.png)
Amerikkalaisessa kommunistien julkaisemassa suomenkielisessä TOVERITAR-lehdessä ilmestyi oheinen, erittäin mielenkiintoinen artikkeli huhtikuussa 1929. Se löytyy kansalliskirjaston digitoiduista lehdistä täältä. Artikkelin mukaan santarmit pahoinpitelivät raa'asti lestadiolaisia seuravieraita Inkerissa tsaarinvallan aikana. Alla artikkeli kokonaisuudessaan.
LENIN JA LAESTADIUS
Talonpoikaistalo Inkerissä. Puhdas pieni pirtti. Pirtin peräseinällä komeissa kehyksissä kuva. Alla nimi: Lars Levi Laestadius. Kuvan rinnalla toinen taulu. Siinä kullatuilla kirjaimilla lause: “Golgathan veristä ristintietä kulkein saavat Sinun omasi armon ja autuuden”. Laestadius. Taulujen alla hyllylauta. Hyllyllä suuri teos mustissa vahvoissa kansissa. Niteessä luetaan: POSTILLA. LAESTADIUKSEN SAARNOJA.
— Pirtin perällä kamari. Se on sievä
ja sinne on somasti sijoitettu tuolit, pöytä ja sänky. Sänkyä kattaa kaunis
koruompeluin kirjailtu peitto. Kiintoisin kumminkin yksi kamarin nurkka. Siinä
seisoo Lenin hyvin tunnetussa puhuma-asennossa. Lippalakki päässä, käsi
ojettuna kuulijoita kohden, sormet nyrkiksi puserrettu, jolla painostetaan
puhuttua sanaa. Kuvan molemmilla puolin Leninin lauseita. Ylinnä yksi, jossa
sanat: “Meidän on rakennettava valtiotaloutemme sopeuttamalla se keskivaraisen
talonpojan talouteen”. Näiden alla kirjahylly, käsittäen Leninin kootut teokset
Venäjänkielellä, sekä Leninin broshyreja sekä valtioteoksia Suomenkielellä.
Siinä siis “Leninin nurkka”.
Puolue-elämässä
olen talon nuorenväen kanssa tutuksi tullut. Ovat kotiinsa käskeneet milloin
Leningradissa käymään tulen. Siksi nyt täällä.
— Talonväestä kotona kaksi tyttöä ja kaksi poikaa sekä heidän vanha äitinsä.
Sisaruksista vanhimmat puolueen jäseniä, nuoremmat kandidaatteja. Talon vanha
isäntä kuulunut Pietarin bolsheviikkien maanalaiseen järjestöön tsaarin aikana.
Maailman sodan aikana kuollut tapaturmaisesti kaatuvan puun alle. Tuon tiedän. —
Puhelen vanhan emännän kanssa. Myöskin hän osallistuu älyllisesti päivän
politiikkaa koskevien asioiden käsittelyyn. Kaikesta päättäen siis kommunistien
koti. Yhtä vaan en ymmärrä. Tuossa Laestadius postilloineen ja tunnuksineen!
Tuolla Lenin lauseineen ja teoksineen. Kun talonväestä ei ole kukaan kajonnut
tuohon ristiriitaan en ole liijoin tahtonut sitä udella. Mutta kun siinä syömme
toisena päivänä päivällistä, sattuu kysyvä katseeni Laestadiukseen ja siitä
tuonne avoimesta ovesta näkyvään Leninin nurkkaan. Tuon huomaa tarjoilemassa
oleva vanhin tyttö. — “Kas vaan kun toveri — koettaa olla kaino eikä kysy mitä
kuitenkin tahtoo tietää”, ilkamoi hän leikkisästi.
— Tuota — enhän minä mitään, koetan estellä ikäänkuin ei mistään olisi
kysymys.
— “Ethän sinä! Ja kumminkin katseesi kysyy: Miksikä Lars Levi ja Vladimir
Iljits? Mutta empäs vastaa ja älkää tekään sitä tehkö, heristää hän sormea
sisaruksilleen, sen saapi tehdä äiti”.
