Oskari Heikki Jussila: Missä on Jumalan valtakunta?

Kirkkoherra Oskari Heikki Jussila

Vanhoillislestadiolainen Kuivaniemen kirkkoherra Oskari Heikki Jussila (1888 - 1955) julkaisi vuonna 1929 kirjan nimeltä Jeesuksen seurassa. Kirjassa sisältää artikkelin Missä on Jumalan valtakunta? (sivut 9-11). Jussila oli keskeinen vaikuttaja vanhoillislestadiolaisuudessa 1910-luvulta aina kuolemaansa saakka. Hän oli Siionin Lähetyslehden päätoimittaja vuodet 1919 - 1939 ja 1942 -1944. Lisäksi hän oli SRK:n johtokunnan jäsen hän vuosina 1942-1955. Oskari Heikki Jussila oli myös poliittisesti aktiivinen. Hänet valittiin eduskuntaa Kokoomuksen listoilta vuosina 1922-1929 ja 1930-1933. Jussilan artikkeli antaa kuvaa siitä, mitä vanhoillislestadiolaisuudessa opetettiin "Jumalan valatkunnan" olemuksesta ja rajoista 1920-luvulla

2 :sena Adventtisunnuntaina.

MISSÄ ON JUMALAN VALTAKUNTA?

Ei Jumalan valtakunta tule nähtävättä tavalla.    Luuk. 17: 20.

Valtakuntain rajat noudattavat usein vuorten harjanteita, jokia ja järviä. Missä niillä ei ole luonnon muodostamia selvästi eroittuvia rajoja, siellä on metsiin hakattu leveät linjat ja avoimille tasangoille on pystytetty selvästi havaittavat pyykit. Kansakoululapsetkin osaavat näyttää kartasta eri valtakuntien rajat: ,”Katso, tässä on rakas isänmaamme, Suomi" ja: ”Tuolla on Ruotsi." Valtakunnat ja niiden rajat ovat näet nähtäviä.

Jumalan valtakunnalla on vieläkin selvemmät rajat kuin maallisilla valtakunnilla, sillä sen rajat on Herra Jumala asettanut jo paratiisissa. Ihmissilmin niitä ei kuitenkaan, eikä Jumalan valtakuntaakaan, voida nähdä. Jeesus itse sanoi: ”Ei Jumalan valtakunta tulee nähtävällä tavalla." Vain Hengestä syntyneelle aukenee näkymätön todellisuudeksi.

Jeesus lausui tämän sen vuoksi, kun fariseuksilla oli Jumalan valtakunnasta maallismielinen käsitys. Heidän mielestäänhän se oli oleva Messias-kuninkaan hallitsema Israelin suuri, vapaa, kansallinen valtio, laajempi ja mahtavampi kuin milloinkaan Daavidin ja Salomonin suurvalta. He olisivat mielihyvin hyväksyneet Jeesuksen ja tunnustaneet hänet Jumalan lähettämäksi opettajaksi, jos Jeesus toiminnassaan olisi antautunut avustamaan heidän valtioajatuksensa toteuttamista. Mutta he eivät saaneet Jeesusta taivutetuksi politiikkaansa. Hänenkin työnsä tarkoitti valtakuntaa, mutta hän sanoi, ettei se kuningaskunta ollut tästä maailmasta. Se kuuluu aivan toiseen, nimittäin hengen, elämänpiiriin, jota tunteakseen ja nähdäkseen ihmisen tarvitsee uudestisyntyä. Tämä Jeesuksen ja hänen heimoveljiensä tarkoitusperien ja päämäärien vastakkaisuus se juutalaisissa synnytti niin sammumattoman vihan Jeesukseen.

Missä on Jumalan valtakunta? Lapset keskustelivat kerran keskenään Jumalasta, Jeesuksesta ja taivaasta, sillä lastenhan on Jumalan valtakunta. ,”Taivas on tuolla kaukana, kaukana", yksi sanoi. Mutta nuorin, pienokainen, pani käden sydämelleen ja lausui: ”Taivas on täällä." Niin, Jumalan valtakunta on sydämessä, ei tosin kaikkien sydämessä, ei fariseustenkaan.

Meidän ihmisluontomme on taipuvainen maallistamaan Jumalan valtakunnan ihanan ja ylhäisen käsitteen. Kultakoristeiseen purppuraan verhoutunut Rooman paavi rohkenee kerskata olevansa sen Kuninkaan valtakunnan sijaishallitsija, joka häväistyspukuun puettuna voitti itselleen valtakunnan. Jeesus ei ole kenellekään luovuttanut hallitusvaltaansa. Hän on sydänten Kuningas, niiden sydänten, jotka hän on kuolemaan asti uskollisella rakkaudellaan voittanut omikseen ja verellään puhdistanut Henkensä asumasijaksi.  Sen valtakunnan rajoja ei voi ihmiskädellä piirtää, vaikka maan päälläkin jo tunnemme sen onnellisia kansalaisia. Keitäkö ne ovat? Ne kaikki niitä ovat, joilla on sydämissään Jumalan valtakunnan Kuninkaan lahjat: vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä. Henki tuntee henget. Missä näitä Jumalan valtakunnan kansalaisia on, siellä Jumalan Pyhä Henki liittää niitä rakkauden siteellä yhteyteen keskenään. Maailma ei heitä tunne; niin kuin se ei ole sen valtakunnan Kuningastakaan tuntenut.  He ovat nyt hajalla maailmassa, pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä. Mutta Ihmisen Pojan toisen kerran tullessa ilmestyvät Kuninkaan valkean valtaistuimen ympärille kaikki hänen alamaisensa. Silloin Jumalan valtakunta tulee näkyvällä tavalla, mutta ei ennen.     

Rukoilkaamme sen tähden sen tulemista: ”Tulkoon sinun valtakuntasi!"

Vuoden 1923 uskonnonvapauslakia vastustettiin vanhoillislestadiolaisuudessa

Siionin Lähetyslehden toimittaja Oskari Heikki Jussila vastusti vuonna 1923 säädettyä uutta uskonnonvapauslakia. Tämän hän toi ilmi kirjoituksessaan lehden kesäkuun numerossa vuonna 1922. Hän julkaisi tämän lisäksi lehden tammikuun 1923 numerossa (ks. alla) kolmen vanhoillislestadiolaisen saarnaajan kielteiset arviot uudesta laista ja sen seurauksista. Tähän vastauksena Oskari Heikki Jussilan ohella eduskunnassa työskennelleet muut vanhoillislestadiolaiset kansanedustajat julkaisivat vastineen, jolle myös Siionin Lähetyslehti antoi palstatilaa.

                        Uskonnonvapauslaista

Siionin Lähetyslehti 1/1923, 7.

lausui veli August Back: ”Uskonnonvapauslaki, joka äsken hyväksyttiin, katkaisee poikki ensimmäisen renkaan siitä kahleesta, jolla lohikäärme on ollut sidottu.”
Veli Pauli Rantala kirjoittaa siitä; ”Pidän kovin ihmeenä, kun laaditaan laki, joka ajaa pakanuuden vapautta.”
Veli Juuso Runtti: ”Kansamme sai eduskunnalta pakanuuden uudenvuodenlahjaksi. Paitsi kristinuskonvastaista mieltä, tulee ahneus olemaan useimmissa tapauksissa syynä eroon kirkosta."

Vanhoillislestadiolaisten kansanedustajien julkilausuma uudesta uskonnonvapauslaista 1923

Vuonna 1922 valmisteilla ollut ja seuraavana vuonna voimaan tullut uusi uskonnonvapauslaki nosti vanhoillislestadiolaisuuden sisällä esiin monenlaisia näkemyksiä sekä suhtautumisessa uuteen lakiin että liikkeen suhteesta evankelisluterilaiseen kirkkoon. Osa hyväksyi uuden uskonnonvapauslain, osa piti uudessa laissa kirkosta eroamista liian helppona, ja jotkut näkivät nyt olevan sopivan hetken koko vanhoillislestadiolaisuuden kirkosta eroamiselle. Siionin Lähetyslehden toimittaja Oskari Heikki Jussila oli sitä mieltä, että uusi laki mahdollisti liian helpon irtautumisen kirkosta. Sen sijaan Jussilan kanssa samaan aikaan eduskunnassa istuneet toiset vanhoillislestadiolaiset kansanedustajat olivat uuden lain kannalla. Jussila antoi lehdessä palstatilaa myös muille uuden lain arvostelijoille, mikä sai lakia kannattavat kansanedustajat tarttumaan kynään ja lähettämään lehteen oman näkemyksensä. Siinä vedottiin kirkossa pysymisen puolesta ja arvosteltiin sitä, että lehdessä oli julkaistu harkitsemattomia lausuntoja. Oskari Heikki Jussila julkaisi kansanedustajien  tiedotteen, mutta kirjoitti sen loppuun oman kommenttinsa.
Alla kyseinen julkilausuma ja Jussilan kommentti.

---------

Suomen kristityille

Siionin Lähetyslehti no 2, 1923, 30. K.A.Lohi, Antti Junes, J.L.Seppänen, Juho Kanniainen

Koska Siionin Lähetyslehdessä on ollut lausuntoja, joissa ankarasti tuomitaan äsken voimaan astunutta uskonnonvapauslakia, pidämme me allekirjoittaneet, jotka olemme olleet valtiopäivillä mukana tätä lakia hyväksymässä ja olemme mielestämme sen sisältöön perehtyneitä, velvollisuutenamme, pyytää kaikkia Suomen kristityitä ottamaan huomioon seuraava selostuksemme.

Aluksi pyytäisimme huomauttaa, että kristittyjen velvollisuus on, ennen kuin vakavista asioista julkisen arvostelun lausuvat, ottaa asioista tarkka selvyys. Tunnesyistä, ilman vakavaa harkintaa annettu tuomio tai toisen harkitsemattoman lausunnon julkisaattaminen on epäoikeutettua. Ja erittäin vaarallista on kaiken uuden ylimalkainen perkeleelliseksi julistaminen. Niinpä mitä ensiksi tulee siihen arveluun, että tämän lain hyväksymisen kautta olisi ”katkaistu ensimmäinen rengas siitä kahleesta, jolla lohikäärme on sidottu”, selviää sen nurjuus tämän lain ensimmäisestä pykälästä. Sehän kuuluu näin: ”Uskontoa saa Suomessa julkisesti ja yksityisesti harjoittaa, mikäli lakia ja hyviä tapoja ei loukata:” Siis juuri päinvastoin kuin lain vastustajat tahtovat selittää, tämä laki täydellisemmin kuin entiset turvaa kaikille kansalaisille uskon, omantunnon ja uskonnon harjoituksen vapauden niin katoolisten kuin muittenkin pakkokirkkojen kuin myöskin niitten vainoa vastaan, jotka selittämällä uskonnon ”yksityisasiaksi” ovat koettaneet saada vapaan evankeliumin saarnaamisen kerrassaan kielletyksi.

Mitä tulee siihen väitteeseen, että tämä laki synnyttäisi pakanuutta, on meidän pakko muistuttaa, että väittäjäin puolustamasta pakkokristillisyydestä huolimatta eivät valtiokirkotkaan ole voineet estää pakanuutta maahan syntymästä jopa kirkon laitoksiin tunkeutumasta. Ja Kristuksen ja apostolien opin ja hengen mukaista ei suinkaan ole, että seurakunnan yhteydessä pakkokeinoilla pidetään henkilöitä, jotka seurakuntaa vihaavat ja pilkkaavat, jopa koettavat kaikkensa hävittääksensä koko kristillisyyden maanpäällä. Siitähän on kristittyjen keskuudessa aina oltu selvillä, että elävä Jumalan seurakunta ei ole sama kuin valtiokirkko. Koska myöskin tiedämme, että kristittyjen keskuudessa on ollut puhetta, olisiko syytä erota valtiokirkosta, lausumme hartaan toivomuksemme, etteivät kristityt harkitsemattomasti ryhtyisi eroilemisiin, vaan että jos pyrkimyksiä siihen suuntaan syntyisi, asia alistettaisiin yhteisen perusteellisen pohdinnan alaiseksi. Lopuksi tahtoisimme kaikkia Jumalan lapsia kehottaa kiinteästi pysymään kiinni taivaallisessa Rakastajassa, jotta saisimme voimaa veljelliseen rakkauteen, niin etteivät ulkonaiset asiat saisi Jumalan lapsia hajottaa ja vahingoittaa Jumalan valtakunnan asiaa.

Toimituksen jälkikirjoitus

Edellä olevan johdosta katson lehden toimittajana olevan pakoitettu huomauttamaan, ettei viime numerossa olleita eräiden kristittyjen saarnaajain lausuntoja uskonnonvapauslaista ole julkaistu tunnesyistä, kuten veljet edellä arvelevat, vaan sen tähden että moni kristitty näkee tässä laissa nykyisen maailmanajan hengen ilmenemistä.

O.H.Jussila