Wanhoja kirjeitä 28. Olli Kuittisen kirje saarnaaja Aapo Koivurannalle 12.10.1875

 

Olli Kuittisella oli hyvä käsiala ja kielellinen ilmaisu selkeää.

Olli Kuittisen kirje saarnaaja Aapo Koivurannalle 12.10.1875 (OMA. Laestadiana 14. Aapo Koivurannan kokoelma)

Alakiimingiltä 12 p. Lokak. 1875

Rakkaalle veljelle Kristuksessa Koivuranta Rovaniemessä.
Jumalan pohjatoin armo Kristuksesta ja valkeus taivaallisesta totuudesta Kristukseen ruummiin  rakennuksen ja voimassa pitämisen työssä, kasvakaan ja lisääntyköön meissä kaikissa tällä kallilla kilvoituksen ajalla amen!

Rakkaan ja kallisarvoisen kirjeenne sain lukea Takkis veljeltä, jossa Pohjanmaan tyttären sydämen lämpimät ja rakkaudesta palavat säteet kohtaisi (rupesi) monelta myrskyltä ja ahdistukselta rasitettuun sydämeeni, ja nämä säkeneet  yhdistyneenä rakkaan veljemme Takkisen hengivallan kanssa kevensi ja vahvisti haavoitetuita ja raskaista rintojani, ja siitä iloisesta mielestä ottakaa vastaan veljeni rakas! Sydämen kiitokset ynnä Takkis veljen kanssa.

Takkisen kanssa olen kulkenut läpi Suomen ja olimme Kuopiossa pappein kokouksen aikana hyvään tarpeeseen, kuin ei Kristuksen seurakunnasta virallista pappia ollut yhtään totuutta vastaamassa ja puoltamassa, iin näin min, että kallis veljemme Takkinen oli valittu ase Herran kätessä suurim[p]ia aaltoja tyventämään a varustettu mies esikois-seurakunnan hengellä perustus totuuksien kanssa tästä kristillisyydestä, se oli, sanon minä suuresti riemullisella hengellä, joka läsnä olin, että hän seisoi hengellisen oikeuden edessä avaamassa tietä Kristuksella, ja asetus sanat Kristuksen valtakunnan hallituksesta kantoi ulkonaisen kirkko-hallituksen eteen.

Wiimme viikolla erosi Pudasjärveltä Takkinen ja lähti Kuusamon kautta Kittilään, josta Oulussa syysmarkkinoilla määräyksen ja pyynnön mukaan pitäsi Hanhipietarin (saarnaaja  Pietari Hanhivaara[1833 – 1926] Kittilästä)  ja Takkisen lähteä joulun jälkeen kulkemaan läpi Suomen vahvistamaan ja sitomaan opetuksin ja pohjatotuuksin --- Ja jos varaa piisaa, kyntämään syvempiä vakoja Suomen veljesten pelloilla --- Paljo täällä on sulaa peltomaata, on myös turpeekkomaata --- Skinnari (saarnaaja Kustaa Sinnari [1835 – 1916], joka oli Oulun seudun tunnetuimpia saarnaajia) on nyt täällä Kiimingin peltopalasella Oulusta kyntämässä ja kuokkimassa ja kastetta sataa taivaasta.

Ja olen minäkin uskomassa tulevaista onnea isänmaalle matkustavaisilla ja pysyväistä Jumalan rauhaa seurakunnilla, seurakunnassa. Toivoni on suuri, jos elämän päiviä on, että saada nähdä talvella veljeä --- Ja rakkaita terveesiä Kristuksen seurakunnalle sanokaa ja vaimollenne ja minulta vaimoni kanssa ja koko huoneväen kanssa ja Oulusta Takkisen kesä kortterin emännältä Fellmannin Liisalta / Se on täällä minun luonani käymässä, käskee sanova veljelle ja kaikille ristityille terveesiä ja minulta kaikille ristityille terveesiä koko suuren Jumalan  seurakunnista ympäri ja läpi Suomen itäisen maan --- Sandströmille, Henrik Heikelille ja Sjöstetin leskelle terveesiä Olli Kuittiselta.

