Ohessa pappislinjan maallikoitten (luultavasti pappien avustamana) kesäkuussa 1961 laatima kirje "kristityille". Vanhoillislestadiolaisuudessa tapahtunut hajaannus oli ollut tosiasia jo viisi kuukautta. Tammikuussa oli vielä kulissien takana yritetty järjestää uutta sovintokokousta. Se oli tyrehtynyt joidenkin maallikoiden jyrkkään vastustukseen. Myös pappislinjan "nestori" ja "grand old man", tuomiorovasti L.P.Tapaninen vastusti uutta sovintoyritystä. Pappislinjan riveissä oli tapahtunut horjuntaa, sillä joitakin pappeja ja maallikkoja oli palannut "hairahdukseltaan" takaisin SRK:n leiriin.
Kirje lienee tarkoitettu:
a) omien rivien tiivistämiseen
b) mahdollisuutena vaikuttaa Kuusamossa kesäseuroihin ja vuosikokoukseen kokoontuviin vanhoillislestadiolaisiin ja heidän kokouksessa tekemiin päätöksiin.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kirje kristityille
Rakas matkaystävä Kristuksessa. Jumalan armoa ja rauhaa
Vapahtajamme, Herran Jeesuksen sovintoveren osallisuudessa.
Kulunut talvi on rakkaalle Siionillemme ollut murheitten ja ahdistusten aikaa. Monta kertaa ovat sydämet kääntyneet Taivaallisen Isän puoleen pyytäen, että Hän vielä kerran antaisi armonsa auringon paistaa ja karkoittaa synnin usvat silmistämme sekä liittää meidät toisiimme keskinäisessä rakkaudessa. Siionin sairaudesta on keskusteltu paljon. Onpa sitä, murheellista kyllä, yritetty lihan kiivaudellakin parantaa. Monet ovat sen ohessa kyselleet: kummanko puolta meidän pitäisi olla, pappien vai maallikoitten. Unohtunut on apostolin sana: »Ettekö silloin ole niinkuin ihmiset ainakin.» Meidän ei ole oltava Keelaan eikä Apollon puolta (1. Kor. 3), vaan Herran Jeesuksen ja osoitettava kuuliaisuutta Jumalan sanalle.
Luterilaisen uskomme perusteisiin kuuluu, että kaikki opit on Jumalan sanalla tutkittava. Kukaan ei voi puolustaa itseään Jumalan edessä sillä, että papit ovat tehneet niin tai että SRK on niin määrännyt. Jumalan sanan ohje on: »Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.» Herran apostoli Paavali kirjoittaa: »Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta; sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan.» (1. Kor. 4:1). Tämä koetteleminen on nykyisessä tilanteessa vaikeata, koska useimpien on ollut mahdotonta saada tasapuolista kuvaa tapahtuneesta. Yritämme tällä kirjeellä antaa edes vähäisen mahdollisuuden asioiden omakohtaiseen tutkimiseen kenenkään sitä estämättä, olkoon tulos kunkin kohdalla sitten mikä tahansa.
Ulkonaisiin tapahtumiin emme tässä yhteydessä enää halua kajota. Ne ovat aiheuttaneet jo tarpeeksi murhetta. Paljon tarpeellisempaa on sen sijaan eräitten peruskäsitteitten selvittäminen. Kristillisyyden piirissä on viime aikoina yllättäen esiintynyt luterilaista oppia väheksyvää mieltä. Ainakaan näin laajassa mitassa ei sitä aikaisemmin ole ollut. Monenlaisia, hämäriäkin, käsityksiä on kyllä ollut, mutta niitä ei ole saanut opettaa, vielä vähemmän vaatia muita niitä hyväksymään. Vapaitten armolasten valtakunnassa on sellaisissa kohdin, jotka evankeliumin kannalta eivät ole olleet keskeisiä, aina sallittu vapaus. Jumalan on uskottu antavan kullekin ymmärrystä tarpeen mukaan.
