Ett typiskt laestadianskt brev

 Jag har under de senaste veckorna gått igenom brevväxling mellan olika laestadianska predikanter. Tills vidare har skrivit upp cirka 200 gamla brev, mestadels från 1900-talets början till 1930-talet. Typiskt för dem är, at i början av brevet finns många hälsningar och även en hel del känslotillstånd som beskriver skribentens nuvarande känslor och språkbilder som innehåller mycket laestadiansk fraseologi. Ofta kommer man först halvvägs igenom brevet till brevets egentliga substans. På samma sätt innehåller slutet av brevet vanligtvis en färgstark beskrivning av vad som väntar den troende i slutet av troskampen. Samt en bred och lång kedja av lyckönskningar och välsignelser. Allt det här gör kanske 80 % av brevet.

Här ett exempel på slutet av predikant Karl Erik Thurfjells färgstarka brev till August Lundberg.

---------

 .... alla synder med fel och brister äro evigt och nogna förlåtna i Jesu dyra namn och hans dyrt nedrunna blod och skåda inte på dig sjelf du Lammets brud och barnaskara, utan skåda på din himmelska brudgumme, som har fridköpt dig och håll dig härlig och dyrbar, ty du är klädd uti en härlig skrud som brudgum har förvärfvat åt dig och snart kommer den himmelska brudgummen att hemta oss  hem ifrån alla mödor och strider, och föra oss in i den stilla hamnen hvarest inga stormar mera nå oss, utan där vi skola få hvila ut ifrån alla mödor och bekymmer. ja, vore vi där.

Och bedjen Gud för mig älskade bröder och systrar, och förlåten mig alla mina fel och brister och äfven för min senhjertenhet att tro. Många kärlekens helsningar härifrån till den hvitklädda skara hos och när eder. helsa alla dyra bröder och systrar från mig, men mest varder dyra älskade broder med hulda trogna maka och barn hälsad af mig och min hustru och barn. Lefven nu väl i Lammets blod och sår, det önskar en ringa broder i nåden C. E. Thurfjell[1]

Skrif några rader om tid och tillfälle gifves, och adressera brefvet
Kiruna

---

[1] Predikant Karl Erik Thurfjell (1862-1937) från Luleå. Enligt hans minnestal Thurfjell hade varit som predikant sedan 1895.

Stämningar från 109 år sedan

De senaste veckorna har jag bekantat mig med August Lundbergs korrespondens, En person som han hade en livlig korrespondens med var predikant Nils Otto Nordgren från Luleå. Nordgren var en av förgrundsgestalterna för det Laestadianska gemenskapet i Luleå från slutet av 1800-talet fram till sin död (1941). I sina brev berättar Nordgren om både lokala och globala stämningar och deras effekter.Läsningen av korrespondensen har ofta gjort mig påmind om hur 1910-talet ledde till första världskriget och vad som följde. Han såg den skenande ilskan, förstörelsen och skräcken hos alla som ett tecken på Kristi andra ankomst. När man läser breven är de utan tvekan en spegel av vad som händer i Ukraina och Mellanöstern. Tusentals flyktingar gick via Haparanda och Luleå från och till Ryssland och Finland.
 

Här är ett exempel på ett brev som Nordgren skickade efter att världsbranden hade börjat.

---------

Luleå den 17 aug. 1914

Dyra oförglömda broder i herren Jesus aug. Lundberg med din kära maka och barn. Nåd och frid vare med eder af den store fridsförsten herren Jesus Kristus.

Jag fick lust att med några rader närma mig eder. har särskildt under de sista dagarna flära gånger tänkt på dig. Jag tycker du är lycklig att bi i denna dal af världen då det är en sådan oro i världen / det ha nu händt mycket sedan vi sist sågo hvarandra, men herren till lof och ära att vi ännu genom tron på honom äro bevarade till denna dag måtte vi få åtnjuta samma nåd tills vår förlossnings stund kommer som kanske snart är inne. som du ser  af tidningar, tycks en förfärlig tid tillstunda då hela världen tycks skall resa sig till krig mot hvarandra. det ser så ut som om den tid skulle vara inne om hvilket herrans ande har talat i upp 9:13 och följande samt Hes. 38 och 39 kap. / måtte herren bevara eder, oss och alla de sina i dessa mörka tider / stora nedslagenhet råder öfver allt. nu hör man äfven fritänkare börja föra ett annat tal, ingen vill nu förneka att ett straff öfver synder ha drabbat menniskorna / nu kan man få tala med dem utan motsegelser /kanske gud har funnit för godt att med detta tuktans ris predika bättring åt menniskorna. här får man dagligen se gräsliga saker landförevista menniskor i tusental, som komma från Ryssland och Finland, österrikare och tyskar som hafva fått lämna sin egendom att sköflas (=hävittää) af fienden, en del hafva fått lämna sina små barn / det van en familj som [ett oklart ord] ett barn som gått uti staden i Helsingfors och då utvisningsordern kom, blef det så hastigt att de ej fingo taga reda på sitt barn. de ryssar som äro utvisade från de krigsförande länderna som komma förbi här är det en stor myckenhet som äro i fattigdom och armod att det går knapt an att beskrifva / mycket är ju gjordt för att lindra deras nöd, men hvad förstår det ibland så många nu har det varit en minskning några dagar, men det tros att det skall börja igen / när det var som verst, var det 3 stora tåg om dagen, som kom med ryssar / så det har gått 3 och fyra stora ångare till Salmis om dagen.