Takkinen on käskenyt kuin kirjoitan sano veljelle terveesiä.
Se sama.
Toisellavuodella oleva poikalapsemme viimme viikolla keskiviikko iltana muutti täältä kunnian taivaaseen.
------
Post scriptum

Nurmeksessa 25.1.1841 syntynyt Olli Kuittinen oli yhdessä veljensä Tuomas Kuittisen kanssa Nurmeksen ensimmäisiä maakauppiaita ja lestadiolaista uskonkäsitystä tunnustavia. Molemmat omaksuivat lestadiolaisuuden mitä ilmeisemmin kauppamatkoillaan Ouluun. Tuomas Kuittinen aloitti liiketoimintansa vuonna 1870 perustamalla Nurmekseen tiilitehtaan ja hänen maakauppiastoimintansa käynnistyi seuraavana vuonna. Olli Kuittisen kauppiastoiminta alkoi vuonna 1872. Olli Kuittinen solmi avioliiton oululaisen merimiehen tyttären Kaisa Greta Nordmanin kanssa 14.1.1872. Kaisa Greta, syntynyt 19.1.1850, oli ottanut 26.12.1871 muuttokirjan Nurmekseen avioliittoaikeiden takia. Pian Kuittiset muuttivat Pudasjärvelle (muuttokirja 22.11.1872) , jossa Olli Kuittinen toimi kauppiaana. Hänen liiketoimintansa eivät kuitenkaan menestyneet, sillä Oulun Wiikko-Sanomia-lehdessä ollut ilmoitus 20.5.1876 kertoo Kuittisen omaisuuden joutuneen huutokaupattavaksi velkojen maksamiseksi. Ilmeisesti tässä yhteydessä järkkyi myös Olli Kuittisen mielenterveys, sillä perheen palatessa takaisin Nurmekseen 23.6.1880 Oulusta, on Kuittisen kohdalla kirkonkirjoissa merkintä; heikkomielinen.

Vastoinkäymiset eivät jääneet tähän, sillä Kaisa Greta Kuittinen menehtyi 5.4.1883. Tämäkään ei jäänyt perheen ainoaksi murheuutiseksi. Perheen ainoa elossa ollut lapsi, Otto Wilhelm menehtyi 22.9.1889 Oulussa, jossa hän oli ilmeisesti asumassa äitinsä sukulaisten luona. Olli Kuittisenkaan elämäntaival ei tämän jälkeen ollut pitkä, sillä hän siirtyi ajasta iäisyyteen samana vuonna (1892) kuin hänen matkakumppaninsa Juho Takkinen.

Kuopion hiippakunnan pappeinkokous syyskuussa 1875. Keskustelu willi-uskoisuudesta

Syyskuun 15. päivä vuonna 1875 kokoontui Kuopion hiippakunnan papisto piispa Robert Valentin Frosteruksen johdolla pappeinkokoukseen, jossa toisena yleisenä kokouksen keskustelunaiheena oli "Mitä kokemuksia papistolla on niistä hengellisistä liikkeistä, joita usioissa paikoissa on ilmestynyt, ja joita wiime kokouksessa oli puolutesttu ja wastustettu." Keskustelu koski lopulta ainoastaan lestadiolaisuutta. Uusi Suometar julkaisi 22.9.1875 pappeinkokokouksen keskusteluista yhteenvedon. Lestadiolaisuuta koskeva osuus alla: 

Toinen kysymys nosti wilkkaan ja kauan kestäwän keskustelun. Puheenjohtaja luki aluksi joukon tuomiokapitulille tulleita kertomuksia hengellisistä liikkeistä hippakunnan eri osista, niinkuin Leppäwirroilta, Pudasjärweltä, Lumijoelta, Oulunsalosta, Kemijärweltä j. n. e., joista jotkut puolustiwat,toiset moittiwat willi-uskolaisuutta. 