Mitä luterilaiseen tunnustukseen tulee, on ainoana ja ratkaisevana kirkkoon yhdistävänä tekijänä pidetty kirkon puhdasta, tunnustuskirjain mukaista oppia, joka myös on ollut paras ase kristillisyyteen kohdistettuja hyökkäyksiä vastaan. Tunnustuskirjoihin pitäytymisen merkitystä on jatkuvasti korostettu, viimeksi vuonna 1946 Porin suviseurojen yhteydessä annetussa julkilausumassa. Lainaamme siitä tähän seuraavan kohdan:
"Omakohtaisen kokemuksemme ja vakaumuksemme mukaan se oppi, mikä on lausuttu luterilaisen kansankirkkomme tunnustuskirjoissa, on raamatullinen ja oikea, eikä meillä näin muodoin ole varaa siitä poiketa, vaan siihen yhä syvemmin juurtua. Meitä on sen vuoksi viime aikoina murehduttanut ja huolestuttanut se luterilaisen kansankirkon tunnustuskirjoista piittaamaton henki, joka näyttää saaneen sijansa eräiden kansankirkkomme pappien julistuksessa ja toiminnassa. Me pelkäämme pahasti, että tuo henki on omiaan harhauttamaan nimenomaan etsiviä sieluja ja koituu ennen pitkää vahingoksi koko kansankirkollemme." (Porin kokouksen pöytäkirja, s. 79).
Sama asia on ilmaistu SRK:n säännöissä seuraavasti:
Tarkoituksensa toteuttamiseksi SRK:
a) tekee sisälähetystyötä järjestämällä Pyhän Raamatun ja
evankelisluterilaisen uskon, tunnustuksen ja opin pohjalla hartausseuroja,
joihin kaikilla on vapaa pääsy;" (2 pykälä)
Kuitenkin on kristillisyydessä viime aikoina esiintynyt juuri samoja ilmiöitä, mistä Porin julkilausumassa kirkon pappeja varoitettiin. Esimerkiksi seuraavia tunnustuskirjojen kohtia vastaan on hyökätty. Vähässä katekismuksessa: kastetta, ehtoollista sekä apostolista uskontunnustusta vastaan; Augsburgin tunnustuksessa: perisyntiä ja seurakuntaa käsitteleviä kohtia vastaan. Tällaista menettelyä on vaikea nähdä kristillisyyden aikaisemman opetuksen mukaiseksi.
Menettelyn seuraukset ovat jo nähtävissä. Opillisissa asioissa on ilmennyt epäselvyyttä. Yllättävin on väite, että Jumala lahjoittaa lapsille uskon ja Pyhän Hengen jo sikiämisessä. Tällaista opetusta on työläs perustella Jumalan sanalla. Näyttää, että uskontunnustuksen pääkappaleetkin ovat tässä sotkeutuneet. Luonnollinen syntyminen on Jumalan jatkuvaa luomistyötä maailmassa, niinkuin Lutherkin ensimmäisen uskonkappaleen selityksessä sanoo: »Minä uskon, että Jumala on minut ja kaikki olennot luonut ...». Ensimmäisessä uskonkappaleessa ei Pyhän Hengen vuodattamisesta puhuta mitään, ei liioin toisessa. Se tulee esille vasta kolmannessa. Pyhä Henki saattaa lunastuksen meidän omaksemme. Ison katekismuksen mukaan Pyhä Henki pyhittää meidät käyttämällä "kristillistä kirkkoa, syntien anteeksiantamista, ruumiin ylösnousemista ja iankaikkista elämää. Sillä ensiksikin hänellä on maailmassa erityinen seurakunta, joka on äiti ja synnyttää jokaisen kristityn Jumalan sanalla, jota hän julistaa ja teroittaa valaisten ja sytyttäen sydämet, niin että sana käsitetään ja otetaan vastaan ja että riiputaan ja pysytään siinä."
