Merkittävä lisä pohjoisen Suomen kirkkohistoriaan

 

Syksyllä 2020 ilmestyi professori Hannu Mustakallion perusteellisen työn tuloksena kaksiosainen yleisesitys Oulun kirkkohistoriasta vuosilta 1870–1945. Kirjan julkaisijana on toiminut Oulun evankelis-luterilainen seurakuntayhtymä ja kustantajana Väyläkirjat. Teos, jonka nimenä on Seurakunta Pohjois-Suomen keskuksessa. Oulun kirkkohistoria 2 koostuu yhteensä 723 sivusta. Valtava sivumäärä lienee ollut syy, miksi kirja on jaettu kahteen osaa, joista ensimmäinen kattaa vuodet 1870–1905 ja jälkimmäinen vuodet 1905–1945.

Mustakallio on jatkanut työtä, jonka aloitti filosofian tohtori Ari-Pekka Palola tutkimuksellaan Kirkko keskellä kaupunkia, joka valmistui vuonna 2000. Se käsitteli aikaa Oulun kaupungin perustamisesta (1605) vuoteen 1870 . Sekä Mustakallion että Palolan tutkimusten taustalla on Oulun seurakuntien yhteisen kirkkoneuvoston päätös (3.12.1997) käynnistää Oulun kirkkohistoria-hanke. Mainittakoon, että Mustakallio oli perehtynyt jo aikaisemmin perusteellisesti Pohjois-Suomen kirkkohistoriaan kirjoittaessaan vuonna 2009 ilmestyneen Kuopion–Oulun hiippakunnan historian Pohjoinen hiippakunta.

Samalla kun Oulusta alkoi vähitellen muodostua koko pohjoisen Suomen taloudellinen ja yhteiskunnallinen keskus, siitä kehittyi myös alueen kirkollisen toiminnan keskipiste. Merkittävä virstanpylväs tässä kehityksessä oli Kuopion hiippakunnan piispanistuimen ja tuomiokapitulin siirto Kuopiosta Ouluun 1.6.1900. Vaikka piispanistuin siirtyi tällöin Ouluun, hiippakunnan nimenä oli Kuopion hiippakunta aina vuoteen 1923 saakka.

Tämän yhteiskunnallisen, taloudellisen ja kirkollisen kehityksen vanavedessä kaupungista muodostui ennen pitkää myös alueen merkittävimmän herätysliikkeen eli lestadiolaisuuden keskus. Perehdyn tässä kirjoituksessa ainoastaan teoksen lestadiolaisuutta käsittelevään osaan. Nostan esille (ja samalla kirjaan itselleni) muutamia, erityisesti minua kiinnostaneita ja uutta tietoa sisältäneitä kohtia.

 

Oulun nousu lestadiolaisuuden keskukseksi

Hannu Mustakallio on omistanut lestadiolaisuudelle teoksensa ensimmäisessä osassa yhteensä 12 sivua. Vaikka varhaisia kosketuksia Lapissa syntyneeseen herätykseen oli ollut jo aikaisemmin, varsinainen liikkeen ryöpsähdys oululaisten tietoisuuteen tapahtui talvella 1865–1866.

Lehtikirjoitukset nimittivät herätykseen liittyneitä ”villiuskoisiksi” ja ”lentouskoisiksi” ja väittivät kannatusta löytyneen ”hurjimmasta ja yksinkertaisimmasta kansanluokasta”. Liike tempasi mukaansa hetkellisesti suuret joukot erityisesti nuorta väkeä, mutta pysyvä ryhmä oli vielä 1860-luvun lopulla pieni ja hahmoton.

Vastoin julkisessa polemiikissa esitettyjä väitteitä eivät lestadiolaisuuteen liittyneet olleet suinkaan irtainta työväkeä, vaan he olivat omissa taloissaan asuvia laitakaupungin asukkaita. He olivat joko Oulussa syntyneitä tai sinne vakiintuneita. 1860-luvun lopulta lähtien mukaan liittyi kaupunkiin muuttavia käsityöläisiä sekä alempia säätyläisiä. Heistä osa oli ruotsinkielisiä.

