Laestadius ja Lenin

 

Amerikkalaisessa kommunistien julkaisemassa suomenkielisessä TOVERITAR-lehdessä ilmestyi oheinen, erittäin mielenkiintoinen artikkeli huhtikuussa 1929. Se löytyy kansalliskirjaston digitoiduista lehdistä täältä. Artikkelin mukaan santarmit pahoinpitelivät raa'asti lestadiolaisia seuravieraita Inkerissa tsaarinvallan aikana.  Alla artikkeli kokonaisuudessaan.

LENIN JA LAESTADIUS

Talonpoikaistalo Inkerissä. Puhdas pieni pirtti. Pirtin peräseinällä komeissa kehyksissä kuva. Alla nimi: Lars Levi Laestadius. Kuvan rinnalla toinen taulu. Siinä kullatuilla kirjaimilla lause: “Golgathan veristä ristintietä kulkein saavat Sinun omasi armon ja autuuden”. Laestadius. Taulujen alla hyllylauta. Hyllyllä suuri teos mustissa vahvoissa kansissa. Niteessä luetaan: POSTILLA. LAESTADIUKSEN SAARNOJA.

— Pirtin perällä kamari. Se on sievä ja sinne on somasti sijoitettu tuolit, pöytä ja sänky. Sänkyä kattaa kaunis koruompeluin kirjailtu peitto. Kiintoisin kumminkin yksi kamarin nurkka. Siinä seisoo Lenin hyvin tunnetussa puhuma-asennossa. Lippalakki päässä, käsi ojettuna kuulijoita kohden, sormet nyrkiksi puserrettu, jolla painostetaan puhuttua sanaa. Kuvan molemmilla puolin Leninin lauseita. Ylinnä yksi, jossa sanat: “Meidän on rakennettava valtiotaloutemme sopeuttamalla se keskivaraisen talonpojan talouteen”. Näiden alla kirjahylly, käsittäen Leninin kootut teokset Venäjänkielellä, sekä Leninin broshyreja sekä valtioteoksia Suomenkielellä. Siinä siis “Leninin nurkka”.
                      Puolue-elämässä olen talon nuorenväen kanssa tutuksi tullut. Ovat kotiinsa käskeneet milloin Leningradissa käymään tulen. Siksi nyt täällä.
— Talonväestä kotona kaksi tyttöä ja kaksi poikaa sekä heidän vanha äitinsä. Sisaruksista vanhimmat puolueen jäseniä, nuoremmat kandidaatteja. Talon vanha isäntä kuulunut Pietarin bolsheviikkien maanalaiseen järjestöön tsaarin aikana. Maailman sodan aikana kuollut tapaturmaisesti kaatuvan puun alle. Tuon tiedän. — Puhelen vanhan emännän kanssa. Myöskin hän osallistuu älyllisesti päivän politiikkaa koskevien asioiden käsittelyyn. Kaikesta päättäen siis kommunistien koti. Yhtä vaan en ymmärrä. Tuossa Laestadius postilloineen ja tunnuksineen! Tuolla Lenin lauseineen ja teoksineen. Kun talonväestä ei ole kukaan kajonnut tuohon ristiriitaan en ole liijoin tahtonut sitä udella. Mutta kun siinä syömme toisena päivänä päivällistä, sattuu kysyvä katseeni Laestadiukseen ja siitä tuonne avoimesta ovesta näkyvään Leninin nurkkaan. Tuon huomaa tarjoilemassa oleva vanhin tyttö. — “Kas vaan kun toveri — koettaa olla kaino eikä kysy mitä kuitenkin tahtoo tietää”, ilkamoi hän leikkisästi.
­— Tuota — enhän minä mitään, koetan estellä ikäänkuin ei mistään olisi kysymys.
— “Ethän sinä! Ja kumminkin katseesi kysyy: Miksikä Lars Levi ja Vladimir Iljits? Mutta empäs vastaa ja älkää tekään sitä tehkö, heristää hän sormea sisaruksilleen, sen saapi tehdä äiti”.