Näin on kristillisyydessä opetettu ennen ja näin haluamme vieläkin opettaa. Iankaikkisen elämän osallisuus saadaan vain Jumalan seurakunnasta Pyhässä Hengessä saarnatun evankeliumin sanan kautta. Muuta pelastustietä ei tunneta. Samasta asiasta Luther kirjoittaa vielä Schmalkaldenin uskonkappaleissa: "Ja mitä niihin seikkoihin tulee, jotka koskevat suullista, ulkonaistan sanaa, niin on vakavasti pysyttävä siinä, ettei Jumala anna kenellekään Henkeänsä tai armoansa muutoin kuin edellä käyvän ulkonaisen sanan kautta tai kanssa. Siitä on pidettävä kiinni, jotta olisimme suojatut hurmahengiltä, se on hengiltä, jotka kerskaavat, että heillä ilman sanaa ja ennen sen kuulemista on Henki, ja jotka siten mielensä mukaan arvostelevat, selittävät ja vääntelevät Raamattua eli suullista sanaa, kuten Mûnzer teki ja kuten vielä tänäkin päivänä tekevät monet, jotka tahtovat olla jyrkkiä tuomareita hengen ja kirjaimen välillä eivätkä tiedä, mitä sanovat tai säätävät."
Uusi elämä syntyy siis vain evankeliumin sanasta, joka on läsnä kasteessakin. Näin onkin kristillisyydessä tähän mennessä opetettu. Jos me nyt väitämme, että Jumala jo sikiämisessä lahjoittaa lapselle Pyhän Hengen, me opetamme kahta vanhurskauttamisen tietä: ensiksi, että ihminen vanhurskautetaan evankeliumin sanalla, ja toiseksi, että ihminen jo ennen evankeliumin sanaa saa Pyhän Hengen, mitä Luther nimittää hurmahenkisyydeksi. Ns. lapsuuden kristityiltä ei myöskään vaadita parannusta. »Ei sen tarvitse syntyäkään, joka ei ole vielä kuollut.»
Uudestisyntymätön ihminen olisi siis jo luonnollisen
syntymänsä perusteella taivaan valtakunnan perillinen. Miten sanoikaan Elämän
Herra Nikodeemukselle: »Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny
uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.» (Joh. 3:3). Niin kauan
kuin me haluamme Vapahtajan opetusta seurata, me emme voi hyväksyä tätä uutta
oppia, jota kristillisyyteen yritetään juurruttaa. Noudattamisen arvoinen
lienee vieläkin apostolin sana: »Ei yli sen, mikä kirjoitettu on, ettette
pöyhkeillen asettuisi mikä minkin puolelle toista vastaan.»
Seuraavassa on vertailun helpottamiseksi esitetty rinnan uutta ja vanhaa. Jotta jokaisella olisi mahdollisuus henkilökohtaisesti saada asioista varmuus on lainattujen kohtien alkuperä tarkasti merkitty. Lukijaa kehoitetaankin perehtymään asianomaisiin kohtiin, jotta mitään epäselvyyden mahdollisuutta ei jäisi.