Vaikka lestadiolaisryhmä oli vielä varsin pieni, se oli varsin aktiivinen ja anoi talvella 1869 lupaa oman kokoushuoneen rakentamiseen. Ajatus omasta kokoushuoneesta oli uutta lestadiolaisten piirissä. Se korosti sekä liikkeen omaehtoisuutta että toiminnan kiinteytymistä. Anomus osoitettiin alkuaan maistraatille, mutta kirkkoherra Fogelholm siirsi sen tuomiokapitulille. Tämä puolestaan palautti anomuksen toimivaltaansa kuulumattomana.

Oman seurahuoneen Oulun lestadiolaiset saivat vuonna 1875. Tällöin hankittiin kokoustilaksi Pienen Uusikadun varrella sijainnut entinen kapakka. Rakennus hankittiin kahden varakkaan lestadiolaisen, lääninmakasiininhoitajan F. M. Hellmanin ja talonomistaja Juho Steniuksen nimiin. Tilaa siinä oli yli tuhannelle kuulijalle ja se oli kooltaan ylivertainen muihin lestadiolaisten rukoushuonehankkeisiin verrattuna. Sen toteuttaminen viestii paitsi lestadiolaisten vahvasta yhteisöllisyydestä, myös Oulun lestadiolaisyhteisön noususta keskeiseen rooliin liikkeen tulevassa kehityksessä.

Kaupungin lestadiolaisyhteisön säteilyvaikutus tuntui laajalla alueella. Kaupunkiin suuntautuneiden markkina- ja muiden matkojen yhteydessä lestadiolaisvaikutteita noudettiin sekä ympäröivään maakuntaan että myös kauemmaksi, esimerkiksi Pohjois-Karjalaan. Kun Pohjanmaan rata valmistui vuonna 1886, Oulun yhteyksien monipuolisuus teki siitä ylivertaisen verrattuna muihin lestadiolaiskeskuksiin.

Kaupungissa pysähtyivät käytännössä lähes kaikki merkittävimmät lestadiolaissaarnaajat matkoillaan eteläiseen Suomeen syntyneisiin yhteisöihin ja liikkuessaan Pohjanmaalla. Pietari Hanhivaara vieraili kaupungissa ensimmäisen kerran 1876 ja Fredrik Paksuniemi seuraavana vuonna. Huomiota herättävin oli Juhani Raattamaan ja Erkki Antti Juhonpietin viikon kestänyt vierailu maalikuussa 1879. Varsinkin kaupungin syys- ja talvimarkkinoiden aikoina kymmenittäin saarnaajia kokoontui rukoushuoneelle kokopäiväisiin seuroihin.

Oulun merkitys herätysliikkeen keskuksena vahvistui lisää vuonna 1880, kun kaupungissa alettiin julkaista Kristillistä Kuukauslehteä. Lehtihankkeen takana olivat oululaiset säätyläislestadiolaiset, toimittajana Kittilän kirkkoherra K. A. Heikel ja julkaisijana kirjanpainaja C. E. Barck. Tästä alkoi pitkä, nykypäiviin ulottuva kaupungissa painettujen ja toimitettujen lestadiolaislehtien ketju. Vuonna 1883 lehden toimittajuus siirtyi Enontekiön kappalaisen Aatu Laitisen käsiin. Lehden nimi vaihtui myöhemmin muotoon Sanomia Siionista (1888–1903) ja Armonsanoma (1904–1911).

Lisää painoarvoa Oululle herätysliikkeen keskuksena antoi se, että siellä sijaitsi kolme kirjapainoa, joissa painettiin liikkeen piirissä tuotettu kirjallisuus, lehdet ja hengelliset laulut. Yksi tekijä, joka edellä mainittujen seikkojen lisäksi nosti Oulun lestadiolaisuuden keskuspaikaksi, oli yhteisön koostumus. Siihen kuului alempaa säätyläisväestöä, kauppiaita, käsityöläisiä, virkamiehiä ja varakkaita talonomistajia. Heillä oli sekä mahdollisuuksia että kykyjä organisoida niin seura- kuin julkaisutoimintaa.