— “Niin, niin. Äidin, äidin siihen on vastattava!” säestävät sisarukset kuin yhdestä suusta.
— “No, voi teitä minkälaisia olette! Eihän vieras ole tuosta mitään kysynyt, ja te tuolla lailla!” toruu äiti lapsiansa, mutta kumminkin silmäkulmissa väikkyy herttaisa pilke sormien pehmeästi nyppiessä esiliinaa.
— “Vieras ei sitä tahdo vaan varmaankin toveri — tahtoo, vai kuinka?” touhuaa tyttö.
— Niin. Kyllähän minä mielelläni tuosta tahtoisin kuulla, emäntä hyvä, jos suvaitsette? Ja vanha emäntä alkoi: “ No. Mitä sitte? Laestadius ja hänen postillansa kuuluvat minulle. Tuo tuolla, emäntä viittaa Lenin nurkkaan, kuuluu meille kaikille. Niin on ollut meillä aina. Kun mieheni eli, koetti hän aikansa selittää minulle uskomme turhuutta ja sosialismin oppia. Sosialismista meille ei koskaan väitöstä tullut muuta paitsi minä hänelle näytin että se ei avaa tietä taivaaseen, vaikka se on sovelias oppi meidän ajalliseen elämään. Yhtä mieltä oltiin aina että tsaari ja hänen kannattajansa on kukistettava ja työläiset sekä talonpojat pitää nostaa valtaan. Mieheni kulki useasti linnassa (linna-kaupunki) sosialistein salaisissa kokouksissa. Toi sieltä useasti tullessaan lehtisiä j,oita levitin tässä lähellä olleella sotilasleirillä sotilaille. Me naiset voitiin sitä tehdä paremmin kuin miehet. Aina autoin häntä miten parhaiten voin noissa asioissa. Ja hän taas kun ei osannut minulle muuta autuuden tietä osoittaa kuin minkä olin jo lapsena oppinut, tyytyi siihen, että autoin voimani ja ymmärrykseni mukaan vallankumouksen asiata, joka oli meidän yhteinen asia. Se riitti hänelle. Minä en tahdo puhua teille vapahtajastamme enkä hänen sovituskuolemastaan, koska tiedän että te ette sitä kumminkaan ymmärrä ettekä siihen usko enempi kuin miesvainajanikaan. Mutta Martin Lutherus ja Laestadius ovat meille, jotka uskomme, näyttäneet tien armon lähteelle, josta hänen karitsansa saavat juoda ja minun mieleni on monesti murheellinen siitä Jos te kommunistit, jotka olette samanlaisia kuin miesvainajanikin, ette pääse siitä osalliseksi jotka kuitenkin sen niin hyvin ansaitsisitte. Tässä meidän tiemme erkanivat, mutta muusta me aina sovimme. Minä en vaivannut uskon asian selittelyllä häntä koska tiesin, että se oli turhaa, mutta ei hänkään silti minua koskaan soimannut siitä että kävin uskovaisten seuroissa ja luin postillan. Yhteinen oli meillä maallinen vihollinen. Se oli tsaari ja hänen santarminsa. Molempia meitä kiduttivat ne konnat. Oi niitä kauheita aikoja!” — Emäntä huokasi raskaasti. Silmille kihosi kyynel, jonka hän kuivasi esiliinansa nurkkaan.
— Mitä. Vainosivatkos tsaarin santarmit teitäkin uskovaisia? kyselen emännältä”.