 — Tohtori [J. J.] Bergh [Limingasta] pyysi lausua olleensa kyllin tilaisuudessa tulla likemmin tuntemaan willi-uskolaisten eli hihhulien niin uskonnollista tuntea kuin ulkonaistakin elämää. Uskowaiset, joksi he itseänsä nimittämät, heittäwät pois kaiken pyhän raamatun ja muidenkin uskonnon peruskirjain lu’un. Ainoasti Lutherin ja heiltä pyhinä pidettyin miesten kirjoja luetaan ja selitetään miten osataan. Seuroissa syleillään, suudellaan, hypitään, tuomitaan pappeja ja muita heidän mielestään uskottomia ja pidetään jos jotakin kujetta. Kirkossa käynti, sakramenttein nautinto hyljätään ja seurataan waan omia oppimestareita, jotka useinkin owat aiwan oppimattomia hengellisissä asioissa ja pettureita. Walhe papeille ja muille lahkoon kuulumattomille pidetään luwallisena, ja joka totuuden puhuu seuran asioista siihen kuulumattomille, hänen on saatawa se syntinsä anteeksi ja uusi synninpäästö, jos tahtoo lahkoon kuulua. Todellisesta synnin surusta ei ole mitään huolta kun uskotaan, niin nautitaan waan taiwaallista hurmeuttamaa riemua ilman katumusta, todellista sydämmen puhtautta ja uudesta-syntymistä uskotellaan waan hengen olewan, joka heille ilmoittaa kaikki. Haureutta puolustetaan, jos sitä sattuu, sillä että Abrahamillakin oli kaksi waimoa ja Salomonilla kolme sataa. Häwyttömyyden puolustus menee niin pitkälle että sanotaan: Kristuskin oli yksinäinen poika, huonompi kuin me, mutta tuli jumalaksi kun sai hengen.

— Prowasti Pfaler lausui Lapissa pappina ollessaan tulleensa tuntemaan niiden joukossa todellisiakin kristityitä, jotka ehkä monikin yksinkertaisuudessaan lienewät tulleet lahkolaisten seuraan wietellyiksi kawaloilta opettajilta. 

— Kirkkoherra Montin Terwolasta sanoi huomanneensa että lahkolaiset heittäwät pois kaiken kirjain lu’un, — ainoasti heidän pappinsa lukewat koko lukuja ulkoa raamatusta, woidakseen wastustella pappeja ja luuloitellakseen suurta taitoa itselleen, waan kun ei muut kukaan lue raamattua, eikä ollenkaan ajattele, woipi heille antaa siitä kokonansa wääriä käsitteitä. 

— Tohtori Andelin sanoi piispantutkinto-matkoillaan tulleensa huomaamaan, että tämmöisiltä uskowaisilta puuttuu rakkaus totuuteen, se on, totuuden tunto, joka jo on merkki heidän puuttumasta totisesta jumalisuudestaan, kun puhutaan ja selitetään papeille toisin kuin asiat oikeastaan heidän keskuudessaan omatkaan. 

— Tohtori Bergh lausui suuren surunsa siitä, että muutamat papit Heikelit ja Bäckmannit owat ruwenneet kawalasti puolustamaan kirjoituksissaan willi-uskolaisia ja omistamat heille oppia, jota heillä ei ole, ja kieltäwät mitä löytyy, ja waati että he kiiruummittain asetettaisiin tuomiokapitulin tutkittawiksi. 

 — Kirkkoherran-apulainen Durchman selitti ettei willi-uskolaiset pidä, heidän mielestään, uskottomainkaan pappein jakamia sakramentteja kokonaan armottomina, waan tarwitsee kumminkin wielä uskowaisten kätten päällepanoa hengen saawuttamiseksi.

Wanhoja kirjeitä 27. Jaakko Veijolan kirje J. F. Thauvonille 14.4.1885

 Tässä lestadiolaispappiJaakko Veijolan toinen kirje J. F. Thauvonille Pielisjärveltä. Kirjeessä osittain samoja asioita  kuin hänen pari viikkoa aikaisemmin lähettämässään kirjeessä Oskar Heikelille. Veijola oli kohdannut seurakunnassaan heränneitä, joista saamiaan kokemuksia ja heidän kanssaan käymiään kesksuteluja hän selittää kirjeessään. Paikkakunnalla oli myös pieni lestadiolaisyhteisö ja Veijola oli yhteydessä myös Nurmeksen seudun lestadiolaisiin.

Jaakko Veijolan kirje J. F. Thauvonille 14.4.1885

Pielisjärvi 14 p. Huhtikuuta 1885

Rakas setä!
Jumalan armon ja rauhan tunteminen lisääntyköön sydämillemme monissa elämän koettelemuksissa!

