 |
| Hjalmar Vanhalan kuolinilmoitus Finmarkens Amtstidende-lehdessä. Vanhalan hautaustilaisuus pidettiin Vesisaaren lestadiolaisten uudella rukoushuoneella 8.1.1922. |
Itä-Ruijassa syntyi torniolaisen saarnaajan Hjalmar
Vanhalan (1878 – 1921)[1] toiminnan seurauksena 1910-luvulla
herätyksiä, ristiriitoja ja lopulta taas uusi hajaannus. Vanhala oleskeli
1910-luvulla ja 1920-luvun alussa pitkiä aikoja Itä-Ruijassa. Hän liikkui
Varangin vuonon rantakylissä ja pitkään ristiriidoista kärsineen Vesisaaren
lestadiolaisyhteisön keskuudessa. Matkakumppanina hänellä oli aluksi alatorniolainen
saarnaaja Karl Sandberg (1862 – 1935). Sandbergin ja Vanhalan saarnamatkojen
aikana talvella 1912 – 1913 syntyi Vesisaaressa, Vuoreijassa ja niiden
lähiseudulla suuria herätyksiä. Seuroissa oli niin paljon kuulijoita, etteivät
mitkään kokous- ja rukoushuonetilat riittäneet suurelle kuulijakunnalle.[2] Vanhala oli aluksi yhteistyössä saarnaaja Olli Koskamon kanssa, mutta pian heidän välilleen syntyi jännitteitä.
Vanhala oli toiminut aikaisemmin vapaakirkollisena saarnajana Torniossa ja kierrellyt
evankelioimassa myös Haaparannalla sekä Tornion ja Oulun ympäristössä. Lisäksi
hänen kotinsa oli ollut vapaakirkollisten hartaustilaisuuksien kokoontumispaikkana.[3] Missä vaiheessa Vanhala
siirtyi vapaakirkollisista piireistä lestadiolaissaarnaajaksi, ei selviä
käytettävissä olevista lähteistä. Hänen ympärillään syntyi melko pian myös
erimielisyyksiä. Syynä oli Vanhalan elämänvaellus. Vanhoillislestadiolaisten
vuosittaisessa kokouksessa kesäkuussa 1916 oli puhujien kokousten keskustelunaiheena
”lihallisuuteen langenneet” saarnaajat. Kokous päätti, että näiden oli lopetettava
saarnatoimintansa.[4]
Lähetystoimikunnan johtokunnan kokouksessa 6.5.1917 Hjalmar Vanhala mainitaan
kahden muun saarnaajan ohella ”lihan synneissä” liikkuvana saarnaajana.
Johtokunta viittasi edellisen vuoden kokouspöytäkirjaan ja lähetti sen vielä
tiedoksi asianonmaisten kotipaikkakunnille.[5]
Vesisaarelaisen saarnaajan Andreas Esbensenin (1916 – 2008)[6] mukaan Vanhalalla oli
puhelahjat, jotka hakivat vertaistaan. Hän huusi saarnansa keuhkojensa täydellä
voimalla ja käytti niin voimakasta, rikasta ja värikästä kuvakieltä, että
kuulijat olivat aivan suunniltaan liikutuksissa. Syntyneitä herätyksiä alkoivat
pian varjostaa syytökset Vanhalan siveettömästä elämästä. Ne johtivat
erimielisyyksiin lestadiolaisyhteisön sisällä. Kesällä 1915 Vesisaaressa
pidetyissä Norjan vanhoillislestadiolaisten isoissa seuroissa Vanhala myönsi
syytökset oikeiksi ja ”teki parannusta”. Saarnatoimintaansa hän ei vastoin
neuvoja kuitenkaan lopettanut. Tämä johti lestadiolaisyhteisön hajaannukseen,
jossa suurin osa seurasi Vanhalaa. Hjalmar Vanhala kuoli Vesisaaressa joulukuun
lopulla vuonna 1921. Hänen kuolemansa
jälkeen pääosa Vanhalan kannattajista, johtajanaan Karl Sirkka (1868 – 1957),
kutsui esikoissaarnaajat Ruotsin Lapista Vesisaareen ja liittyivät heihin.[7]
[1] Kristiansen 2004, 137.
[2] Sionin Lähetyslehti 8/1914, 227 – 231 (Kristian Olausen); 9/1914, 259 – 262 (A. Brune). Huutavan Ääni 6-7/1920, 118 – 120 (Aatu Heiskanen).
[3] Suomen Viikkolehti 19/13.5.1909, 293; 4/1910, 57 – 58.
[4] Kertomus kristittyjen 10:istä yleisistä seuroista Oulussa kesäk. 24 – 27 p:nä W:na 1916. Oulu 1916, 54 – 61.
[5]SRKA. Lähetystoimen johtokunnan pöytäkirjat 6.5.1917, § 59, Sionin Lähetyslehti 6/1922, 92 (Kristian Olausen).
[6] Kristiansen 2004, 76.
[7] Brune 1938, 77 – 80; Esbensen 2000a, 28; Esbensen 2000b, 29 – 31; Kristiansen 2004, 63.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti