Kuvaus Ies-Pietistä ja lestadiolaisseuroista 1800-luvun lopulla Ruotsin Lapissa

Selim Töyrän maalaus Ies-Pietistä

 

Ruotsalaisessa Svenska Morgonbladetissa oli vuonna 1918 Tukholman Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen silloisen puheenjohtajan eversti Melanderin kuvaus lestadiolaisseuroista sekä saarnaaja Ies-Pietistä. Melander kuvasi artikkelissaan myös keskusteluja, joita hän kävi saamelaissaarnaajaa Ies-Pietin ja Juhani Raattamaan kanssa. Melanderin artikkelin käännös julkaistiin Amerikassa ilmestyneessä Kristillisessä Kuukauslehdessä syksyllä samana vuonna.[1]

Kirjoittajan tekstistä heijastuu kyllä kulttuurikolonialismi ja ylenkatse ”alkukantaisia” saamelaisia ja heidän uskontoaan - tässä tapauksessa lestadiolaisuutta – vastaan. Mutta se antaa mahdollisuuden hypätä runsas sata vuotta taaksepäin tiiviiseen tunnelmaan lappilaisessa seuratuvassa. Kirjoituksen ilmestymisen aikoihin monet ”sivistyneistön" edustaja varmaan kauhistelivat Tukholmankin seudulla noita helluntailiikkeen primitiivisiä tilaisuuksia, joissa puhuttiin kielillä ja vaivuttiin - kyseisen liikkeen muotin mukaisiin – liikutuksiin.

IES-PIETI

Miten hyvin muistankaan tuon kahdeksankymmenvuotiaan valkoisine hapsineen istumassa toisten lappalaisten joukossa kumarassa lähellä puhujaa seuroissa laestadiolaisessa kokouksessa, jossa melkein koko seurakunta oli täysissä liikutuksissa. Raattamaa, vanha soturi rovasti Laestadiuksen ajoilta, puhui Jeesuksen kuolemasta syntisten edestä, lunastus verestä, joka puhuu parempia kuin Abelin veri syntisistä. Syntisistä, jotka siinä ovat puhtaaksi pestyt, ja sen tähden ovat saaneet astua sisälle portista siihen kaupunkiin, jonne ei kukaan saastainen synnin tekijä pääse. Mitä enemmän hän puhui, siä enemmän korotti hän ääntään, sitä enemmän värisi se, ja sitä suuremmaksi kasvoi myös seurakunnan liikutus.

Vihdoin oli kaikki aivan sekaisin. Raattamaan edessä ensimmäisellä penkillä istuivat Stiina Nuutti ja Saara lantto, pitäen lujasti kiinni toisistansa vyötäisiltä heiluen edestakaisin toinen poski kiinni toisen poskessa, molemmat vuoroin huutaen, vuoroin ääneensä iloiten. Susanna Kurkio ei voinut istua paikallaan penkillä, hänen piti käydä toisten luona selittämässä sekä liikkein että sanoin, miten autuaaksi hän tunsi itsensä, hän joka myöskin tunsi itsensä verellä pestyksi. Sopperon vanha Riitta musta huivi päässä oli tarttunut kiinni Anton Nikkoon – kuuluisaan porovarkaaseen – rukoillen ja kehoittaen häntä parantamaan elämäänsä, ja Postin Heikki, köyhä lappalainen Naimakasta, oli saanut luokseen erääseen nurkkaan kauniin Kautokeinon nuorukaisen Joonas Lainion, ja oli vahvasti päättänyt saada hänet kääntymään, ennen kuin ilta oli loppuun kulunut. Viimeisellä penkillä istui Lassin Eliaksen Magdalena hiukset kauhiassa epäjärjestyksessä väännelle käsiään omantunnon tuskissa, sillä välin kuin Leena muori Vikusjärveltä hellästi hyväili äntä yhä uudelleen ja uudelleen selittäen, että veri puhdistaa jokaisesta synnistä, joka tunnustetaan ja josta luovutaan. Ison Tommon Pekkakin ja pikku Erkki Anttikin, jotka olivat tulleet nauramaan ja pilkkaamaan ja pitivät neliskulmaiset punaiset lakkinsa keikarimaisesti toisella korvallaan, alkoivat nyt näyttää miettiviltä ja tujottivat permantoa. Sanat näyttivät sattuvan heidänkin koviin sydämiinsä.

Kattolamput paloivat yhä huonommin tukahduttavassa ilmassa, lämmin oli tullut aivan sietämättömäksi, ja savuavista kynttilöistä ja poron juustosta, jota oli annettu pikkulapsille pureskeltaviksi, etteivät huutaisi kovin kovasti, lähtevä haju olisi ollut omiaan pelottamaan pois kaikki muut paitsi lappalaiset.

liikutus kasvoi yhä mitä kauemmin saarnaaja puhui, ja mitä meluavammaksi kuulijat muuttuivat, sitä enemmän täytyi hänen korottaa ääntään. Kohta oli enää melkein mahdotonta kuulla häntä. Luonnon ihmiset ylhäällä pohjolassa lumen ja jäitten keskellä eivät ole tottuneet hillitsemään tunteitaan. he eivät voi kuten me istua rauhallisena kuullessaan puhuttavan Jeesuksen kärsimisestä yrttitarhassa. heidän täytyy itkeä mukana. Ja kun he hengessään kuulevat taivaan joukkojen riemulauluja laulavan, täytyy heidänkin tavallaan olla mukana.

Kaikki oli kohta yhtä sekasotkua. Ne vanhat lappalaiset, jotka olivat istuneet lähinnä puhujaa, eivät nekään voineet istua paikallaan kauempaa. Ainoastaan Ies-Pieti istui liikkumattomana. Kauniista älykkäistä kasvoista kuvastui hartain tarkkaavaisuus, että sanat tunkeutuivat vanhaan sydämeen, joka löi kuluneen poronnahkaturkin alla,. Sen näki kyyneleistä, joita putosi yksi toisensa jälkeen, kun puhuttiin  syntein anteeksi antajasta, Hänestä, jota piinattiin meidän rikostemme tähden, ja joka kuoli meidän pahojen töittemme tähden...
jatkuu

---

[1] Kristillinen Kuukauslehti (USA) 9-10/1918.