Maailmallistuva kirkko. Päivämies-lehden pääkirjoitus 11.11.1964

Olympia-hymnin säveltäjä, opettaja Jaakko Linjama joutui 1970-luvulla vaikeaan tilanteeseen, kun vanhoillislestadiolaisuudessa tiukennettiin suhtautumista maailmallisiksi koettuihin kulttuurimuotoihin. Kun liikkeen äänenkannattajassa Päivämies-lehdessä vielä 1950-luvulla kehotettiin vanhoillislestadiolaisia liittymään kirkkokuoroihin, ne koettiin 1970-luvulla jopa synnillisinä. Ei-uskonnollisen musiikin säveltäminenkään ei ollut enää hyväksyttävää. Perimätiedon mukaan Jaakko Linjama tuhosi tämän ilmapiirin seurauksena säveltämänsä oopperan.

Niin sanotun pappislinjan erkaantuminen SRK:sta vuosina 1960 - 1961 terävöitti liikkeen äänenkannattajan Päivämies-lehden krittikkiä evankelisluterilaisen kirkon toimintaa kohtaan. Arvostelua saivat opillisten asioiden lisäksi suopea suhtautuminen muihin kristillisiin kirkkoihin sekä kirkon "maallistuminen". Sellaisena koettiin kulttuuritilaisuuksien tukeminen ja niiden järjestäminen kirkkotiloissa. Varsinkin teatteritilaisuudet tyrmättiin ykskantaan:

Golgatan mäellä esitettiin kerran yksi suuri näytelmä ja se riittää. Sen jälkeen käskettiin vain saarnata eikä näytellä.
Paljon on muuttunut vanhoillislestadiolaisuudessa. 1960-luvulta. Rauhanyhdistysten toiminnassa monimuotoisella musiikilla ja kuorotoiminnalla on merkittävä osuus.  Nähdäänpä rauhanyhdistyksillä myös pienimuotoista teatteritoimintaakin, eli kuvaelmia, sketsejä, dramatisointeja ja pienoisnäytelmia erilaisissa juhlissa sekä lapsi- ja nuorisotyön tapahtumissa.

Maailmallistuva kirkko

Viime aikoina on paljon puhuttu ja kirjoitettu maailmallistuvasta kirkosta. On puhuttu hyvinkin vakavassa sävyssä ja todellisen pelon ja hädän aiheuttamana. Kuitenkin samanaikaisesti saamme päivittäin ja sanoisin yhä enenevässä määrin nähdä maailmallistumisen lisääntyvän valtavan vyöryn tavoin. Puhutaan tunnustususkollisuudesta, joka itse asiassa on uhkaavasti vähenemässä. Käsitykseni mukaan tunnustususkollisuus edellyttää ennen kaikkea pitäytymistä Jumalan sanaan ja Ev.lut. uskoon ja tunnustukseen sekä vielä siihen liittyen papin valaan. Tässä papin valassa sanotaan mm.: "Minä N.N. lupaan ja vannon kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan kautta, että minä toimittaessani Jumalan seurakunnan saarnavirkaa, jonka nyt olen valmis vastaanottamaan, olen uskollisesti ja puhtaasti pysyvä Jumalan pyhässä sanassa, joka on ilmoitettu Vanhan ja Uuden Testamentin profeetallisissa ja apostolisissa kirjoissa, sekä evankelisluterilaisen kirkon siihen perustuvassa tunnustuksessa, niin etten julkisesti julista ja levitä, enkä salaisesti edistä ja suosi sitä vastaan sotivia oppeja."

Tämä vala velvoittaa vakavasti seisomaan kaikkea sitä vastaan, joka sotii luterilaista perusoppia vastaan. Onko sitten asia todella näin? Murheella on vakaa kirkkokansa saanut uudelleen ja uudelleen todeta, ettei ole. Erään kirkon papin kautta muutamia vuosia sitten jo julkisen sanan palstoilla kirjoitettiin ihastus Roomalaiskatolisuuden saapumisesta Suomeen, joka näytti saavan suojiinsa sivistyneistön, ja sille rukoiltiin Jumalan siunausta. Tällaisen kauhistuksen, josta Luther aikoinaan Jumalan työaseena taisteli Raamatun mukaiseen oppiin ja uskoon ja jonka pohjalle rakentuu nykyinen Ev.lut. kirkko.

Lahkolaisuuden suosimista on tapahtunut edelleen kerta toisensa jälkeen. On tapauksia, jolloin seurakunnat ovat lähettäneet edustajansa viemään tervehdyksiä lahkokirkolle ja toivottamaan Jumalan siunausta merkkipäivinä, ja tietääkseni ei kukaan kirkon vastuullisessa asemassa oleva näytä asettavan estettä. Tervehdyksen esittäjä ilmeisesti tekee sen hyvällä omalla tunnolla. Tämäkö on sitä ns. tunnustususkollisuutta. Miten saattaa olla pinnallista, huulet puhuvat tunnustususkollisuudesta, mutta sydän ja teot ovat kokonaan toista. Eikö tässä kaiveta perustusta meille rakkaan luterilaisen kirkon alta, sillä jokainen vapaakirkkoon liittynyt kääntää selkänsä entiselle kirkolleen ja harvat sieltä palaavat takaisin, eikä ainakaan sillä, että virallisesti käydään siunaamassa ja toivottamassa menestystä.

Näitä esimerkkejä löytyisi vaikka millä mitalla, mutta niitä ei kannata enempää toistaa, ne näkyvät kaiken^ kansan keskellä, mutta toivottavasti vakaa kirkkokansa herää näkemään, mikä vaara kirkollamme on tällaisen suvaitsevaisuuden seurauksena.

Toinen murheellinen piirre kirkon toiminnassa on se suvaitsevaisuus julki jumalattomaan maailmallisuuteen päin. Kirkkokansaa ei suinkaan tarvitse valistaa siinä kysymyksessä, mikä on teatteri. Vaikka on yritetty selittää, että teatterilla kirkon kanssa on sama tehtävä. Näin kirjoitti kerran eräs kirkollinen sanomalehti. Asiaa voimme ajatella kahdella tavalla, toisaalta se on, mutta toisaalta se ei ole. Kirkon pitäisi julistaa Jumalan kunniaa, mutta miten on teatterin laita. Paljonko Jumala saa siellä kunniaa?

Raamattu kyllä sanoo, että "Koetelkaa kaikki”, mutta jatkaa siihen, että "ottakaa se mikä paras on". Toisin sanoen pitäisi ottaa se, mikä sopii ennen kirjoitettuun Jumalan sanaan. Golgatan mäellä esitettiin kerran yksi suuri näytelmä ja se riittää. Sen jälkeen käskettiin vain saarnata eikä näytellä. On luonnollista, jos ihmisen jumalisuus on kokonaisuudessaan vain näyttelemistä, lihan ja veren hekumoimista, se saadaan aikaan tunnepitoisilla näytelmillä, mutta sillä ei päästä muuta kuin hautaan ja helvettiin. Kirkkoa ei ole tarkoitettu suinkaan tähän tarkoitukseen. Järkyttävänä tosiasiana olemme saaneet kuitenkin todeta, että kirkko on osittain siirtymässä teatterin palvelukseen. Hyvässä uskossa parempaan ja vakaassa mielessä kirkon hyväksi uhrattuja varoja on alettu käyttää teatterin palkeille. 

Tästä todistuksena on mm. seuraava uutinen:

"Maanantaina jaettiin elokuvateatteri Ritzissä arvovaltaisen kutsuvierasjoukon läsnäollessa kirkon elokuvapalkinto ensi kerran..."

Vakaan kirkkokansan harras toivomus on, että se oli myös viimeinen kirkon jakama palkinto.

Mistä sitten nämä vaikutteet? Ehkä yksi tekijä on ollut televisio, joka erilaisilla näytelmillään on pannut matkimaan juuri siksi, että sen tarjoama roska on temmannut mukaansa tunnekysymysten kuohuttamana. Mutta onko ollenkaan ajateltu seurauksia? Monet kirkot jo nyt ammottavat tyhjyyttään, ja kun kansa saa sellaisen käsityksen, että se on aivan samantekevää, kummassa istuu, teatterissa tai kirkossa, niin onhan luonnollista, että monet valitsevat teatterin. Kirkot tyhjentyvät entisestään ja jää sekin vähä kuulematta, että kuulisi edes Isä meidän rukouksen ja Herran siunauksen ja vieläpä uskon tunnustuksen, joka saattaa monen armoa ikävöivän ajattelemaan, olenko minä tämän pyhien yhteyden osallisuudessa.

Kirkko sinänsä ei pelasta ketään, mutta kirkon perusoppi ja sen päätunnustus, luterilaisen uskon tunnustus on kuitenkin oikea, mutta nykyisen suuntauksen seuraus on tämänkin arvon tallaaminen. Autuaaksi tullaan vain uskon kautta siihen evankeliumiin, jota Jumalan valtakunnasta saarnataan ja se valtakunta tekee työtään kirkossa ja ahkeroi siinä, että uskonkysymykset eivät muuttuisi tunteiluksi, vaan elävän uskon vakaaksi luottamukseksi Jumalan sanaan ja lupauksiin, ja se synnyttää todellisen elämän yhteyden Kristukseen ja sille riittää se yksi verinen näytelmä uuden liiton aamuna.

Jumala suokoon, että kirkon uskolliset palvelijat, jotka uskollisina Jumalan sanalle ovat elävän Kristuksen todistajina, saisivat voiman säilyä tässä yhteydessä ja rohkeasti edelleen seisoa tärkeällä paikalla, vahvana vartijana.
Päivämies numero 46, 11.11.1964.