Oulun lestadiolaisyhteisön koko ei 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ollut ylivertainen

Pekka Raittila kertoo selvittäneensä alkuperäislähteiden avulla 16 perhettä, jotka kuuluivat Oulun lestadiolaisyhteisöön ennen vuotta 1869. Raittilan laskelmien mukaan 39/55 eli 71 % kuului alimpiin sosiaalisiin luokkiin. Myöhemmät arviot herätysliikkeen kannattajien määristä ovat varsin summittaisia. Kun Raattamaa ja Juhonpieti pitivät seuroja Oulun maneesilla maaliskuussa 1879 kerrotaan kuulijoiden määrän nousseen pariin tuhanteen. Vuonna 1887 kaupungin lestadiolaisten määräksi avioitiin 500–600 henkeä. Lisäksi Oulunsalossa mainitaan olleen 100–150 lestadiolaista.

Kannattajamäärillä mitattuna ei Oulun lestadiolaisyhteisö ollut mitenkään ylivertainen, sillä esimerkiksi Koillismaalla olivat herätysliikkeen kannattajamäärät selvästi suurempia. Vuosisadan lopulla (1899) lestadiolaisten määräksi arvioitiin kaupungissa noin tuhat ja maaseurakunnassa 500. Seisemän vuotta myöhemmin (1906) arvioluvut olivat samansuuruisia. Papiston antamat kannattajamääräarviot olivat Oulussa, kuten muuallakin maassa varsin summittaisia. Hyvin usein samoja lukuja toistettiin vuodesta toiseen. Kirkkoherra Wallin arvioi vuoden 1895 piispantarkastusta varten laatimassaan seurakuntakertomuksessa lestadiolaisuuden olevan jo taantumassa ja heittäytyi profeetan rooliin: Kuolinmato kuitenkin jo kaivaa lahkon sydänjuuria. Näin jälkikäteen voitaneen todeta, ettei Wallin ollut profeetta omalla maallaan.

 

Virallisessa organisoitumisessa muuta Suomea jäljessä

Mielenkiintoinen yksityiskohta Oulun lestadiolaisuudessa on, ettei se suinkaan ollut ensimmäisten joukossa muodostamassa omaa rekisteröityä yhdistystä. Aikaisemmin lestadiolaisten rauhanyhdistyksiä oli perustettu Ahlaisiin, Haapavedelle, Helsinkiin, Himangalle, Joensuuhun, Kankaanpäähän, Kemiin, Kurikkaan, Merikarvialle, Nivalaan, Pomarkkuun, Poriin, Pulkkila-Piippolaan, Tampereelle, Teuvalle, Tornioon, Turkuun, Vaasaan ja Viipuriin. Näin ollen Oulun yhdistys oli järjestyksessä vasta sijalla 20.

Mikä selittää herätysliikkeen keskeisen tukipisteen ja etappipaikan hitaan organisoitumisen? Oliko se jo heijastumaa pinnan alla kyteneistä erimielisyyksistä, jotka leimasivat vastaperustetun yhdistyksen toimintaa sen alkutaipaleella? Mustakallion mukaan sekä yhteisön kiinteistön että seuratoiminnan hoito ja puhujien kutsuminen olivat hoituneet sujuvasti ilman virallista organisaatiota. Järjestäytymisen syynä näyttää olleen kokoushuoneen laajentamiseen tarvittavan lainan hakeminen. Lainan edellytyksenä oli yhteisön rekisteröityminen. Papiston seurakuntakertomuksissaan luoma kuva Oulun lestadiolaisuudesta ei sisällä mitään, mikä poikkeaisi muualla annetuista lausunnoista.

 

Mielenkiintoista uutta tietoa lestadiolaisuuden hajaannuksesta

Kirjan toisessa nidoksessa Mustakallio on käsitellyt lestadiolaisuutta 11 sivulla. Aikakauteen sisältyy lestadiolaisuuden hajaannuksen realisoituminen. Erimielisyydet johtivat seurahuoneella jopa käsirysyyn. Vuodesta 1902 lähtien tunteiden paloa lievennettiin uusheränneiden ja vanhoillisten erillisillä seuravuoroilla. Lestadiolaisyhteisön sisällä uusheränneillä oli yhdistyksen luottamushenkilöiden keskuudessa hallitseva asema. Vuosina 1902–1906 uusheränneet järjestivät Oulun rauhanyhdistyksellä tammikuussa suuret seurat, joihin kokoontui saarnamiehiä suunnan syntyseudulta Kittilästä ja muualta Suomesta. Oulussa vaikuttaneista saarnaajista pääosa (6) liittyi hajaannuksessa vanhoillisuuteen ja ainoastaan yksi (Juho Albert Lassila) uusheräykseen.