annars lefva vi och tro oss saliga i Lammets blod fast nog känna oss mycken frucktan och tvifvel ock om man af allt hjerta kunde lämna sig i den trofaste gudens hand / han som var med sina tjenare i den brinnade ugnen och frälste dem från lågarna / den samme lefver ju än idag och är med de sina. varen dyra medvandrare på lifvet väg inneslutna i hans faderliga hägn och tron alla edra brister och fel förlåtna i Lammets blod, som borttager världens synd / var dyra broder med din familj kärdt hälsad af mig, Fia och våra barn häri Luleå / snart få vi mötas i fridens och ljusets värld der inga tårar mära skola rinna utan der vi i fullhet skola få se vår guds ansigte mot ansigte. kom ihog mig och de mina uti edra förböner till gud att vi lyckligen må slippa fram genom tidens strider och få det oss lofvat är. vår herres frid vore med eder / din ringa broder
Nonordgren
roligt höra något från dig
Ds.

 

Kuningas ja Purnu-Joonas

Ruotsalaisesta sanomalehdestä löytyi pieni anekdootti saarnaaja Joonas Purnusta. Ilmeisesti Ruotsin kuninkaankin (Oscar II) korviin oli kuulunut, että Jällivaaran perukoilla asui kuuluisa saarnamies, joka oli paitsi väkevä sananjulisistaja, myös maailmaa aina Tyynelle merelle nähnyt norrlantilainen. Kuningas oli vuonna 1894 vihkimässä rautatietä Jällivaaraan. Tämän matkan yhteydessä, kun kuningas oli norrlantilaisen everstin ja valtiopäivämiehen Carl Otto Bergmanin tajoamalla aamiaisella, kysyi hän nimismies L:ltä Joonaksesta:
Onko Joonas täällä aamiaisella?
L.: Ei, hänellä ei ole tapana aterioida herrojen kanssa.
Konungen: No, mutta, mitä  muuten yleensä pidätte hänestä tässä pitäjässä?
L.: Ah, kyllä, se menee hyvin, mutta meillä on se häntä vastaan, että hän nokkii/morkkaa liikaa herroja.
Konungen: Kyllä, kyllä herrojen (tulee) kestää morkkaamista
 Lähde: Vårt Land 15/12.4.1906

Laestadius ja Lenin

 

Amerikkalaisessa kommunistien julkaisemassa suomenkielisessä TOVERITAR-lehdessä ilmestyi oheinen, erittäin mielenkiintoinen artikkeli huhtikuussa 1929. Se löytyy kansalliskirjaston digitoiduista lehdistä täältä. Artikkelin mukaan santarmit pahoinpitelivät raa'asti lestadiolaisia seuravieraita Inkerissa tsaarinvallan aikana.  Alla artikkeli kokonaisuudessaan.

LENIN JA LAESTADIUS

Talonpoikaistalo Inkerissä. Puhdas pieni pirtti. Pirtin peräseinällä komeissa kehyksissä kuva. Alla nimi: Lars Levi Laestadius. Kuvan rinnalla toinen taulu. Siinä kullatuilla kirjaimilla lause: “Golgathan veristä ristintietä kulkein saavat Sinun omasi armon ja autuuden”. Laestadius. Taulujen alla hyllylauta. Hyllyllä suuri teos mustissa vahvoissa kansissa. Niteessä luetaan: POSTILLA. LAESTADIUKSEN SAARNOJA.

— Pirtin perällä kamari. Se on sievä ja sinne on somasti sijoitettu tuolit, pöytä ja sänky. Sänkyä kattaa kaunis koruompeluin kirjailtu peitto. Kiintoisin kumminkin yksi kamarin nurkka. Siinä seisoo Lenin hyvin tunnetussa puhuma-asennossa. Lippalakki päässä, käsi ojettuna kuulijoita kohden, sormet nyrkiksi puserrettu, jolla painostetaan puhuttua sanaa. Kuvan molemmilla puolin Leninin lauseita. Ylinnä yksi, jossa sanat: “Meidän on rakennettava valtiotaloutemme sopeuttamalla se keskivaraisen talonpojan talouteen”. Näiden alla kirjahylly, käsittäen Leninin kootut teokset Venäjänkielellä, sekä Leninin broshyreja sekä valtioteoksia Suomenkielellä. Siinä siis “Leninin nurkka”.
                      Puolue-elämässä olen talon nuorenväen kanssa tutuksi tullut. Ovat kotiinsa käskeneet milloin Leningradissa käymään tulen. Siksi nyt täällä.
— Talonväestä kotona kaksi tyttöä ja kaksi poikaa sekä heidän vanha äitinsä. Sisaruksista vanhimmat puolueen jäseniä, nuoremmat kandidaatteja. Talon vanha isäntä kuulunut Pietarin bolsheviikkien maanalaiseen järjestöön tsaarin aikana. Maailman sodan aikana kuollut tapaturmaisesti kaatuvan puun alle. Tuon tiedän. — Puhelen vanhan emännän kanssa. Myöskin hän osallistuu älyllisesti päivän politiikkaa koskevien asioiden käsittelyyn. Kaikesta päättäen siis kommunistien koti. Yhtä vaan en ymmärrä. Tuossa Laestadius postilloineen ja tunnuksineen! Tuolla Lenin lauseineen ja teoksineen. Kun talonväestä ei ole kukaan kajonnut tuohon ristiriitaan en ole liijoin tahtonut sitä udella. Mutta kun siinä syömme toisena päivänä päivällistä, sattuu kysyvä katseeni Laestadiukseen ja siitä tuonne avoimesta ovesta näkyvään Leninin nurkkaan. Tuon huomaa tarjoilemassa oleva vanhin tyttö. — “Kas vaan kun toveri — koettaa olla kaino eikä kysy mitä kuitenkin tahtoo tietää”, ilkamoi hän leikkisästi.
­— Tuota — enhän minä mitään, koetan estellä ikäänkuin ei mistään olisi kysymys.
— “Ethän sinä! Ja kumminkin katseesi kysyy: Miksikä Lars Levi ja Vladimir Iljits? Mutta empäs vastaa ja älkää tekään sitä tehkö, heristää hän sormea sisaruksilleen, sen saapi tehdä äiti”.
— “Niin, niin. Äidin, äidin siihen on vastattava!” säestävät sisarukset kuin yhdestä suusta.
— “No, voi teitä minkälaisia olette! Eihän vieras ole tuosta mitään kysynyt, ja te tuolla lailla!” toruu äiti lapsiansa, mutta kumminkin silmäkulmissa väikkyy herttaisa pilke sormien pehmeästi nyppiessä esiliinaa.
— “Vieras ei sitä tahdo vaan varmaankin toveri — tahtoo, vai kuinka?” touhuaa tyttö.
— Niin. Kyllähän minä mielelläni tuosta tahtoisin kuulla, emäntä hyvä, jos suvaitsette? Ja vanha emäntä alkoi: “ No. Mitä sitte? Laestadius ja hänen postillansa kuuluvat minulle. Tuo tuolla, emäntä viittaa Lenin nurkkaan, kuuluu meille kaikille. Niin on ollut meillä aina. Kun mieheni eli, koetti hän aikansa selittää minulle uskomme turhuutta ja sosialismin oppia. Sosialismista meille ei koskaan väitöstä tullut muuta paitsi minä hänelle näytin että se ei avaa tietä taivaaseen, vaikka se on sovelias oppi meidän ajalliseen elämään. Yhtä mieltä oltiin aina että tsaari ja hänen kannattajansa on kukistettava ja työläiset sekä talonpojat pitää nostaa valtaan. Mieheni kulki useasti linnassa (linna-kaupunki) sosialistein salaisissa kokouksissa. Toi sieltä useasti tullessaan lehtisiä j,oita levitin tässä lähellä olleella sotilasleirillä sotilaille. Me naiset voitiin sitä tehdä paremmin kuin miehet. Aina autoin häntä miten parhaiten voin noissa asioissa. Ja hän taas kun ei osannut minulle muuta autuuden tietä osoittaa kuin minkä olin jo lapsena oppinut, tyytyi siihen, että autoin voimani ja ymmärrykseni mukaan vallankumouksen asiata, joka oli meidän yhteinen asia. Se riitti hänelle. Minä en tahdo puhua teille vapahtajastamme enkä hänen sovituskuolemastaan, koska tiedän että te ette sitä kumminkaan ymmärrä ettekä siihen usko enempi kuin miesvainajanikaan. Mutta Martin Lutherus ja Laestadius ovat meille, jotka uskomme, näyttäneet tien armon