Hän (Jeesus) on pyhän sikiämisensä ja syntymisensä kautta
kaikki pyhittänyt. (Ville Suutari, puhujaink. 1960 ptk., s. 24)
[Sillä meidän vielä ollessamme heikot kuoli Kristus oikeaan aikaan jumalattomien edestä. (Room. 5: 6)
... ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan; (Vähä katekismus, toisen uskonkappaleen selitys)]
Jumala lahjoittaa lapsille uskon ja Pyhän Hengen jo sikiämisessä. (Kauno Kemppainen, johtok. kok. ptk., 17/5 1960)
[... niin on vakavasti pysyttävä siinä, ettei Jumala anna kenellekään Henkeänsä tai armoansa muutoin kuin edellä käyvän ulkonaisen sanan kautta tai kanssa. (Schmalkaldenin kappaleet III, 8)]
Samoten on justiin ihmisen siemenkin. Ja näin, rakkaat ystävät, me emme voi lapsia heittää uskottomuuden tilaan. Ne ovat olleet siitä elämästä, kun Jumala puhalsi ihmiseen elävän hengen, niin se on ollut elävä ja se siemen on elävä myös, kun se lähtee. (Antti Kivilahti, puhujainkok. ptk. 1960, s. 7)
[Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman (ulia Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä, jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta. (Joh. 1:12—13)]
Perisynti ei kadota. (Finelli Korkiakoski, puhujainkok. ptk. 1960, s. 107)
[Sentähden, niinkuin yhden Ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet. (Room. 5:12) Kaikilla Jumalan lapsilla lienee yhteinen mielipide, että perisynti on kokonaan ihmisen turmellut, ettei siinä mitään hyvää löydy. (Pöytäkirja kristittyin kokouksesta 1910, s. 50)
Edelleen opetetaan keskuudessamme, että Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki luonnollisesti syntyvät ihmiset sikiävät ja syntyvät synnissä ja ovat kaikki äidin kohdusta asti pahan halun ja taipumuksen täyttämiä, niin ettei heillä luonnostaan voi olla todellista jumalanpelkoa eikä todellista uskoa Jumalaan ja että myös tämä synnynnäinen sairauskin eli perisynti on totisesti synti ja tuomitsee Jumalan iankaikkisen vihan alaisiksi kaikki ne, jotka eivät kasteesta ja Pyhästä Hengestä uudesti synny.
Täten hylätään pelagiolaiset ja muut, jotka eivät pidä perisyntiä syntinä ja siten tekevät ihmisluonnon hurskaaksi sen luonnollisten voimien varassa ja näin halventavat Kristuksen kärsimystä ja ansiota. (Augsburgin tunnustus, kohta 2)]
Kasteessa ei tulla Jumalan lapseksi (Väinö Lohi, puhujainkok. ptk 1960. s. 38)
En minä usko sitä, vaikka me olemme kyllä lukeneet jo
käsikirjastakin, että kaste vapahtaa kuolemasta ja perkeleestä. (Kalle Iinatti,
puhujainkok. ptk., 1960, s. 20)
[Jokainen lapsi, joka tulee maailmaan, syntyy perkeleen valtakuntaan, missä tämä tyranni hallitsee ja pitää synnin tähden hirmuvaltaa. Mutta kun lapsi Kristuksen käskyn mukaan kannetaan autuaalliselle kasteelle, jonka kautta se uudesti syntyy Jumalan valtakuntaan niinkuin Kristus sanoo Johanneksen Evankeliumin 3 luvussa, niin täytyy perkeleen väistyä ja lähteä ulos. Silloin myös Jumala lupaa lapselle armon Kristuksen tähden, koska se kastetaan Kristuksen kuolemaan. (Luther, Huonepostilla. 3. paastonaikainen sunnuntai)]
Jos me menemme siihen, että kaste on uudensyntymisen pesu, niin kaikki maailman hengellisyydet lyövät rauhankättä meidän kanssamme. (Ville Suutari, puhujainkok. ptk 1960, s. 24)
[Mutta kun Jumalan, meidän vapahtajamme hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi, pelasti hän meidät ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta. (Tiit. 3:4—5)]
Lapsi on autuas ja Jumalalle otollinen, koska hän on syntynyt Kristuksen lunastamaan ihmissukuun. (SRK:n julkilausumasta 1960)
Kirkkaasti sanottu! Ja Raamatun mukaisesti ... Antakaa siis lasten olla kastamatta, sillä ne ovat otollisia Jumalalle sen perusteella, että ne ovat syntyneet Kristuksen lunastamaan ihmissukuun, älkääkä estäkö miljoonia pakanalapsia pääsemästä taivaaseen Jeesuksen luokse sanomalla, että heidät pitää ensin kastaa. (Helluntailaisten lehti Kristitty, n:o 1/1961 SRK:n julkilausumasta)
[... sillä vesi on ilman Jumalan sanaa pelkkää vettä eikä
kaste. Mutta Jumalan sanaan yhdistettynä se on kaste, se on armorikas
elämänvesi ja uuden syntymisen peso Pyhässä Hengessä, niinkuin apostoli Paavali
sanoo kirjeessään Tiitukselle kolmannessa luvussa. (Vähä katekismus)]
[Ja heidän syödessään
Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi opetuslapsillensa ja sanoi:
"Ottakaa ja syökää; tämä on minun ruumiini." Ja hän otti maljan,
kiitti ja antoi heille ja sanoi: "Juokaa tästä kaikki; sillä tämä on minun
vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.''