— Voi hyvä vieras! huudahti kertoja. Josko vainosivat! Katsokaa tätäkin. Siinä yksi jälki santarmien sapelista, sanoi emäntä. Avasi huivinsa ja hiuksensa syrjään työnsi. Takaraivosta hartioihin asti paljastui vaalea juova joka oli umpeen kasvanut arpi. Tuntui kuin olisi sydän salpautunut kun katsoin arpea ja hopean harmaita hiuksia, jotka reunustavat yläosasta sen kumpaakin puolta. Hetkisen olemme mykkänä molemmat. Ei veitikatta väiky nuorten silmissä. Kaikki tuskaisin tuntein tuijotamme syvään vakoon, jonka on kyntänyt santarmin säilä.
— Siis sapelin jälki! Uskonne takia? saan vihdoin sanotuksi.
— Niin! Sapelin jälki. Eikä se ainoa ole. Kahdeksan iskun arpea on eri paikoissa ruumistani, ne tsaarin miehiltä saatuja!
— Kuinka? Kertokaa tuosta. Enhän moista ole ennen kuullut että he hartaita kristityltäkin silpoi. Että he sitä tekivät vallankumouksellisille, se on tuttua kaikille.
— “Asia oli niin, jatkoi emäntä kertomustaan, tsaari oli antanut määräyksen että Inkerin suomalaiset eivät saa muodostaa mitään uskokuntia eivätkä pitää seuroja vaan tulee heidän kaikkien kuulua Suomen kirkkoon. Mutta Suomen kirkko oli väärentänyt Lutheruksen opin, mutta meille oli Laestadius avannut oikean autuuden tien. Emme kuunnelleet tsaarin käskyjä eikä kieltoja. Pidimme omia seurojamme, salassa tsaarin kätyreiltä. Mutta kerran, ei kaukana tästä, oli meillä seurat yhden uskonveljen talossa. Suomen kirkon urkkijat sen olivat kumminkin saaneet tietää
ja sanan vieneet Tsarskoje Selon santarmille. Oli yö. Me olimme juuri rukouksissa polvillamme, kun kuului kamala kiljunta ja sisään syöksyi santarmeja. Kirosivat, huusivat ja sapeleilla alkoivat iskeä ilman että olisivat vanginneet meitä, kuten käsky ylempätä oli. Me alettiin veisata virttä. Se vasta heidät villiksi teki. Ei pakopaikkaa mihinkään. Sapelein iskuja satoi joka puolelta. Kaikki vuodimme verta. Voi sitä yötä, sitä yötä !”
Kyyneltulva keskeyttää emännän kertomuksen. Eikä siinä jää kuivaksi yksikään silmä. Tytöt kietovat kätensä äitinsä kaulaan ja kuiskivat korvaan: Kulta äiti! Emme osanneet arvata että te tuota tulisitte kertomaan. Mutta kun kerroitte niin oli se hyvä toverin kuulla mitä teille meille on ollut tsaarin valta.
- Emäntä kuivaa kyyneleensä, virkkaen vielä.- “Kun pyysitte minun selittämään niin siksi sen kerroin miksikä Laestadius tuossa ja hänen postillansa on minun. Ja vielä sanon miksikä Lenin on meidän. Se on siksi, että hänen johdollaan kukistui sortajan valta. Työläiset ja me talonpojat saimme turvan ja rauhan. On mielestäni hyvä, että te vieras toveri ja lapseni kuulutte Leninin puolueeseen ja hänen oppiensa seuraajiin. Mutta sitä iloa ei minulle suotu,  että olisin teidät nähnyt matkaavan Kaanaan häihin. Isänne opetus sai teissä voiton. Mutta eihän meillä siitä riitaa. Vai kuinka lapset?”
- Ei, äiti, ei siitä riitaa. Te olette vanha ja käytte loppuun asti omaa tietänne. Me olemme nuoria ja meillä on meidän tiemme, joka ei käy yhteen enempi Lutheruksen kuin Laestadiuksenkaan kanssa. Meille riittää Leninin tie. Me käymme sitä”, päättelee nuorin tyttö. Sivelee suoraksi äidin hopeahiukset. Painaa sapelin haavan arpeen pitkän, kuuman suudelman.

L. L:no.