lähteelle, josta hänen karitsansa saavat juoda ja minun mieleni on monesti murheellinen siitä Jos te kommunistit, jotka olette samanlaisia kuin miesvainajanikin, ette pääse siitä osalliseksi jotka kuitenkin sen niin hyvin ansaitsisitte. Tässä meidän tiemme erkanivat, mutta muusta me aina sovimme. Minä en vaivannut uskon asian selittelyllä häntä koska tiesin, että se oli turhaa, mutta ei hänkään silti minua koskaan soimannut siitä että kävin uskovaisten seuroissa ja luin postillan. Yhteinen oli meillä maallinen vihollinen. Se oli tsaari ja hänen santarminsa. Molempia meitä kiduttivat ne konnat. Oi niitä kauheita aikoja!” — Emäntä huokasi raskaasti. Silmille kihosi kyynel, jonka hän kuivasi esiliinansa nurkkaan.
— Mitä. Vainosivatkos tsaarin santarmit teitäkin uskovaisia? kyselen emännältä”.
— Voi hyvä vieras! huudahti kertoja. Josko vainosivat! Katsokaa tätäkin. Siinä yksi jälki santarmien sapelista, sanoi emäntä. Avasi huivinsa ja hiuksensa syrjään työnsi. Takaraivosta hartioihin asti paljastui vaalea juova joka oli umpeen kasvanut arpi. Tuntui kuin olisi sydän salpautunut kun katsoin arpea ja hopean harmaita hiuksia, jotka reunustavat yläosasta sen kumpaakin puolta. Hetkisen olemme mykkänä molemmat. Ei veitikatta väiky nuorten silmissä. Kaikki tuskaisin tuntein tuijotamme syvään vakoon, jonka on kyntänyt santarmin säilä.
— Siis sapelin jälki! Uskonne takia? saan vihdoin sanotuksi.
— Niin! Sapelin jälki. Eikä se ainoa ole. Kahdeksan iskun arpea on eri paikoissa ruumistani, ne tsaarin miehiltä saatuja!
— Kuinka? Kertokaa tuosta. Enhän moista ole ennen kuullut että he hartaita kristityltäkin silpoi. Että he sitä tekivät vallankumouksellisille, se on tuttua kaikille.
— “Asia oli niin, jatkoi emäntä kertomustaan, tsaari oli antanut määräyksen että Inkerin suomalaiset eivät saa muodostaa mitään uskokuntia eivätkä pitää seuroja vaan tulee heidän kaikkien kuulua Suomen kirkkoon. Mutta Suomen kirkko oli väärentänyt Lutheruksen opin, mutta meille oli Laestadius avannut oikean autuuden tien. Emme kuunnelleet tsaarin käskyjä eikä kieltoja. Pidimme omia seurojamme, salassa tsaarin kätyreiltä. Mutta kerran, ei kaukana tästä, oli meillä seurat yhden uskonveljen talossa. Suomen kirkon urkkijat sen olivat kumminkin saaneet tietää
ja sanan vieneet Tsarskoje Selon santarmille. Oli yö. Me olimme juuri rukouksissa polvillamme, kun kuului kamala kiljunta ja sisään syöksyi santarmeja. Kirosivat, huusivat ja sapeleilla alkoivat iskeä ilman että olisivat vanginneet meitä, kuten käsky ylempätä oli. Me alettiin veisata virttä. Se vasta heidät villiksi teki. Ei pakopaikkaa mihinkään. Sapelein iskuja satoi joka puolelta. Kaikki vuodimme verta. Voi sitä yötä, sitä yötä !”
Kyyneltulva keskeyttää emännän kertomuksen. Eikä siinä jää kuivaksi yksikään silmä. Tytöt kietovat kätensä äitinsä kaulaan ja kuiskivat korvaan: Kulta äiti! Emme osanneet arvata että te tuota tulisitte kertomaan. Mutta kun kerroitte niin oli se hyvä toverin kuulla mitä teille meille on ollut tsaarin valta.
- Emäntä kuivaa kyyneleensä, virkkaen vielä.- “Kun pyysitte minun selittämään niin siksi sen kerroin miksikä Laestadius tuossa ja hänen postillansa on minun. Ja vielä sanon miksikä Lenin on meidän. Se on siksi, että hänen johdollaan kukistui sortajan valta. Työläiset ja me talonpojat saimme turvan ja rauhan. On mielestäni hyvä, että te vieras toveri ja lapseni kuulutte Leninin puolueeseen ja hänen oppiensa seuraajiin. Mutta sitä iloa ei minulle suotu,  että olisin teidät nähnyt matkaavan Kaanaan häihin. Isänne opetus sai teissä voiton. Mutta eihän meillä siitä riitaa. Vai kuinka lapset?”
- Ei, äiti, ei siitä riitaa. Te olette vanha ja käytte loppuun asti omaa tietänne. Me olemme nuoria ja meillä on meidän tiemme, joka ei käy yhteen enempi Lutheruksen kuin Laestadiuksenkaan kanssa. Meille riittää Leninin tie. Me käymme sitä”, päättelee nuorin tyttö. Sivelee suoraksi äidin hopeahiukset. Painaa sapelin haavan arpeen pitkän, kuuman suudelman.

L. L:no.

Ristikko

Tein jouluristikon Laestadiuksesta ja lestadiolaisuudesta kiinnostuneille. Tässä linkki siihen.

Kuvaus Henrik Kollerin hallussa olleiden Laestadiuksen saarnojen ja käsikirjoitusten löytymisestä

 

Yksi erikoisimmista henkilöistä lestadiolaisuuden historiassa on ollut kelloseppä Henrik Koller (23.6.1859 – 13.1.1935). Tämä Norjan Skjervøyssa[1] syntynyt, laajan tietomäärän omannut herra muutti Amerikkaan 1880. Hän oli innokas saarnaaja Juho Takkisen puolustaja tämän jouduttua laajan kritiikin kohteeksi toimiessaan Calumetin apostolisluterilaisen kirkon maallikkopappina. Koller julkaisi vuosina 1892 – 1896 lehteä nimeltä Siionin Sanomat, jonka tehtävänä oli puolustaa sekä apostolisluterilaisuutta että sen yhtä apologeettia eli Juho Takkista. Henrik Koller toimi myös itse saarnaajana. Koller hankki omistukseensa ne Laestadiuksen saarnojen käsikirjoitukset, jotka tämän tytär Lotta Laestadius – Jokela oli tuonut mukanaan muuttaessaan Amerikkaan. Käsikirjoitusten pelastuminen oli hiuskarvan varassa, kuten alla olevasta kertomuksesta selviää. Tarina on kirjoitettu puhtaaksi amerikansuomalaisesta Valvoja-lehdestä[2] vuodelta 1936.  Kirjoitan jatkossa puhtaaksi myös kaksi Henrik Kollerista Opas-lehdessä[3] ilmestynyttä muistokirjoitusta, jotka hyvin kuvaavat tätä originellia herraa.


L.L.Laestadiuksen käsikirjoitukset Suomeen

Pastori A. V. Tuukkanen[4] kertoo Valvojalle, kuinka ihmeellinen onni hänellä oli pelastaa korvaamattomia käsikirjoituksia Lauriumissa.

Saatuamme kuulla, että pastori A. V. Tuukkasen hallussa Lauriumissa on vanhoja L. L. Laestadiuksen käsikirjoituksia, jotka hän on saanut lauriumilaiselta Heikki Collerilta, joka kuoli tammik. 13 p:nä 1935, päätimme haastatella pastori Tuukkasta saadaksemme niistä lähempiä tietoja. Hän ei ole tähän mennessä suostunut niistä vielä paljoakaan julkisesti puhumaan.

- Miten te pastori pääsitte ensiksikin niin salaperäisen miehen kuin Collerin tuttavuuteen?

- Meitä yhdisti ensin tietäminen ja oppiminen. Se johti meidät toistemme tuttavuuteen jo toistakymmentä vuotta sitten, vastasi pastori Tuukkanen vilkkaasti. Hänen suuret tietonsa kaikista asioista, mutta ennen kaikkea hänen suuri Raamatun tuntemuksensa ja uskonnolliset tutkimuksensa yleensä vetivät minua häneen tutustumaan

- Miten hän tuli ilmaisseeksi teille, että hänen hallussaan oli niin arvokkaita käsikirjoituksia kuin itsensä Laestadiuksen kirjoittamia saarnoja ja uskonto- ja tieteellisiä tutkimuksia?

- Olin jo kauan tietoinen, että hänellä oli jotakin sellaista, mutta en koskaan rohjennut ottaa sitä itse puheeksi. Mutta erään öisen keskustelun aikana hän itse otti asian puheeksi ja mainitsi itsellään olevan kolme suurta opettajaa: Paavali, Luther ja Laestadius. Hän sanoi pitkä elämänsä aikana tutkineensa heidän kirjoituksiaan ja havainnut niiden olevan aivan yhdellä samalla kynällä kirjoitettuja – Jumalan kynällä. Silloin hän kantoi esiin kirjoituksia, joita hän säilytti punaisessa vaatteessa. Kääreessä oli mm. kolme osaa kirjasta ”Hulluinhuonelaisia”, jossa pitäisi olla 5 – 7 osaa. Toisia osia on Suomessa jo tallessa, mutta ensimmäinen osa on vielä kateissa. Hän oli merkillistä kyllä, halukas kuulemaan ajatustani, onko ”Hulluinhuonelaisia” kesäyönä kirjoitettu. En luonnollisesti voinut antaa tähän hänelle vastausta. Silmäilin kirjoituksia, lausuin huomioitani käsialasta, musteesta, kynästä, väliajoista kirjoituksissa ja sanoin, että ottaisi liian kauan aikaa tutustuakseni käsikirjoituksiin, ennen kuin voisin mitään varmaa sanoa. Ilmaisin kumminkin mielipiteen, että ne ovat ehkä kirjoitetut pitkinä Pohjolan talviöinä, koska niissä voitaisiin kenties havaita kynttilän käryä. Niin tunkkaantuneilta ja vanhoilta paperit tuoksahtivat.

- Mitä muuta kääreessä oli?

- Siinä oli myöskin saarnakokoelma, josta tulisi painettuna tavallisen kokoinen postilla. Olin niin hämmästynyt, että tuskin voin salata tunteitani. Tunsin olevani kuin Tischendorf, saksalainen suuri raamatunkriitikko, silloin kun hän kävi Siinain Katariinan luostarissa ja löysi siellä Cotex Sinaiticuksen eli siinailaisen Raamatun käsikirjoituksen. Sitten myöhemmin, kun senaattori Castrén kirjoitti Laestadiuksen elämäkerran, sain nähdä senaattori Castréniltä Collerille tulleen kirjeen, jossa pyydettiin Collerilta mainittuja käsikirjoituksia. Coller ei suostunut niistä luopumaan. Tarjosin hänelle $ 500, jos hän lähettää käsikirjoitukset Suomeen senaattorille tutkittavaksi, mutta en onnistunut taivuttamaan hänen tunturimaista luonnettaan, ja niin ne jäivät edelleenkin hänelle.

