Amerikan vanhoillislestadiolaisten kannanotot televisioon, urheiluun ja pappien koulutukseen vuonna 1962

Lisää kuvateksti

Amerikan vanhoillislestadiolaiset, joita kutsutiin myös heidemanilaisiksi, alkoivat julkaista vuonna 1922 kuukausittain ilmestynyttä Rauhan Tervehdys-lehteä.Sen toimittajana oli pitkään pastori Paul Heideman. Lehden elokuun numerossa vuonna 1962 kerrottiin Calumetin juhannusseurojen yhteydessä kesäkuussa pidetystä saarnaajien ja seurakuntavanhinten kokouksesta. Siellä keskusteltiin television ja kilpaurheilun sopivuudesta sekä pappien kouluttamisesta. Kokousväki suhtautui kielteisesti sekä televisioon että kilpaurheiluun. Asenne myös omien pappien kouluttautumiseen oli negatiivinen, sillä nämä joutuisivat opiskelemaan muiden ylläpitämissä oppilaitoksissa. Tämä voisi kokouksen mielestä johtaa siihen, että pahimmassa tapauksessa kynitään entinenkin usko pois.  Uskovaisena lähetetään ja saadaan uskottomana takaisin.

Rauhan Tervehdys, elokuu 1962

SAARNAAJIEN JA SEURAKUNTAVANHINTEN KOKOUS

Lehtemme viime numerossa oli jo lyhyt uutismaininta siitä, että Calumetin juhannusseurojen yhteydessä pidettiin saarnaajien ja seurakuntavanhinten kokous, ja lupasimme palata siihen vielä laajemmin selityksin tässä numerossa. Koetamme sitä tässä nyt täyttää.

Kokoukselle esitettiin neuvoteltavaksi m.m. seuraavat kolme asiaa: miten olisi meidän kristittyjen suhtauduttava televisioniin, mitä on ajateltava aikamme urheiluelämästä, ja pappien ja saarnaajien kouluuttamisesta.

Televisionia koskevasta pidettiin monia ja asiaa hyvin selventäviä, puheenvuoroja. Todettiin, että television on yksi aikamme ihmeellisistä keksinnöistä, jota voidaan käyttää hyödyllisiinkin tarkoituksiin, mutta kun se yleiskäytössään on suurin, piirtein omistettu kevytmielisyyden, jopa saastaisuuden ja raakuudenkin palvelukseen, niin oltiin sitä mieltä, että se saisi olla meidän kristittyjen kodeista pois, ja etenkin sieltä missä on lapsia, mutta samalla myöskin tarkennettiin sitä, ettei senkään vuoksi käytäisi toistemme armottomasti tuomitsemiseen, vaan rakkautta osoittaen koetettaisiin olla niillekin apuna, jotka ovat televisioninkin kotiinsa laittamisen kiusauksessa heikoiksi tulleet, kotiinsa sen laittaneet, tai ovat kiusauksessa laittaa sitä, että hekin tulisivat autetuiksi sen kiusauksen voittamiseen.

Aikamme urheiluelämää koskevasta

pidettiin myöskin monia puheenvuoroja. Itseään urheilemista ruumiillisena liikuntana varsinkin sellaisille, joiden tehtävät vaativat mahdollisimman paljon sisällä istumista, kuten esim. koulunuorisolla, pidettiin suotavana, mutta toisaalta todettiin aikamme varsinaisen urheilu-elämän vaarat suuriksi, joissa monet kalliisti uskomassa olleet nuoret ovat uskottomien seuraan joutuessaan hyvän omantuntonsa rauhan kadottaneet. He eivät ole urheilusta kiinnostuneina urheilujoukkueisiin liittyessään osanneet aavistaa, että kyseessä ei ole vain ainoastaan viatoin urheilu, vaan urheilun mukana ja liepeillä liikkuvat monet muutkin kristityn puhtaalle omalletunnolle enemmän tai vähemmän sopimattomat asiat, kuten uskottomien synnissä ja synneistä ilakoiva seura, urheilun voitoista uskottomien tapaan juhlimiset, joihin voipi helposti liittyä tanssista ja ryypystä lähtien vaikka mitä. Ja vaikka kristitty koettaa niistä ehkä itsensä pidättääkin, niin jo pelkkä mukana olo ja kaiken näkemänsä ja kuulemansa nuhtelemisesta vaikeneminen tekee omantunnon rauhan säilymisen kyseenalaiseksi. Siksi pidettiin tarpeellisena ja suotavana, että kristityt nuoret olisivat varovaisia, eivätkä antaisi urheiluun kiinnostuksen pettää itseänsä: vaaroihin, joissa voipi hyvän omantunnon rauha kadota. Sen sijaan ei pidetty sopimattomana, jos kristityt nuoret keskenään kokoontuessaan kisailevat ja urheilevatkin.

Saarnaajien ja pappien kouluuttamisesta keskusteltiin laajasti ja asiallisesti. Koulukasvatuksen merkitys seurakuntien palveluksessa tunnettiin ja tunnustettiin. Mutta toisaalta huomioitiin se tosiseikka, että kun meidän kristillisyydellämme ei ole kyseessä olevaan tarkoitukseen omaa  koululaitosta, nuori saarnaaja tai papiksi aikova nuori mies olisi lähetettävä johonkin maalliseen yliopistoon, tai ehkäpä kirkolliseen seminaariin uskottomien professorien ja tohtorien kasvatettavaksi, jossa ei kyllä elävää uskoa eikä kristillisyyttä opeteta, vaan pahimmassa tapauksessa kynitään entinenkin usko pois: uskovaisena lähetetään ja saadaan uskottomana takaisin. Ja siksi tahdottiin saada pidättyä siihen kristillisyyden vanhaan ja hyvin koettuun saarnaajien ja pappien kasvatukseen, jossa seurakunnat havaitessaan, että jollakin veljellä on Jumalan antamaa lahjaa sanan puhumiseen, alkavat häntä siihen pyytelemään, vaikkapa jonkun vanhemman puhujaveljen kumppalina; rohkaisemaan ja kehoittamaan, ja tarpeen tullen neuvomaankin. Mutta että sen tulisi saada aina tapahtua kyseessä olevan veljen omalla paikkakunnalla, omassa seurakunnassa, jossa hänet omana lapsena parhaiden tunnetaan. Sillä jos johonkin seurakuntaan aletaan muista seurakunnista määräilemään uusia puhujia, niin tuloksena on kalinat. Kristittyjen seurat ovat lopultakin se yliopisto, jossa kristillisyyden saarnaajia ja pappeja kasvatetaan, ja kristittyjen käsien alla siunaten siihen tehtävään vihitään. Sen koulukasvatuksen ja vihkimyksen ovat tarvinneet saada nekin veljet, jotka aikaisemmin ovat muissa kouluissa pappiskasvatuksen saaneet, ennen kun he ovat voineet alkaa Jumalan seurakuntaa palvelemaan.

Keskustelut olivat tiiviisti suuren yksimielisyyden hengessä käytyjä ja siihen rakentavia.