— “Niin, niin. Äidin, äidin siihen on vastattava!” säestävät sisarukset kuin
yhdestä suusta.
— “No, voi teitä minkälaisia olette! Eihän vieras ole tuosta mitään kysynyt, ja
te tuolla lailla!” toruu äiti lapsiansa, mutta kumminkin silmäkulmissa väikkyy
herttaisa pilke sormien pehmeästi nyppiessä esiliinaa.
— “Vieras ei sitä tahdo vaan varmaankin toveri — tahtoo, vai kuinka?” touhuaa
tyttö.
— Niin. Kyllähän minä mielelläni tuosta tahtoisin kuulla, emäntä hyvä, jos
suvaitsette? Ja vanha emäntä alkoi: “ No. Mitä sitte? Laestadius ja hänen postillansa
kuuluvat minulle. Tuo tuolla, emäntä viittaa Lenin nurkkaan, kuuluu meille kaikille.
Niin on ollut meillä aina. Kun mieheni eli, koetti hän aikansa selittää minulle
uskomme turhuutta ja sosialismin oppia. Sosialismista meille ei koskaan
väitöstä tullut muuta paitsi minä hänelle näytin että se ei avaa tietä
taivaaseen, vaikka se on sovelias oppi meidän ajalliseen elämään. Yhtä mieltä
oltiin aina että tsaari ja hänen kannattajansa on kukistettava ja työläiset
sekä talonpojat pitää nostaa valtaan. Mieheni kulki useasti linnassa
(linna-kaupunki) sosialistein salaisissa kokouksissa. Toi sieltä useasti
tullessaan lehtisiä j,oita levitin tässä lähellä olleella sotilasleirillä
sotilaille. Me naiset voitiin sitä tehdä paremmin kuin miehet. Aina autoin
häntä miten parhaiten voin noissa asioissa. Ja hän taas kun ei osannut minulle
muuta autuuden tietä osoittaa kuin minkä olin jo lapsena oppinut, tyytyi
siihen, että autoin voimani ja ymmärrykseni mukaan vallankumouksen asiata, joka
oli meidän yhteinen asia. Se riitti hänelle. Minä en tahdo puhua teille
vapahtajastamme enkä hänen sovituskuolemastaan, koska tiedän että te ette sitä
kumminkaan ymmärrä ettekä siihen usko enempi kuin miesvainajanikaan. Mutta
Martin Lutherus ja Laestadius ovat meille, jotka uskomme, näyttäneet tien armon
lähteelle, josta hänen karitsansa saavat juoda ja minun mieleni on monesti
murheellinen siitä Jos te kommunistit, jotka olette samanlaisia kuin
miesvainajanikin, ette pääse siitä osalliseksi jotka kuitenkin sen niin hyvin
ansaitsisitte. Tässä meidän tiemme erkanivat, mutta muusta me aina sovimme.
Minä en vaivannut uskon asian selittelyllä häntä koska tiesin, että se oli
turhaa, mutta ei hänkään silti minua koskaan soimannut siitä että kävin
uskovaisten seuroissa ja luin postillan. Yhteinen oli meillä maallinen
vihollinen. Se oli tsaari ja hänen santarminsa. Molempia meitä kiduttivat ne
konnat. Oi niitä kauheita aikoja!” — Emäntä huokasi raskaasti. Silmille kihosi
kyynel, jonka hän kuivasi esiliinansa nurkkaan.
— Mitä. Vainosivatkos tsaarin santarmit teitäkin uskovaisia? kyselen
emännältä”.
— Voi hyvä vieras! huudahti kertoja. Josko vainosivat! Katsokaa tätäkin. Siinä
yksi jälki santarmien sapelista, sanoi emäntä. Avasi huivinsa ja hiuksensa
syrjään työnsi. Takaraivosta hartioihin asti paljastui vaalea juova joka oli
umpeen kasvanut arpi. Tuntui kuin olisi sydän salpautunut kun katsoin arpea ja
hopean harmaita hiuksia, jotka reunustavat yläosasta sen kumpaakin puolta.
Hetkisen olemme mykkänä molemmat. Ei veitikatta väiky nuorten silmissä. Kaikki
tuskaisin tuntein tuijotamme syvään vakoon, jonka on kyntänyt santarmin säilä.
— Siis sapelin jälki! Uskonne takia? saan vihdoin sanotuksi.
— Niin! Sapelin jälki. Eikä se ainoa ole. Kahdeksan iskun arpea on eri
paikoissa ruumistani, ne tsaarin miehiltä saatuja!
— Kuinka? Kertokaa tuosta. Enhän moista ole ennen kuullut että he hartaita
kristityltäkin silpoi. Että he sitä tekivät vallankumouksellisille, se on
tuttua kaikille.
— “Asia oli niin, jatkoi emäntä kertomustaan, tsaari oli antanut määräyksen
että Inkerin suomalaiset eivät saa muodostaa mitään uskokuntia eivätkä pitää
seuroja vaan tulee heidän kaikkien kuulua Suomen kirkkoon. Mutta Suomen kirkko
oli väärentänyt Lutheruksen opin, mutta meille oli Laestadius avannut oikean
autuuden tien. Emme kuunnelleet tsaarin käskyjä eikä kieltoja. Pidimme omia
seurojamme, salassa tsaarin kätyreiltä. Mutta kerran, ei kaukana tästä, oli
meillä seurat yhden uskonveljen talossa. Suomen kirkon urkkijat sen olivat
kumminkin saaneet tietää
ja
sanan vieneet Tsarskoje Selon santarmille. Oli yö. Me olimme juuri rukouksissa
polvillamme, kun kuului kamala kiljunta ja sisään syöksyi santarmeja.
Kirosivat, huusivat ja sapeleilla alkoivat iskeä ilman että olisivat vanginneet
meitä, kuten käsky ylempätä oli. Me alettiin veisata virttä. Se vasta heidät
villiksi teki. Ei pakopaikkaa
mihinkään. Sapelein iskuja satoi joka puolelta. Kaikki vuodimme verta. Voi sitä
yötä, sitä yötä !”
Kyyneltulva keskeyttää emännän kertomuksen. Eikä siinä jää kuivaksi yksikään
silmä. Tytöt kietovat kätensä äitinsä kaulaan ja kuiskivat korvaan: Kulta äiti!
Emme osanneet arvata että te tuota tulisitte kertomaan. Mutta kun kerroitte
niin oli se hyvä toverin kuulla mitä teille meille on ollut tsaarin valta.
- Emäntä kuivaa kyyneleensä, virkkaen vielä.- “Kun pyysitte minun selittämään
niin siksi sen kerroin
miksikä Laestadius tuossa ja hänen postillansa on minun. Ja vielä sanon miksikä
Lenin on meidän. Se on siksi, että hänen johdollaan kukistui sortajan valta.
Työläiset ja me talonpojat saimme turvan ja rauhan. On mielestäni hyvä, että te
vieras toveri ja lapseni kuulutte Leninin puolueeseen ja hänen oppiensa seuraajiin. Mutta sitä iloa ei minulle
suotu, että olisin teidät nähnyt
matkaavan Kaanaan häihin. Isänne opetus sai teissä voiton. Mutta eihän meillä
siitä riitaa. Vai kuinka lapset?”
- Ei, äiti, ei siitä riitaa. Te olette vanha ja käytte loppuun asti omaa
tietänne. Me olemme nuoria ja meillä on meidän tiemme, joka ei käy yhteen
enempi Lutheruksen kuin Laestadiuksenkaan kanssa. Meille riittää Leninin tie.
Me käymme sitä”, päättelee nuorin tyttö. Sivelee suoraksi äidin hopeahiukset.
Painaa sapelin haavan arpeen pitkän, kuuman suudelman.
L. L:no.