- No, miten asia kehittyi?

- Sitten kun Castrén lähetti Collerille suurenmoisen kirjansa ”Kiveliön suuri herättäjä Lars Levi Laestadius, luimme sitä yhdessä ja ihailimme sen perinpohjaisia ja laajoja tietoja suuresta vainajasta. Sanoin silloin Collerille, eikä hän katunut, kuin ei sittenkin lähettänyt käsikirjoituksia senaattorille. Silloin ei hän enää tuntunut yhtä jyrkältä, melkeinpä näytti niin kuin olisi katunut, tuntui ainakin nöyremmältä, mutta sitä hän ei kuitenkaan maininnut. Sen jälkeen asia alkoi kehittyä siihen suuntaan, että aloimme keskustella kirjoitusten tulevasta käytöstä. Hän tuntui olevan sitä mieltä, että käsikirjoitukset pitäisi toimittaa painettaviksi. Ja hän halusi minua auttamaan häntä. Meillä siis oli tarkoitus yhdessä niitä järjestellä ja suomennella painokelpoisiksi. Asia edistyikin niin pitkälle, että olimme valmiit työhön ryhtymään, mutta silloin Coller sairastui äkisti.

- Olivatko tällöin jo kaikki hänen hallussaan olleet käsikirjoitukset teidän tiedossanne?

- Ei. Ja tässä tuleekin hämmästyttävin kohta. Vasta kuolinvuoteellaan, kun kieli oli jo kangistumassa, ja saavuttuani hänen vuoteensa viereen, hän sai selvästi sanotuksi, minkä hän ymmärsi olevan Jumalan tahdon. Sitten hän ilmoitti käsikirjoitusten lopullisen säilytyspaikan. Kun tiesin, että hän osoittaa minulle paikkaa, missä talo oli purettu, kivijalka oli jään ja arvottoman tavaran peitossa, olin suuresti hämmästynyt ilmoituksesta. Siellä nimittäin oli lisää käsikirjoituksia, suurin osa hänen hallussaan olleista Laestadiuksen teoksista. Vähintäkään loukkaamatta vanhusta päivittelin kuitenkin, että kun setä ei ollut sentään aikaisemmin minulle niistä maininnut. Siihen vastasi kuoleva vanhus hyvin selvästi, ettei hän ollut enää muistanut eikä tietänyt niitä hallussaan oleviksikaan. Tässä oli syvästi liikutettu. Minä en tuntenut itselläni olevan mitään ansiota tai osallisuutta tässä asiassa. Jumala itse huolehtii asiansa, palautti vanhuksen mieleen tärkeän asian. Sillähän Colleri-setä minua usein lohduttikin, että Herra on tämänkin asian hoitava ja pitävä huolensa sanansa säilymisestä. Minä tunsin itseni hyvin pieneksi ja heikoksi seisoessani kuolevan miehen vuoteen vieressä ja sanoessani jäähyväisiä kalliille vanhukselle.

Tässä pastori Tuukkaselle oli kiireellinen lähtö matkalle. Mutta palattuaan lupaa kertoa lisää siitä ihmeellisestä löydöstä, jonka hän teki kuolevan vanhuksen osoittamasta paikasta. Silloin saadaan kuulla lisää tästä merkillisestä asiasta, laatuaan merkillisemmästä, mitä Amerikan suomalaisten keskuudessa lienee milloinkaan kuultu.

Valvoja-lehden lehtileikkeet sisältyivät oheiseen kirjeeseen, jonka pastori A. V. Tuukkanen lähetti senaattori Kaarlo Castrénille.

L. L. Laestadiuksen käsikirjoitukset Suomeen 2
Pastori A. V. Tuukkanen kertoo Valvojalle, kuinka ihmeellinen onni hänellä oli pelastaa korvaamattomia käsikirjoituksia Lauriumissa

