"Tukholman pojan", Raattamaan ja Ies-Pietin teologinen väittely 1895

 

"Tukholman poika" eli luutnantti, myöhemmin eversti Emil Melander

Ruotsalaisessa Svenska Morgonbladetissa vuonna 1918 julkaistun eversti Emil Melanderin artikkelin viimeinen eli kolmas osa ohessa. Tässä hän kertoo teologisesta väittelystä, jota hän kävi Ies-Pietin ja Juhani Raattamaan kanssa. Melanderin artikkelin käännös ilmestyi Amerikassa Kristillisessä Kuukauslehdessa (9-10/1918).

Edellisessä kirjoituksessani jäimme siihen, kun Ies-Pieti pyysi apua väittelyssä lähistöllä olleelta Juhani Raattamaalta: ”Tule auttamaan minua, Raattamaa”, lisäsi hän sitten, ”tämä Tukholman poika ei tahdo uskoa, että se on Pyhä henki, joka meissä vaikuttaa”. Kiistan aiheena olivat äänekkäät liikutukset.
------
Keskustelu jatkui seuraavasti:

Kyllä se on Pyhä Henki, vastasi Raattamaa, joka oli kuullut lopun keskustelustamme. ”Liikutukset johtuvat juuri siitä, että Pyhä Henki on liikkeellä”. Mutta eivätköhän ne yhtähyvin voi johtua useimmiten teidän omista kuohuvista tunteistanne? kysyin.

”Älähän”. keskeytti minut Raattamaa, ”tätä sinä et ymmärrä vähääkään, sinä ehkä ajattelet samoin kuin ne, jotka puhuivat makeasta viinistä helluntaina. Sitäpaitsi tahdon sanoa sinulle, että kuin Israelin lapset olivat päässeet pois vankeudesta ja laskeneet perustuksen uudelle temppelilleen, niin useat heistä puhkesivat äänekkääseen itkuun, kuin taas toiset ääneensä riemuitsivat niin, että kansa ei voinut erottaa ilohuutoja itkusta, ja heidän huutonsa kuului kauvas. He olivat liikutettuja, he katsohan! Eikö niin vanha Ies-Pieti”, lisäsi hän.

Niin juuri vastasi puhuteltu. Sitten lausuin ”minähän olen vaan sanonut, etten luule, että Pyhä Henki tahtoo nostaa kuulijoissa sellaisen melun, että niitä sanoja, joita hän puhuu saarnaajan kautta, ei edes voi kuulla, Ja kuka saarnasi siinä tilaisuudessa, josta Raattamaa puhuu?”

Tietysti joku saarnasi, vastasi Raattamaa, sen kait ymmärtänet?

”En tiedä, ei ainakaan Raamattu puhu mitään siitä.”

”No puhuu eräästä toisesta seikasta”, jatkoi Raattamaa, ”kuin Jeesus kulki kärsimyksen tietä, niin kyllä se sokeakin, joka istui tien vieressä, huusi: ”Jeesus, Daavidin poika, armahda minua”, huusi hän. Ja lisäsi Raattamaa katsoen merkitsevästi minuun, ”kyllä kansa koitti saada häntä vaikenemaan, mutta mitä enemmän se koetti, sitä enemmän hän huusi. Etkö usko, että hänessäkin vaikutti Pyhä Henki?”

”Enhän ole muuta väittänytkään, hyvä Raattamaa, vastasin, ei se ollut mikään maallinen henki, joka käski häntä huutamaan Vapahtajaa. Mutta kuin Jeesus tuli hänen luokseen ja puhutteli häntä, luuletko että sokea myöskin silloin huusi kaikin voimin niin, ettei kuullut mitä Vapahtaja puhui?

Ei, tietysti hän silloin vaikeni, myönsi Raattamaa.

No, sitähän minä juuri tarkoitinkin. Tehän voitte huutaa niin paljon kuin tahdotte, mutta kun Jumalan sanaa puhutaan, silloin minun mielestäni voisitte pysyä hiljaa, muutenhan ei voi kuulla, mitä Jumala tahtoo sanoa.

No niin, myönsi Raattamaa, ehkä he nyt voisivat huutaa vähä vähemmän.

Se ei suinkaan ollut pieni myöntyminen laestadiolaiselta papilta.

Käyttäen hyväksi saamaani voittoa, tein minä puolestani hyökkäyksen.

Nyt ovat Ies-Pieti ja Raattamaa ottaneet niin paljon esimerkkiä Raamatusta, että nyt voi olla minun vuoroni, sanoin. Ehkä muistatte, että apostoli Paavali selvään puhui siitä, miten pitää olla kristittyjen kokouksissa. Hän sanoo: että yksi toisen jälkeen puhukoon, ja että jos joku sillä aikaa saa ilmestyksen, silloin ensimmäinen vaietkoon, sillä Jumala ei ole epäjärjestyksen Jumala, sanoo hän. No, mitäs sanotte nyt?

Raattamaa ei sanonut mitään, mutta Ies-Pieti katsoi minua leikillisesti ja samalla ystävällisesti.

Hän on selvillä Raamatusta, tuo Tukholman poika, sanoi hän.

Ja siihen loppui tämä teologinen väittely.