Niinkuin setä lienee kuullut, saavuin tänne paraaseen työaikaan, sillä kinkerien pito oli vielä kesk[eytyks]issä. Rovasti Grönholm oli tullut kipeäksi kinkerimatkalla ja hänen kuolemansa tähden oli täytynyt  siirtää tuonnemmaksi. Minun ajallani oli täytynyt niiden pito siirtää tuonnemmaksi. Minun ajallani on siis vielä idetty kahdeksattoista kinkerit, joista minä yksinäni olen saanut pitää kuudet sekä sitäpaitsi kaksi jumalanpalvelusta samoilla matkoilla, muut yhdessä k.herra Pöyhösen kanssa. Mikä vielä lisää työtä näissä kinkereissä, on n.s. kirjoitus, sillä ennen varsinaista toimitusta tehdään kirkonkirjoihin ne muutokset /esim. palvelijain, torpparein, loisien y.m. suhteen/, jotka vuode ajalla ovat tapahtuneet, ja tämä vetää useinkin monta tuntia aikaa. Sitäpaisti luetetaan aikuiset ja lapset erikseen, kuitenkin samalla aikaa, vaikka eri huoneissa. Aikuisten annetaan, useampien esille huudettuna lukea u. testamentista ja sitten tehdään kysymyksiä luetun sisällöstä. Siinä voi useinkin tehdä hyvin omantunnon kysymyksiä, niin että se tuntuu aivan sopivalta luetustavalta. Kansa on myös siitä hyvin huvitettu a kuuntelee tarkasti. Lopuksi kutsutaan kaikki yhteen ja pidetään yleinen Katkismuksen kuulustelemus. Wuoropäivin olemme Pöyhösen kanssa luettaneet vanhoja, sama pitää myös sinä päivänä katekisationin. Toinen taas luettaa silloin lapsia lukkarin kanssa.

Ihmiset täällä ovat hyvin halukkaita kuuntelemaan. Wiimeisiin pappeihinsa ovat he olleet aivan tyytymättömät, sillä täällä on ennen ollut heränneitä ja eteviä pappeja niinkuin piispa Johanson, Karén, Pelkonen y.m. , vaan nykyiset ovat olleet aivan mailman mielisiä. Pappilat ovat olleet paraita kylä- ja tanssipaikkoja. - Harrastusta täällä on paljon, vaan kaikki omaavanhurskautta. Ja mikä ikävintä, he eivät tunne laisinkaan omaavanhurskauttaan. Olen kuitenkin muutamissa sangen paljon Jumalan työtä tavannut. Uusi syntyminen on tunnettu synnytyskipuihin saakka, vaan ei iloon saakka. Syntymnen on jäänyt keskitekoiseksi tai on syntymneistä tulluy saira[an]loisia, varmaankin sentähden etteävät omaiset ole olleet syntyessä oitamassa. Moni on käynyt autuuden ensimäisten tuntomerkkien läpi, vaan ei ole käsittänyt sydämen puhtautta, ja kuitenkin vasta niille kuuluu Jumalan lupaukset: "Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan". Sentähden ei Jesuksen veri ole päässyt osoittamaan voimaansa. Rauhan tekeminen on tuntematoin ja sovinto mailman kanssa rikkoutumatta. Paljon on siis kyllä "sanan rakstajia", vaan vähän sen kätkijöitä ja tekijöitä, paljon "armon kerjäläisiä", vaan vähän vapaan hengen lapsia. - Minä olen koettanut näyttää, ettei Jumalalla ole kerjäläisiä, vaan lapsia. Lapsioikeuden ehdoksi olen saarnannut uuden syntymisen, mssä synnytyskipuja seuraa rauhan ja ilon tunteminen. Sydämen puhdista[mista] olen saarnannut Jesuksen viattoman veren kautta ja sydämen epäuskon näyttänyt suurimmaksi synniksi. - Tämä saarna ei kuitenkaan tunnu "armon kerjäläisiä" miellyttävän, sillä se on heistä kovin avaraa. Mutta olen koettanut näyttää, että laveampaa evankeliumia heille ennen on saarnattu, kun synti on saarnattu luvalliseksi ja armo suureksi. Jos taas synti saarnataan synniksi, s. o. katumattomlle parannus, ja katuvaisille syntein anteeksi saaminen, niin se ei pitisi olla liian varaa. - On täällä jo sentään muutamia, jotka sydämellään ovat äsittäneet rauhan ja vaopauden ja jotka ovat saaneet kiitollisen sydämen taivaallista rakastajaa kohtaan, koska tämä on häntä henkeen ja vereen saakka rakastanut. He kuitenkin asuvat kirkolla noin 3 peninkulman päässä, niin että harvoin heitä tapaan. Niin uskon kuitenkin, että Jumala, joka on hyvän työn alkanut, on sen myös päättävä Jesuksen Kristuksen tulemisen päivään saakka.

