tällä tavoin menetellen ovat vieroittaneet kansamme lapsia elävästä evankeliumista, parannussaarnasta ja syntien anteeksiantamuksesta sekä sisäisestä uskonkilvoituksesta Kristuksessa! Olisi vihdoinkin aika jo tajuta, mihin tuollainen opillisesti ehkä hyvinkin johdonmukaiselta kuulostava viisastelu johtaa!

Uskovalle ihmiselle kaste sen sijaan on yksi ihanimpia Herramme suomia armolahjoja. Se on sitä niille kasteen armon ilmapiirissä kasvatetuille kristittyjen kotien lapsille, jotka eivät koskaan ole tohtineet uskoansa kieltää, vaan ovat vuodesta vuoteen jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa puhdasta omaatuntoa säilyttäneet, uskossansa varttuneet ja yhä tietoisemmin ja tietoisemmin turvautuneet kasteen Herran täydelliseen sovintotekoon ja syntien anteeksiantamukseen Hänen veressänsä. Tällaiset nk. lapsuuskristityt iloitsevat kiitollisina siitä, että heidät jo avuttomina pienokaisina pyhässä kasteenpesossa liitettiin lujin lupauksin Jumalan armotalouden piiriin. Heistä tuntuu sanomattoman hyvältä, että kaste on heille jatkuvasti uskon kautta armorikas elämänvesi, uudestisyntymisen peso Pyhässä Hengessä. Kasteen virvoittava armo, aivan kuin kristallinkirkas virta, huuhtoo heidän kiusattuja sydämiänsä. Kasteen ja siihen liittyvän lunastusarmon uskossa muisteleminen on todellakin kuin Nooan vesi, joka kantaa kristityn elämän purtta kohti ikuista rauhan tyventä!

Kasteen siunaus aukenee valtavana myös niille armosta langenneille tuhlaajalapsille, jotka sovintosaarnan uskomisessa ja parannuksessa kokevat Jumalan valtakunnassa kääntymisen ihmeen. He palaavat silloin luopumuksestansa juuri kasteen armoon, Kristuksen veren voima on puhdistanut heidät jälleen siihen autuaaseen tilaan, joka heillä kerran kastettuna pienokaisena oli. Hekin muistelevat syvästi kiitollisina kasteen pesoansa, joka ei heille uskottomuuden vuosina mitään merkinnyt, mutta joka nyt on samanlainen autuuden pantti, kuin Herran Pyhä Ehtoollinenkin. Luja, näkyvään aineeseen yhdistetty, vakuudeksi siitä, että armonvirta todellakin on pyyhkinyt synnit pois ja siitä, että me kokonaiset syntiset olemme todella pukeutuneet Kristukseen ja hänen vanhurskauteensa.

Mutta kasteen muisteleminen on meille uskossa kilvoitteleville vain yksi Herramme säätämä tuki monien muiden joukossa. Uskoamme vahvistaa myös Raamatussa lukemamme sana, kuulemamme yleinen evankeliumin saarna, ripissä julistettu synninpäästö ja Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen alttarin sakramentissa, ehtoollisen leivässä ja viinissä. Yksikään näistä armonneuvoista ei jouda tien oheen monien vihollisten piirittämän Kristityn elämässä. Me tarvitsemme ne kipeästi kaikki, sillä kamppailumme turmiovaltoja vastaan on tukahduttavan kuuma.

Meillä ei ole myöskään aikaa eikä varaa nostaa ainuttakaan näistä yksipuoliseen valta-asemaan, niin että muut jäävät varjoon, ja niin, että jotakin näistä kiivaasti muiden kustannuksella tehostaessamme kylvämme opillisin väittelyin riitaa ympärillemme. On syytä vakavasti pelätä, että kasteen kiivailijat eivät elä kasteen armosta ja kasteen todellisessa armossa, vaan viipyvät itsekkäitä tarkoin verhotuita tarkoitusperiään ajaessaan kristinuskon pintakysymyksissä, kuolettavassa oikeaoppisuuden kirjaimessa.

Kiitos, Herra,  kaikista suomista armoneuvoista, joilla Sinä vahvistat lastesi heikkoa uskoa ja joilla sinä tuet meitä näännyttävässä kilvoituksessamme murheenlaakson läpi Taivaan kotiin vievällä autuuden tiellä. Kiitos siitä, että me ahdistetut uskovaisesi saamme jatkuvasti muistella kastettamme ja vaeltaa kasteen armon kantamina Sinun ikuiseen täydelliseen rauhaasi!