(Matt. 26: 26—28)]
Sakramentti on muistoateria. (Antti Kivilahti, puhujainkok. ptk 1960, s, 7)
[Yhdestä suusta kokous
tämän asian heti niin ratkaisi kuin Lunastajamme sanat kuuluvat: Tämä on minun
ruumiini ja tämä on minun vereni, ja aamenella sen päälle vahvisti, että
ehtoollisessa Kristuksen totinen ruumis ja totinen veri ehtoollisvieraille
annetaan ja jaetaan. (Pöytäkirja kristittyjen kokouksessa Torniossa ja
Haaparannalla v. 1909, s. 5)]
Sitten tässä sakramentissa meille annetaan synnit anteeksi.
Annetaan tietenkin, jos annetaan, kun uskovainen pappi antaa anteeksi ne
sakramentin yhteydessä, ne silloin on anteeksiannettu. (Pauli Korteniemi.
Puhujain ja seurakuntavanhinten kok. 1960, s. 51)
[Mitä sakramenttien nautitsemiseen tulee, niin me riipumme kiinni asetussanoissa emmekä persoonissa, ajatellen tunnustuskirjain mukaan, että sakramentti on pyhä, missä se Jumalan sanan mukaan jaetaan huolimatta siitä. vaikka uskotonkin sitä Jakaa jumalan sanan ja sakramenttien vaikutushan riippuu vastaanottajan mielenlaadusta, eikä jakajan. Kirje Karjalan kristityille v. 1907. — Hulkko, Minä lähetän teidät, s. 108)]
Viime aikoina on niitä, jotka eivät ole uutta oppia voineet hyväksyä, alettu kutsua eriseuraisiksi. Olisi ensin ollut selvitettävä, mitä eriseuraisuus on. Eriseuraisuus ei voi olla mitään muuta, kuin että ei pysytä Jumalan sanassa. Jumalan seurakunta ei harhaile Kristuksen opissa. Näin ollen olisi asioita pitänyt käsitellä kiihkottomasti ja Jumalan sanan eikä enemmistöpäätösten avulla tutkia, mikä on oikein, koska enemmistökin voi olla eriseura, jos se ei pysy Jumalan sanassa. Puolin ja toisin odotettiin paljon helmikuussa pidettäväksi sovitusta sovintokokouksesta, mihin kumpikin osapuoli jo oli nimennyt edustajansakin. Sen SRK kuitenkin torjui tarpeettomana. Mikäli sovintoa todella olisi haluttu saada aikaan, olisi mielet pitänyt malttaa ja lykätä kohtalokkaitten päätösten tekeminen SRK:n viralliseen vuosikokoukseen. SRK:n johdolla oli kuitenkin kiire Ei kai se sentään pelännyt asiansa kärsivän maltillisesta menettelystä? Jokainen tietää sen, ettei Herran asia olisi kiihkottomasta menettelystä suinkaan kärsinyt. Päinvastoin olisi varjelluttu toimimasta vastoin Jumalan sanaa ja murheelliset poisleikkaamisetkin olisi vältetty. Vertauksessaan nisusta ja lusteesta Jeesus varoitti erottamasta lustetta nisuista. Miksi? »Ettette lustetta kootessanne nyhtäisi sen mukana nisuakin.» Muistanemme myös kuningas Salomonin viisaan ratkaisun: oikea äiti oli se, joka ei antanut viiltää lastansa kahtia. (1. Kun. 3: 16 — 27). Ehkä ei olisi ollut sopimatonta muistaa Juhani Raattamaankaan neuvoa: »Sanokaa Suomen saarnaajille, että riita-asiain ilmestyissä kristittyin välillä ei pidä jyrkkiä tuomioita tehtämän, toiselle eli toiselle puolen ettei kaksi joukkoa tulisi, ja horjuvat sielut pois varisisi.»