Pääsiäisenä oli täällä kristityitä Nurmeksestakin, eräs sikäläinen kauppias Kuittinen (Nurmeksen seudun enimmäisiä lestadiolaisia olivat veljekset Tuomas ja Olli Kuittinen. Heistä Olli Kuittinen (s. 1841) asui välillä Pudasjärvella, jossa asuessaan hän teki laajan matkan 1875 lestadiolaisyhteisöissä kautta Suomen yhdessä Juho Takkisen kanssa) y.m. Se vain oli pahinta - vai parastako lienee ollut - etten kurkkutaudinkin tähden kyennyt itse pääsiäisen pyhinä mihinkään kirkolliiin toimituksiin. Sitävastoin istui kamarissani ihmisiä aamusta iltaan saakka, joitten kanssa piti kesklustella, vaikka ääneni oli painuksissa paljosta puhumisesta.

Wirkaveljeni k.herra Pöyhönen on siivo ja hyväluontoinen mies. Ijältään on hän keski-ikäinen. Lahjoiltaan tavallinen, ei huono ollenkaan. Lukemaan hän on ääretömän ahkera Hengelisistä asioista on hänellä vain tietoa, ei mitään omaa kokemista. Omaa tahtoa puuttuu. Wielä olemme jotansakin hyvässä sovussa. Ellei haapaveteläiset arvostele omantunnon valökeutta suurimmaksi hyväksi vaalipapeissaan, niin luulen Pöyösen olevan vaarallisen kilpailijan Castrenille.

Olen täällä todella korvessa. Suuresti kaipaan vapaan hengen lapsia, jotka rakkaudellaan minua virkistäisivät. Olen hyvän neuvon ja lohdutuksen tarpeessa. Kyllähän karjalainen on kohtelias ja ystävällinen, vaan pohjalaisen sydäntä puuttuu Liekö karjalainen vähän sukua venäläiselle??! - Waikka k.herra Bäckman tarjosi luonaan paikkaa minulle, en kuitenkaan vielä voinut suostua hänen tarjoukseensa, kun tahdon tutkia, mikä Jumalan tahto on tässä asiassa. Eivät tahtoisi lähiseutuin kristityt minua laskea täältä.

Pyytäisin setää lähettämään minulle muuttokirjan. Pöyhönen arveli paraaksi, että hankkisin sen tänne. Kyllä lähettäisin maksun siitä.

Kiiän teitä, rakas setä, sekä muuta perheväkeänne aina osoittamastanne rakkaudesta kohtaani. Rakkauden ja rauhan terveisillä tervehdin teitä, perheväkeänne ynnä muita Jumalan valituita! Saanko odottaa joskus kirjettä setältä? Weli Emil varmaankaan ei saata olla minulle kirjoittamatta, kun hän saa siellä viettää "kissan päiviä".
Setän ja kaikkein Jumalan valittuin matkatoveri ijankakkiselle kotimaalle
J. A. Weijola

Wanhoja kirjeitä 25. Jaakko Veijolan kirje J. F. Thauvonille 20.10.1885

Jaakko Veijola kuvaa kirjeessään J. F. Thauvonille syksyllä 1885 Kuopiossa pidettyä pappeinkokousta, jossa Kuopion hiippakunnan uusi piispa Gustaf Johanson hyökkäsi lestadiolaisuutta vastaan. Johanson arvosteli liikettä hengellisestä ylpeydestä. Sen kimmokkeena oli piispan amerikkalaiselta lestadiolaiselta saama kirje. Veijola tunsi olevansa tilaisuudessa susilauman keskellä. Piispan sanojen lisäksi hänelle mielipahaa aiheutti paikalle saapuneiden pappien juopottelu.

-------------

Jaakko Veijolan kirje J. F. Thauvonille 20.10.1885 (KA. SKHSA: D:49. Heikel-suvun kirjeet.) 