Saimme pastori Tuukkasen kiinni kaiken kiireen hyrinässä maanantaiaamuna ja rupesimme empimättä kyselemään jatkoa siihen haastatteluun, josta alku ilmestyi jo viime  numerossa.
- Menittekö te sitten heti sinne Koller-vainajan osoittamaan paikkaan etsimään niitä aarteita, niitä Laestadiuksen vanhoja käsikirjoituksia?
- Minä menin. Mutta kaikki oli jään ja lumen peittämänä. Vasta neljä kuukautta Kollerin kuoleman jälkeen minulla oli ensi kerran tilaisuus tutkia ja lähemmin tarkastaa hänen neuvomaansa aarrepaikkaa. Kesti useampia viikkoja, ennen kuin käsitin, millainen työmaa siellä oli. Kirjoituksia löytyi runsaasti. ne oli sidottuina kääröihin ja niiden ympärille muodostunut home todistaa niiden olleen kauan koskemattomia, josta päättäen vanhus ei itsekään ollut niitä pitkiin aikoihin piilopaikasta liikutellut. Täsmälleen 40 saarnaa oli kiven, saven ja veden kattamina, sillä vanhuksen kätköihin, kun talo oli purettuna, pääsi vesi, joka tosin oli osalta pilannut toisiakin kirjoituksia.
- Voidaanko niitä kaikkia käyttää?
- Osa on pilaantunutta, että niitä voidaan käyttää vain arkistossa säilyttämistä varten vastaa pastoria Tuukkanen. Arkistossa niitä voidaan käyttää tieteellisiin Laestadius-tutkimuksiin. Niitä voi siellä myös luetteloida.
- Miten te voitte niitä niin kauan kaivaa ja ettei ne tulleet yleiseen tietoon?
- Käsitin, että huomion herättäminen olisi vahingoittanut asiaa. Työskentelin kaikessa hiljaisuudessa ja sain vältetyksi ihmisten huomion. Joskus piti öisinkin käydä katsomassa keväällä, mitä aurinko on päivällä sulattanut ja paljastanut. Pelkäsin tavaran olevan niin haurasta, että en uskaltanut sitä väkisin ruveta jäästä repimään.
- Miltä se muuten tuntui tehdä tällaisia löytöjä?
- Minä en osaa tulkita sitä tunnelmaa, jonka valtaamana olin saatuani aarteet haltuuni. Käsitin tämän tehtävän Jumalan minulle antamaksi, sillä vakavasti uskon, että nämä kirjoitukset kuuluivat niiden kaikkinaisten kirjoitusten joukkoon, jotka Jumala on meille antanut opiksi, nuhteeksi ja ojennukseksi. Useamman kuin kerran olen itkenyt näiden kirjoitusten ääressä, ilosta itkenyt, että Herra on suonut näin suuren armon meille; ja surusta siksi, että olen tuntenut itseni niin arvottomaksi tähän työhön.
- Oliko vaikeata lukea Pohjolan profeetan käsialaa?
- Oli, ja osasta hyvinkin vaikeaa. Hänellä näyttää olleen paperin puute, sillä hän oli useinkin kirjottanut saarnoja entisten kirjoitusten päälle poikittain – arkeille, joihin ennestään oli kirjoitettu tieteellisiä selostuksia; kirjeille, joita oli tullut Raattamaalta ja muilta uskonveljiltä tai tieteen harrastajilta, Pajalan kirkon asiapapereille y.m. muille dokumenteille. Siihen aikaan paperi käytettiin tarkkaan ja moneen kertaankin. Ja kun vesi oli niitä liottanut, niin arvaatte, että ne eri kirjoitukset olivat sotkeutuneet toisiinsa. Raunioista saamissani käsikirjoituksissa oli paitsi Laestadiuksen kirjoittamia saarnoja myöskin kasvitieteelisiä piirustuksia, jotka olivat niin sirosti ja hienosti tehtyjä. Laestadiuksen itse piirustamia, että aion silloin, kun vien käsikirjoituksia Suomeen, tehdä matkan Pajalaan ja etsiä, löydänkö sieltä niitä samoja kasveja, joista hän oli kuvia piirustanut.
- Olko hän saarnannut kasviteestäkin?
- Eipä taitaisi olla väärin vastata siihen myöntävästi Mutta näissä papereissa hän näyttää ensin piirustaneen kasvitieteelliset kuvat ja sitten niiden päälle kirjoittanut saarnan.
- Hän olikin varsin kuuluisa tiedemies?
- Luonnolliset taipumukset vetivät häntä tieteelliseen työhön, etupäässä kasvitieteen alalle, niin kuin on tunnettua. Tunnustukseksi näistä töistään hän on saanut Ranskan kunnialegioonan ritarimerkin ja moni kasvi kantaa hänen nimeään luonnontieteessä. Tässä se havaitaankin se jumalallinen johdatus, että häneen nähden ei voida käyttää sitä sanontatapaa, että ”joku henkilö on valinnut kauniin, suuren ja jalon oman elämäntehtävänsä”. Ei Laestadius itse valinnut elämäntehtäväänsä, vaan suuri ja korkea elämäntehtävä valitsi hänet. Jo äitinsä kohdussa Jumala katsoi hänet valituksi aseeksi julistamaan Hänen nimeään ja lemaan tuo palavainen kynttilä ja kirkas kointähti noilla Pohjan mailla
- Miten te olette säilyttäneet niitä papereita niin, etteivät ne pilaannu vielä teidän käsiinne?
- Minä tiedän varmasti, etteivät ne minun huostassani parane,mtta nyt ne ovat vielä estäneet. Brittiläisen museo ohjeita olen käyttänyt niiden hoidossa. Ilmaa, tuulta, valoa, lämmönaidosta  ja liiallista kosteutta olen välttänyt. Home, jonkinlainen tauti, on niille vaarallinen.  Olen käyttänyt kemiallisia menetelmiä hometta vastaan, jossa minulla on ollut ammattikemistejä apuna. Olen myös kiitollinen pastori Ilmari Tammistole hänen antamastaan neuvosta, ohjeista ja esityöstä käsikirjoituksiin nähden.
- Onko teillä aikomus itse viedä käsikirjoitukset Suomeen?
- voidakseni täyttää Koller-vainajalle antamiani lupauksia, minun on kai lähdettävä niitä viemään. Hän erikoisesti pyysi minua niitä Suomeen viemään, sillä hän sanoi rakastavansa Suomen kansaa enemmän kuin mitään muuta kansaa maailmassa. Vaikka hän ei ollut milloinkaan Suomessa käynyt, hän aina tunnusti suomalaisuutensa, vieläpä ylpeilikin siitä.  Käsikirjoitusten Suomeen viennin pääasiallisimpana syynä hänen mielestään kumminkin oli se, että tämä herätysliike on saanut oikean kansallisen luonteen juuri Suomessa. Hän tahtoi, että kirjoitusten toimitustyö tehdään Suomessa, koska se siellä on pätevämpää ja koska painokustannukset ovat halvempia. Sieltä päin kirjoituksia voidaan sitten levittää niihin maihin, joihin herätysliike on levinnyt. Koller toivoi laestadiolaisuuden leviävän kaikkiin maihin, niin kuin se jo osalta on levinnytkin.
- Miten toivotte sen Suomessa toimitettavan?
- Neuvottelut Suomen Kirkkohistoriallisen seuran kanssa ovat kehittymässä suotuisaan suuntaan. Aion näet lahjoittaa paperit tälle seuralle, koska niillä on pätevä arkisto ja koska paperit kirkkohistorialliseen Seuraan kuuluvia ja siis auttavat L[aestadius]-tutkimuksia. Siellä on jo ennestään L:n kirjoituksia säilytettävänä. Se lujittaa niitä hyviä suhteita, joita seuralla on tähän herätysliikkeeseen. Toivoisin, että toimitustyö suoritettaisiin komiteatyönä, jotta tämä kallis perintömme saisi yhdistää meitä. Komiteatyöhön toivoisin osallistuvan Kirkkohistoriallisen seuran puolesta jonkun arkistomiehen, samoin senaattori Castrénin ja joitakuita laestadiolaisuuden eri suuntiin kuuluvia pappeja. Ennen kaikkea tahtoisin siihen työhön osallistuvan sellaisia henkilöitä, jotka ovat harjoittaneet Laestadius-tutkimusta – joko kirjottaneet hänestä kirjan tai tehneet opintomatkoja hänen toiminta-alueelleen, jotta he tuntisivat aikahistoriallisesti, kirkkohistoriallisesti ja luonnontieteellisesti ne ajat ja olot, joissa kirjoitukset ovat syntyneet. Heidän siis pitäisi tuntea Laestadiuksen tieteellinen ja uskonnollinen kirjallinen tuotanto. Työhön osallistuvien pappien toivoisin omaavan taipumusta omaperäiseen tieteelliseen ajatteluun ja tieteelliseen työhön ja saavuttaneen sen ikärajan, että ulkoa päin ei enää yritettäisi  vaikuttaa heidän uskonnollisiin vakaumuksiinsa, että he ovat oikealla tavalla sisäisestä vakaumuksesta liittyneet tähän herätysliikkeeseen ja otettu tähän armovaltakuntaan sekä ovat Pyhältä Hengeltä valaistut ymmärtämään Laestadiuksen uskonkäsitystä, ovat osoittautuneet uskollisiksi työmiehiksi ja voivat kunnioituksella ja arvonannolla suhtautua henkilöihin, jotka eivät kuulu samaan uskonnolliseen suuntaan.