Helsingissä 20.7.1940

Wäinö Hawas

Kommunismi ja lestadiolaisuus Sallassa 1930-luvulla

Monilla seuduilla, jossa lestadiolaisuus oli ollut 1800-luvun lopulla lähes kaiken sosiaalisen ja uskonnollisen elämän leimaa-antava voima, levisi 1900-luvulla ensin sosialismi ja myöhemmin myös kommunismi. Herätysliike muodosti niiden torjunnalle vahvan muurin, mutta paikoin tähän vastustukseen ilmaantui säröjä. Ennen pitkää joillakin seuduilla vanhempi polvi kuului herätysliikkeeseen, mutta nuoremmmat sukupolvet kannattivat kommunismia. Varsinkin Sallan pitäjässä kommunismilla oli jo 1920-luvulla vahva jalansija. Pitäjän lestadiolaisyhteisöt olivat jakautuneet 1900-luvun alun hajaannuksessa. Osa kannatti uusheräystä, osa vanhoillisuutta. Vasemmistoaatteiden menestystä kyseisellä seudulla ovat jotkut tutkijat selittäneet sillä, että uusheräyksen vasemmiston torjunta ei ollut niin järjestelmällistä kuin vanhoillislestadiolaisuudessa. Oliko asia näin, selviäisi mielestäni vasta mikrohistoriallisella tutkimuksella, josa mentäisiin yksilö- ja perhetasolle. Tilanteesta Sallassa 1930-luvulla kertoo hyvin ote alla olevasta kirjeestä, jonka opettaja Lyyli-Marja Pehkonen lähetti vuoden 1936 lopulla kirkkoherra Väinö Havakselle.

----------

OMA. L:1. Wäinö Havaksen kokoelma. Ca:3

Lyyli-Marja Pehkonen Sallan Tuutijärveltä 29.XII.1936

Kunnioitettu kirkkoherra Havas

Tervehdän Jumalan rauhalla kunnioitettua veljeä Jeesuksessa Kristuksessa, Herrassamme ja heikkoudessani rukoilen Teille ja perheellenne Jumalan runsasta siunausta tulevana vuotena.

Olkoon Herra Jeesus kiitetty siitä, että on evankeliuminsa valkeudella valaissut Suomen kansaa. On aivan ihmeellistä tavata pohjoisessa ja etelässä, lännessä ja idässä Jumalan lapsia. Ensimmäinen kysymys saavuttuani tähän erämaan rajaseutuun, monien mielestä hyljättyyn kylään oli, onko täällä eläviä kristityitä? Opettaja Parviainen (jonka ollessa Auttissa khra Havas oli käynyt puhumassa koululla) kertoi ne ikävät tosiasiat, jotka myöhemmin olen saanut nähdä oikeiksi.

Uskovia on, harvoja enää. Ja nyt opittuani heidät tuntemaan, olen joutunut ihmettelemään sitä, kuinka raskasta kuormaa kantaen nämä harvat jumalanlapset ovat kestäneet vastoinkäymiset, lähimpien omaisten hirvittävän jumalattomuuden, pilkan, köyhyyden, usein suoranaisen kurjuuden, ja olen joutunut huutamaan kiitosta Herralle Jeesukselle, joka on tehnyt heidät vahvoiksi uskossa.

Nuorista ei ainoakaan tunnusta ainoakaan uskoa, ja juuri syystä siihen haluan puhua. Rajan kirous painaa raskaina näitä seutuja: Kommunismi. Niin kauheaa kuin onkin sanoa - mutta täytyyhän jollekin puhua - on kommunismi saastuttanut myrkyn lailla, joka hiljalleen vuotaa ja huomaamatta ottaa valtaansa, uskovien suuren joukon. Nämäkin uskovat emännät ja äidit kerran odottivat "hyvän tuloa köyhälle", mutta kun se hyvä oli vienyt toiselta äidiltä kaksi, toiselta neljä poikaa Venäjälle ja
sieltä alkoi tulla kirjeitä, joissa kiellettiin kirjoittamasta Jumalan sanaa, heräsivät he - mutta heidän suunsa ovat tukitut. He heräsivät, mutta nuoriso etsii totuutta. Ja miksikä ihmetellä uskotonta nuorisoa, kun - erään silminnäkijän ja kuulijan mukaan - itse kristillisyyden tukipaikan Hautalan kylässä, jossa Hauta-Junnu on vaikuttanut näihin asti, mutta on nyt menettänyt voimat, muistikin on jo mennyt, on aivan nykyisin levinnyt kommunismi, niin että uskovaiset isännät Raamattu kädessä todistelevat, että kommunismi on se rauhan valtakunta, joka oli tuleva ym.

Selvä on, että joku agentti on juuri kristityiden uskoon kierosti oppiansa sovittelemalla sokaissut heidän silmänsä, sillä he eivät esim. usko, että Venäjällä taistellaan kristinuskoa vastaan! Sydämensä yksinkertaisuudessa he ovat omaksuneet tuon kauhean opin, joka kyllä vähitellen kuolettaa kaiken sisäisen hengen elämän. Siitähän on juuri seurauksena kylmyys, jolla ei ole valtaa enään omiin lapsiinkaan, saati ympäristöön. Ja mikä vahinko tuleekaan sitten kuolemattomalle sielulle, sillä on vaikea löytää paluutietä umpisokkelosta, jossa jo lopuksi joutuu kysymään: missä on totuus?