Pielisjärveltä 20. p. lokakuuta 1885 

Rakkaalle ja arvoisalle setälle! Rauhan Jumala olkoon setän kanssa aina päiväin loppuun saakka ja sitten ijankaikkisesti! Setä on jo varmaan pitkään odottanut lupaamaani kirjettä. Aika on niin vähissä, etten tahdo ennättää, vaan nyt kesken kiireenkin piirrän vähän. – Kiitän ensin viimeisistä, siellä kun oltiin Iin kokouksessa. (Syyskuun alussa 1885 oli Thauvonin pappilassa Veijolan kotiseudulla Iissä järjestetty lestadiolaispappien kokous) Jo edeltäpäin saattoi arvata, ettei Kuopiossa tulisi niin hauskaa kokousta. Toivoin kuitenkin saavani turvautua jonkun vanhan setän tai kokeneemman veljen seljän taakse, kun kovin rupeaa jyrisemään, vaan petyin. Ei tullutkaan ketään kristittyä pappia sinne, niin että sain olla aivan yksinäni suuren susilauman keskellä. Pispan puheen setä on nähnyt kait sanomalehdistä. Oikein hän mahtipontisesti sitä esitti. Hän mainitsi saaneensa Amerikasta kirjeen eräältä laestadiolaiselta ja tämä oli saattanut hänet puhumaan tästä liikkeestä, vaikka hän itse sitä vielä vähän tuntee. Hän sanoi sen kirjeen joka rivillä ilmenneen ääretöntä hengellistä ylpeyttä. Pää tuli oikein kipeäksi kuullessa niitä mahtipontisia sanan paukauksia. Minun uskoani se ei kuitenkaan saanut muuttumaan. Jumalan uskon vieläkin rakkaaksi Isäksi, kristityt ja itseni Jumalan lapsiksi sekä Johanssonin Kuopion hiippakunnan pispaksi. Mutta eikä sopine viimeksi mainittuun Vapahtajan sanat: Moseksen istuimilla istuvat fariseukset ja kirjanoppineet. Luottamukseni häneen sai suuren kolauksen, tulleneeko sitten koskaan entiselleen.

Ensi päivänä olivat päivälliset olleet pispan luona, vaan monikaan ei sitä saanut tietää, niin en minäkään. Viiniä oli siellä ollut kovasti. Sentähdenpä papit uskalsivatkin jättää raittiusasian hänen mielipiteensä ratkaistavaksi. Toisena päivänä pitivät papit pispoille ja tuomiokapitulin herroille päivälliset ja lasin ääressä he solmivat ystävyyden liittoja – ei siis ristin juurella. Minäkin olin siellä tutustuakseni pappein elämään, vaan ei se ollut mitään ilahuttavaa. Ukko Rahm piti puheen pispalle ja siihen pispa vastasi. Tämän puheensa lopussa hän, puhuessaan epäuskon vaarasta, sanoi: ”Jos Jumala on meidän kanssamme, kuka voi olla meitä vastaan. Ja papit makeasta viinistä liikutettuna pyhkivät kyyneleitä. Oikein minua puistatti, kun kuuli sitä sekasotkua ja pimeyttä. Pappeja ei nuhdeltu koko kokouksen aikana, sanottiin vain: Me olemme Jesuksen Kristuksen palvelijoita. Siltä näytti Kajaanin Hartman, siltä Joensuun Laamanen (Joensuun kaupunginsaarnaajan vuosina 1880 – 1915 toiminut Niilo Johannes Laamanen), kun viimeksi mainitullakaan ei paluumatkalla tahtonut kieli suussa kääntyä, y.m.m.

Piispaa en puhutellut paljon laisinkaan. Sen verran kuin hän minua tapasi, oli hän hyvin ystävällinen. Toivotti hyvästiä jättäissä ”Granitin (Viitannee Kuopion kaupunkiseurakunnan pitkäaikaiseen kappalaiseen August Fredrik Granitiin, joka oli kyseisessä virassa vuosina 1870-1907) kirkossa” Jumalan rauhaa ja sanoi että kyllä Jumala kaikki asiat parhain päin kääntää. Linstedtiä en myös paljon puhutellut, vaikka hän kutsui käymään luonaankin. Calamniuksen luona pistäysin, vaan en monta sanaa vaihtanut, sillä hänellä oli meni Linnan kirkkoon. – Suutari Sutisella (Suutarimestari Aapeli Sutinen (1843 – 1894) oli Kuopion lestadiolaisyhteisön keskeinen henkilö) olin kortteeria. Markkanen (Maallikkosaarnaaja Vilhelm Markkanen (1836 – 1921), joka ennen lestadiolaistumistaan oli ollut Leppävirran heränneiden saarnaajana) Leppävirroilta oli myös Kuopiossa ja oli hänkin Sutisella. Hän oli hyvin hauska mies ja keskustelin hänen kanssaan aina puolille öin, välistä sivunkin puolen yön. Seuroissa olin parina iltana ja liikutuksia oli tavallista enemmän. Ei näkynyt pispan puhe vielä niitä saavan lakkaamaan Minä epäilen saaneekokaan. – Jauhiainen (Ilmeisesti kuopiolainen lestadiolaissaarnaaja Juho Jauhiainen (1832 – 1906), joka oli kuulunut aluksi heränneisiin) kirjoitti viime postissa käyneensä pispan puheilla. Sanoi näyttäneensä, että pispa on antanut jumalattomuudelle puolta, vaan hän oli syyttänyt niitä, jotka hänelle on siihen aihetta antaneet, siis kai kristityt!!