Sen sanottuaan pastorimme lähti. Juoksimme perään ja uusimme, että mitenkäs jatkon laita on. ”Kyllä sitä saadaan, kyllä sitä saadaan”, tuumasi vain ja meni.

No niin, kyllä sitä saadaan vielä. Jos saavutamme hänet ennen kuin ensi numero ilmestyy, niin kyselemme häneltä vielä siitä salaperäisestä kellosepästäkin, Koller-vainajasta. (Puhuttelemme häntä nyt Kolleriksi, vaikka edellisessä numerossa oli Coller, koska hän oli niin suomalaishenkinen mies). Olemme kuulleet, että Tuukkanen säilyttää kakki hänen paperinsa ja kirjoituksensa, joita on paljon; pitää Kolleria siirtokansamme oppineimpana miehenä. Siksi on tärkeää kuulla, mikä hän oikein oli miehiään.

---

[1] Kollerin sukujuuret ovat ilmeisesti Suomen Kolarissa

[2] Michiganin Kuparisaarella vuosina 1915–1957 ilmestynyt suomenkielinen sanomalehti. Lehtileike on ilman päiväystä ja sisältyy Kansallisarkistossa Senaattori Castrénin kokoelmaan. Valvojan artikkeli julkaistiin Suomessa ainakin seuraavissa sanomalehdissä: Raahen Seutu 77/18.7.1936 ja Pohjois-Pohja 102/5.7.1936.

[3] Calumetissa Michiganissa vuosina 1930–1957 ilmestynyt sanomalehti.

[4] Andrew (A. V.) Tuukkanen (1890–1970) toimi metodistiseurakunnan pappina Calumetissa Michiganisssa.