Esitettäessä syytöksiä eriseuraisuudesta olisi erehdykset Jumalan sanan avulla kyettävä näyttämään. Myös olisi selvästi osoitettava, mistä parannus tulee tehdä. Näin ei ole pyynnöistä huolimatta tapahtunut. Evankeliumin puhtauden ja vapauden puolesta taistelemista lieneekin vaikea eriseuraisuudeksi todistaa. Siksi on täytynyt turvautua muihin keinoihin. Äärimmäisen murheellista on ollut nähdä tahallista totuudesta poikkeamista. Mieleen ovat tulleet apostolin sanat: »Te juoksitte hyvin, kuka esti teitä olemasta totuudelle kuuliaisia? Houkutus siihen ei ole hänestä, joka teitä kutsun.» (Gal. 5: 7 — 8). Menettelyä on puolustettu sanomalla: pettihän Jaakobkin veljensä, kun äiti käski. Muistanemme kuitenkin kaikki Juudaksen kohtalon, vaikka hänen tekonsa kuuluikin osana Jumalan pelastussuunnitelmaan.
Sekoittamalla näkyväinen ja näkymätön seurakunta on SRK:hon yritetty saada erehtymättömyyden leima ja siten saada nekin, jotka omantuntonsa eivät sitä voi tehdä, hyväksymään SRK:n Jumalan sanaa vastaan sotivat päätökset. Ennen on kristillisyydessä uskottu toisin: »Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta.» (Pöytäkirja kristittyjen kokouksesta v. 1909, s. 14.)
Murheeksemme olemme myös havainneet, ettei evankeliumin julistaminen enää ole vapaata ja ehdotonta. Evankeliumin tielle ei saa asettaa mitään, ei edes julkilausumia, sillä puhdas evankeliumi on elämisen ehto. Herran Siioni, jossa olemme elämän saaneet, on meille rakas. Sentähden on hartain rukouksemme, että Jumalan työ saisi sen keskellä edelleenkin puhtaan ja vapaan evankeliumin välityksellä jatkua. Herran Jeesuksen veren korjaajina haluamme edelleenkin jäädä uskomaan syntimme anteeksi rauhaan, vapauteen ja iloon asti. »Varjelkoon elon Herra tämän pienen peltopalaisen lumisateesta ja rajuilmasta, ettei pakkanen panis näitä maitojyviä ennenkuin elonaika tulee.»
Eri puolilla maata pidettyjen kristittyjen neuvottelukokousten toimeksiannosta on joukko maallikkoveljiä huolehtinut tämän kirjeen toimittamisesta
Helsingissä 10. 6. 1961
-------
»YLIOPPILASKODIN KOHTALO»
Kristittyjen keskuuteen on varsinkin Päivämiehen palstoilla ilmeisesti tarkoituksella levitetty totuudesta poikkeavia tietoja ylioppilaskodin »kohtalosta». Lisäksi on väitetty, että koti aiotaan luovuttaa »vieraisiin käsiin». Ylioppilaskotia käytännössä hoitamaan valitun uuden Maitojyvä-yhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja on vanhan yhdistyksen ensimmäinen varapuheenjohtaja, ja muut johtokunnan jäsenet ovat samoin sen pitkäaikaisia jäseniä. »Vieraista käsistä» puhuminen lienee näin ollen aiheetonta. Ei liioin voida pitää kristitylle sopivana sellaisten perättömien tietojen levittämistä »ylioppilaskodin kohtalosta» kuin Päivämiehen helluntainumerossa on tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti