Lestadiolaisuudella merkittävä rooli helluntailaisuuden ensikosketuksissa Suomeen

Thomas Barratt (1862-1940)

Lestadiolaisuudessa tapahtui 1800- ja 1900-lukujen taitteessa hajaannus, joka johti aluksi liikkeen jakautumiseen kolmeen ryhmää: vanhoillisiin, uusheränänneisiin ja esikoisiin. Uusheränneiden keskuudessa alkoi 1900-luvun ensimmäisinä vuosina uusi kuohunta, minkä seurauksena syntyi neljäs lestadiolaisryhmä. Sitä kutsuttuiin narvalaisuudeksi, sillä ryhmä syntyi Itä-Virossa sijaitsevan Narvan lestadiolaisyhteisön keskuudessa. Tämä hyvin hurmoksellinen suunta sai kannatusta Viron lisäksi Inkerin maaseudulla, Pietarissa ja Etelä-Suomen kaupungeissa.

                      Narvalaisuudella oli tärkeä osuus helluntailiikkeen ensimmäisten kosketusten syntymisessä Suomeen. Nimittäin Helsingissä asunut narvalaissaarnaaja Johan Johansson (1864-1931)[1] ja tammisaarelainen muurarimestari Hugo Sjöblom lähtivät jouluna 1910 tapaamaan Kristianiaan norjalaista saarnaajaa Thomas Barrattia (1862-1940), jonka toiminnan seurauksena Kristianian seudulla oli syntynyt uskonnollista herätystä.[2] Vierailun aikana narvalaiset esittivät Barratille pyynnön saapua Suomeen. Johansson ja Sörnäisten yhteiskoulun johtajatar Hanna Castrèn (1862-1943) tekivät uuden matkan Kristianiaan helluntaikokouksiin juhannuksena 1911 uudistaen pyyntönsä. Barrattin matka toteutui lopulta syksyllä 1911.[3]

          Ensimmäiset tilaisuudet järjestettiin Helsingin Rauhanyhdistyksen ru-koushuoneella, ensin suuressa salissa, myöhemmin ns. katakombissa. Näissä kokouksissa sai eräs lestadiolaisnainen henkikasteen ja tapahtui myös ”sairaiden parantumisia”. Barrat kävi matkansa aikana tapaamassa Tammisaaressa pääkaupunkiseudun narvalaisten vaikuttajaa Frans Siléniä.[4] Hänen matkakohteinaan olivat lisäksi Kuopio, Viipuri, Pietari, Tampere ja Turku. Näillä paikkakunnilla hän esiintyi myös narvalaisten tilaisuuksissa. Viipurissa Barratt tapasi muun muassa Aleksanteri Kumpulaisen.[5] Pietarissa lestadiolaiset (ilm. lähinnä narvalaiset) osallistuivat aktiivisesti Barrattin tilaisuuksiin.[6]

          Barrattilla oli ensimmäisellä Suomen-matkallaan yhteyksiä myös vapaa-kirkollisiin piireihin, metodisteihin sekä baptisteihin. Silti narvalaisten osuus oli ilmeisesti merkittävin. Nimenomaan narvalaiset kutsuivat Barrattin Suomeen ja järjestivät Helsingin Rauhanyhdistykseltä kokoustilat. Matkan järjestelyissä oli Hanna Castrénilla ja Johan Johanssonilla keskeinen osuus. Saarnaaja Johansson toimi ensimmäisellä matkalla Barrattin tulkkina. Kun vuoden 1912 alussa alkoi helluntailiikkeen lehden Ristin Voiton julkaiseminen, toimi sen ensimmäisenä (nimellisenä) julkaisijana Hugo Sjöblom. Thomas Barratt hoiti kuitenkin käytännössä päätoimittajan tehtäviä Norjasta käsin.[7] Alkuvaiheen jälkeen siirtyi helluntailiikkeen johto pois narvalaisten käsistä. Osa Barrattiin yhteydessä olleista palasi takaisin lestadiolaisuuden muihin haarautumiin. Esimerkiksi Barrattia Suomeen kutsumassa olleet Johan Johansson ja Hugo Sjöblom liittyivät takaisin uusheräykseen.[8] Useat muut, kuten esimerkkisi edellä mainittu Hanna Castrén,jatkoivat toimintaansa helluntailiikkeessä etääntyen lestadiolaisuudesta.[9]

         

 Ps. Tämä on muokattu versio väitöskirjani sivuista 212 - 213.

---

---

[1][1] Raittila 1967, n:o 133.

[2][2] Narvalaisten ja Barrattin ensimmäiset kontaktit olivat syntyneet jo tammikuussa             1907,jolloin suomalaisia saarnaajia oli ollut mukana hänen kokouksissaan Kristianiassa. Narvalaiset olivat yrittäneet saada Barrattin Suomeen jo vuonna 1908, mutta suunnitelma oli lykkääntynyt Barrattin pitkän Intian-matkan vuoksi. (Ahonen 1994, 36, 43). Martti Vuollon mukaan Hugo Sjöblom oli ammatiltaan maalari (Vuollo 1999,   80 – 81).

[3][3] HÄ 12/1931, 188-189 (Johan Johanssonin muistokirjoitus), Brofeldt 1935, 22, Ahonen      1994, 43.

[4][4] Brofeldt 1935, 25; RV 50, 51-52/1971; 3,4/1972, Ahonen 1994, 48-57; Barrattin toi minta aiheutti sekä kiinnostusta että huolta lestadiolaisuuden muissa haarautumissa (Esim. OMA. Laestadiana 9. Aa:2. Albert ja Hilda Levonin kirje Mikko Saarenpäälle 16.11.1912, Tuomas Lindbergin kirje Mikko Saarenpäälle 15.6.1912. Aleksandra Mäkinen on kertonut narvalaisten johtajan, saarnaaja Aleksanteri Kumpulaisen menneen helluntailiikkeeseen lopullisesti, kastattaen myös itsensä. KA. MEMK. Aleksandra Mäkisen hst.). Aleksandra Mäkisen tiedon kanssa on ristiriidassa se, että Aleksanteri Kumpulainen ei missään vaiheessa eronnut evankelisluterilaisesta kirkosta. Hän osallistui vuonna 1920 uusheräyksen kokoukseen Oulussa käyttäen myös kokouksen yhteydessä puheenvuoron (OMA. Laestadiana 2. Cb:1. Vuosikokouksen 18.-19.3.1920 yhteydessä pidetyn neuvottelukokouksen ptk).

[5][5]      Brofeldt 1935, 23; Ahonen 1994, 48-57.

[6][6]      Ahonen 1994, 48, 61.

[7][7] RV 4/1972. Venäjän ns. vanhojen uskovaisten perimätieto kertoo kaupungin lestadiolaisyhteisössä tapahtuneesta hajaannuksesta samaan aikaan. Yhteisöstä erosi omaksi seurakunnakseen vapaakirkollisvaikutteinen ryhmä (MKK. Raportti matkasta Pietarin ja Inkerin ns. vanhojen uskovaisten keskuudessa heinäkuussa 1996).

[8][8] HÄ 12/1931, 188-189 (Johan Johanssonin muistokirjoitus, jonka toisena laatijana mainitaan H. Sjöblom); Johan Johansson valittiin Helsingin Rauhanyhdistyksen johtokuntaan uudestaan vuonna 1923. Aikaisemmin hän oli kuulunut johtokuntaan vuosina 1889-1899 (Särkiniemi 1988, 159-160). 

[9][9] Mm. Hanna Castrén, Anna Brodd ja Matti Rantanen (Brofeldt 1935, 26, 119); Herätysliikekyselyistä löytyi Viipurin läänin alueelta yksi maininta siirtymisestä narvalaisuudesta helluntailiikkeeseen (HYKHL/K 4. Jaakkima 10N, pp. 354).