Rauhan ja rakkauden terveisiä setälle ja koko pappilan väelle sekä kristityille. Rukoilkaa edestäni! Jaakko Weijola.

Wanhoja kirjeitä 26. Jaakko Veijolan kirje Oskar Heikelille 29.3.1885

 

Pielisjärven / Lieksan vuonna 1979 palanut kirkko, jossa Jaakko Veijolakin saarnasi.

Jaakko Veijolan kirje Oskar Heikelille 29.3.1885[1]

Pielisjärvi 29 päivä Maalisk 1885.

Rakas veljeni, Oskar!
J[uma]la, rakas isä virkistäköön meitä rauhansa tuntemisessa!
Monin kerroin kiitän tervetulleesta kirjeestäsi. Sain se marianpäivän aattona, kun tulin kotiin kinkereiltä. Jo päällekirjoituksesta arvasin, että se oli sinulta, sillä olenhan aina ollut uskomassa, ettet minuakaan unhota. Neuvosi, joita kirjeessäsi annoit, olivat sangen opettavaisia. Täällä on paljon heränneitä ihmisiä, jotka ovat sekaantuneet omanvanhurskauden harjoitukseen ja ovat ”armon kerjäläisiä”. Minä olen heille koettanut saarnata evankeliumia ja näyttää, ettei J[uma]lan valtakunnassa ole kerjäläisiä, vaan lapsia. Ja niin heidän täytyy myöntääkin ”ka, niinhän se on”. Muutamat ovat seuranneet minua kinkerimatkoilla monta päivää. Olen kahtena pyhänä pitänyt pitäjällä jumalanpalveluksenkin ja väkeä on ollut niin kuin voit arvata olevan semmoisessa pitäjässä, jossa on päälle yhdentoistatuhannen hengen. En ole joutanut valmistelemaan itsiäni toimituksiin, vaan on täytynyt uskoa J[uma]lasta hyvää ja hän onkin antanut sanomista. Ihmiset täällä kuuntelevat ”suu auki”, vaikkei minulla ole ollut mitään suuhun annettavaa. Sen näkee, että heiltä puuttuu jotakin – varmaakin rauhaa J[umala]ssa. Kun heitä vain sais selville omastavahurskaudesta. Kyllähän karjalainen osaa myöntää, vaan ei itse työssä toteuttaa, mitä myöntää. – Kolme viikkoa olen saanut järjestään olla kinkereillä, niin että nyt minun aikanani on pidetty 18 kinkerit, vaikka suurin osa oli jo pidetty, kun tänne tulin.[2] Wiime  perjantaina olivat viimeset, niin että nyt saa vähän huoahtaa. kyllä täällä tuntuu työtä olevan: Tänään pidin j.p.p. raamatunselityksen pitäjäntuvalla ja oli niin paljon väkeä kuin itse tuvan ja sen porstuan seinät voivat kestääkin. Herrasväkeä on täällä paljon ja nekin olivat ”miehissä” kuulemassa ”hihhulipappia”. Kuinka kauan he jaksanevat kuunnella?! Wiime pyhänä, kun pidin j. palveluksen lähellä Nurmeksen rajaa, oli pari kuormaa kristityitäkin siellä Nurmeksesta. Myöskin Juuan pitäjästä on ollut kuulijoita. herra näkyy tekevän työtään ihmisten seassa.
                          Minulle oli loista kuulla, että k.herra Bäckman[3] on tarjonnut minulle apulaisen paikkaa luonaan. Mutta tässä postissa en voi antaa varmaa vastausta, sillä en ole vielä itse selvillä asiasta. Itse uolestani olisin valmis täältä ”juoksun kyytiä”, vaan Jlan tahto on ennen kaikkea selville saatava. Jos se on Jlan tahto, että minun tulee olla täällä, niin mielummin tahdon kärsiä ikävää y.m. kuin tehdä vastoin hänen tahtoaan, sillä tahdonhan hänelle uhrata henkeni, sieluni ja ruumiini. Eihän täällä juuri hupaisat päivät ole, sen kyllä arvaat, kun asuu ”jumalattomassa pappilassa”. Ensi postissa – siis viikon päästä – tahdon varmemmin kirjoittaa k.herra Bäckmannille, kun saan keskustella heränneitten kanssa sekä myöskin Nurmeksen kristittyjen kanssa, joita on taas aikonut tänne tulla pyhille. En luulisi k.herra B:n voivan maksaa minulle sitä palkkaa kuin minulla on täällä. Sillä minulla on hyvät ehdot Saan vapaan ylöspidon ja yhdeksänsataa markkaa sekä muut pikkutulot. Kyllähän alentaisinkin vaatimuksiani siellä ihmisten ilmoissa. Jos taas täällä pidän oman ylöspidon, niin kuin ehkä täytynee syyskesästä alkain, kun Grönholmin[4] herrasväki muuttaa täältä Helsinkiin, niin saan tuhatneljäsataa. Palkkaehdot eivät arvellakseni parane muuallakaan. Vaan niin kuin sanottu, ensi postissa annan lähempiä tietoja Ylivieskaan. – Muutoin pelkää, etteivät tuomiokapitulin herrat suostuisi muuttamaan minua täältä, koska he eivät suvainneet minua Iihinkään, vaikka minulla oli sinne kutsumus setä Thauvonille.[5] Ei ne herrat tuntuneet oikein tykkäävän meikäläisistä siellä tuomiokapitulissa. Luulen melkein, että Emil Th[auvon][6] ehkä sais marssia tänne, jos minut täältä siirrettäisiin. Ja Emil ehkä katselis minua sitten kovin karsailla silmillä. Tapahtukoon Herran tahto niin maassa kuin taivaassa!
                          J[uma]la, rakas Isä, kulettakoon meitä aina lähemmäs omaa sydäntänsä. Kyllähän matkalla joudumme usein taistelemaan pahan sydämemme kanssa, vaan eipä siitä tunnu elämää lähtevän. Sentähden on parempi, että käännämme valvomisemme yhteen parempaan sydämeen, joka on palava rakkaudesta. Siellä ristin juurella pehmenevät kovat sydämemme, siis ohjatkaamme matkaamme sinne.. Siellähän muistamme, että olemme armosta autuaat.
                          Weli rakas, muista rukouksissasi minuakin, että aina jaksaisin valvoa. Tervehdä J[uma]lan valituita siellä, erittäin omaa emäntääsi ja pientä poikaasi tuntemattomalta setältä. Ole itse tervehditty rauhan ja rakkauden terveisillä. Voi hyvin! Älä nyt jätä yhteen kertaan kirjoitustasi minulle.
Weljesi uskossa
Kauppilan Jaakko[7]

---

[1] OMA. Heikeliana 5. Albert Heikinheimon kokoelma. Aa:1/44.

[2] Jaakko Veijola oli vihitty papiksi 11.2.1885 Kuopiossa, jonka jälkeen hänet määrättiin ylimääräiseksi papiksi eli virka- ja armovuoden saarnaajaksi Pielisjärvelle.

[3] Ylivieskan kirkkoherrana vuosina 1875 – 1892 toiminut Johan Petter Bäckman (1826 – 1892), joka lestadiolaistui n. vuonna 1870 olleessaan Kemijärvellä kirkkoherrana.

[4] Pielisjärven kirkkoherrana oli Oskar Grönholm (1833 – 188%vuodesta 1878. Hän menehtyi 27.1.1885.

[5] Jaakko Veijola oli kotoisin Iistä, jonka kirkkoherrana oli lestadiolaispappi Johan Fredrik Thauvon (1828 – 1918).

[6] Johan Fredrik Thauvonin poika Emil Thauvon (1858 – 1926). Hänet oli vihitty papiksi 4.2.1884 ja oimi sen jälkeen lyhyitä aikoja ylimääräisen pappina Haapajärvellä, Iissä sekä Ylikiimingissä 1885 – 1887. Myöhemmin kirkkoherrana Pudasjärvellä ja Viitasaarella.

[7] Jaakko Veijola oli Iin Kauppilassa asuneen siltavouti Erkki Veijolan poika.