Vanhoillislestadiolaiset organisoituvat valtakunnallisesti vuonna 1906

Vuodesta 1906 lähtien vanhoilliset ja uusheränneet valitsivat selkeästi erilaisen toimintastrategian. Lähtölaukauksena vanhoillisten omalle, erilliselle toiminnalle oli neljän oululaisen lestadiolaisvaikuttajan Armonsanoma-lehdessä julkaisema kutsu saarnaajain kokoukseen.

Kokous pidettiin Oulun rauhanyhdistyksellä lokakuussa 1906. Osallistujia oli noin 2000, mukana noin 90 saarnaajaa. Kokouksen tuloksena perustettiin Lähetystoimen päätoimisto organisoimaan sisälähetystyötä. Sen 12-jäseniseen johtokuntaan valitut olivat kaikki oululaisia. Mustakallion mukaan tämä kertoo oululaisten hallitsevasta asemasta järjestäytymisessä. Lähetystoimen päätoimisto ei hakenut toiminnalleen juridista vahvistusta, joten sen laillisuus oli kyseenalaista. Se järjesti myös vuosittain eri paikkakunnilla pidettyjä vuosikokousseuroja.

Oulaisten vuosikokouksessa 1914 tehtiin päätös Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen perustamisesta. Sen sijaintipakaksi valittiin Oulu. Virallisen vahvistuksen keskusyhdistyksen säännöt saivat vuonna 1917. Kaikki senkin ensimmäisen johtokunnan jäsenet (8) olivat oululaisia ja heistä viisi kuului myös Oulun rauhanyhdistyksen johtokuntaan. Näin Oulun rauhayhdistyksen ja keskusorganisaation toisiinsa tiiviisti limittyvä yhteys jatkui. Se päättyi vasta 1940-luvulla.

Vanhoillisten Lähetystoimen perustamiseen reagoivat uusheränneet ensiksi pohtimalla Oulun rauhanyhdistyksen lakkauttamista. Heidän kannaltaan tilanne oli kehittymässä huonoon suuntaan. Oulun rauhanyhdistyksen jäsenistössä vanhoillisten asema oli vahvistumassa uusheränneiden kustannuksella. Jälkimmäisillä oli edelleen enemmistö yhdistyksen hallinnossa. Lopulta uusheränneet valitsivat vähittäisen luopumisen yhdistyksen luottamustoimista ja jäsenyydestä. Vanhoilliset nousivat Oulun rauhanyhdistyksen keskeisiin tehtäviin vuonna 1908 ja vuonna 1910 johtokunta oli kokonaan vanhoillisten hallussa. Uusheränneet hankkivat oman seurahuoneen jo ennen eroaan vuonna 1908.

Uusheränneet järjestäytyvät ulkolähetystyön ympärille ja osallistuvat yhteiskristilliseen toimintaan

Miksi uusheränneet luopuivat sekä kokoushuoneesta että yhdistyksen luottamustehtävistä? Hannu Mustakallio on tutkimuksellaan osoittanut merkittävänä syynä olleen suuntautumisen allianssikristilliseen yhteistyöhön. Suurlakkoviikolla 1905 uusheränneet olivat osallistuneet luterilaisella rukoushuoneella pidettyyn eri uskonnollisten suuntien yhteiseen rukoushetkeen muiden muassa Pelastusarmeijan ja baptistien rinnalla.

Kun komministeri Uno Wegelius saapui opintomatkaltaan 1907 Tanskasta, hän ryhtyi toteuttamaan Oulussa sitä, mitä hän oli matkallaan oppinut. Kristikunnassa on kaikkialla pyrittävä aikaansaamaan veljeyspiirejä, jotka ylläpitävät hengellistä elämää seurakunnassa. Tämä toiminta tapahtui yli kirkkokunta- ja herätysliikerajojen. Wegeliuksen käynnistämän veljeyspiirin keskeisiä vaikuttajia oli uusheränneeseen lestadiolaisperheeseen kuulunut kirjailija ja suunnan Kolkuttaja-lehden toimittaja J. F. Hellman. Hellmanista tuli myös Oulun veljeyspiirin äänenkannattajan Rauhan Tervehdys-lehden ensimmäinen toimittaja. Oululaisten uusheränneiden hakeutuminen yhteistyöhön muiden herätyskristillisten piirien kanssa oli suunnannäyttäjänä tämä lestadiolaisuuden osahaaran valtakunnalliselle toiminnalle.

Oululaiset uusheränneet hakeutuivat Suomen Lähetysseuran yhteyteen jo ennen kuin yhteistyö Wegeliuksen veljeyspiirissä käynnistyi. Kolkuttaja-lehdessä oli marraskuussa 1906, heti vanhoillisten kokouksen jälkeen, esitys lähetystyöhön ryhtymisestä.

Uusheränneiden lähetysjärjestö perustettiin 21.3.1907 Oulun rauhanyhdistyksen kokoushuoneella 21.3.1907. Kokouksen puheenjohtajana oli Mikko Saarenpää Jalasjärveltä ja sihteerinä J. F. Hellman. Kokouksessa oli mukana myös Suomen Lähetysseuran edustajana lähetysjohtaja Jooseppi Mustakallio, jolle se oli ”unohtumaton elämys”. Kokouksessa perustetun Suomen Lähetysseuran lestadiolainen haaraosaston (SLLHO) säännöt hyväksyttiin pikavauhtia Lähetysseuran johtokunnassa.

Uusheränneitten perustama järjestö oli merkittävä myös katto-organisaatiolleen, sillä se oli jäsenmäärältään Lähetysseuran merkittävin jäsenjärjestö. SLLHO:n ensimmäinen puheenjohtaja oli makasiininhoitaja Alex Hellman ja varapuheenjohtaja hänen veljensä J. F. Hellman. Haaraosaston päättävä elin oli Oulusta käsin toimiva päätoimikunta, jonka 12 jäsenestä vähintään puolen piti olla Oulusta samoin kuin kolmen varajäsenen. Järjestön vuosikokous oli pidettävä Oulussa ja vuonna 1919 kaupunki todettiin säännöissä sen kotipaikaksi. Lestadiolaisryhmien sovintokokous pidettiin uusheränneitten aloitteesta Oulussa vuonna 1911, mutta se ei johtanut sovintoon.

Vanhoillislestadiolaiset pääsivät ensimmäisen kerran pitämään kolmipäiväisiä seuroja Oulun tuomiokirkossa lokakuussa 1918. Kirkon luovuttaminen herätysliikkeen seuroille heijastaa osaltaan sitä myönteistä ilmapiiriä, joka liikettä kohtaan oli kasvanut sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Ensimmäiset kirkkoseurat eivät kuitenkaan onnistuneet toivotulla ja etukäteen sovitulla tavalla. Seurojen aikana oli ollut epäjärjestystä, joka oli johtunut valtavasta väentungoksesta ja liikutuksista. Tämä siitä huolimatta, että järjestäjät olivat asettaneet oville vartijat järjestyshäiriöiden estämiseksi. Kahden vuoden kuluttua vanhoilliset anoivat uudelleen kirkkoa seuratilaisuutta varten. Tuomiorovasti Mannermaan johdolla kirkkoneuvosto kävi tarkasti läpi kahden vuoden takaiset tapahtumat. Kirkon myöntämisen ehtona oli, ettei vastaava ”suunnatonta melua ja epäjärjestystä” enää tapahtuisi.

Hikisiä kirkkoseuroja

Vuoden 1920 jälkeen ei seurojen järjestämiskysymykseen enää palattu kirkkoneuvostossa ja seuroista tuli vuotuinen tapahtuma. SRK:n vuosikokousseuroja pidettiin tuomiokirkossa vuosina 1924, 1928 ja 1933–1935. Vuodesta 1928 alkaen pidettiin tuomiokirkossa kahdet isot seurat, kesäkuussa ja lokakuussa ns. syysseurat.

Seuroihin osallistui suuret kansanjoukot. Väkeä oli ahtautuneena kirkon sisälle reilusti yli sallittujen määrien. Esimerkiksi vuoden 1924 vuosikokousseuroissa kirkossa oli päätösseuroissa noin 4 000 henkeä eli 1 500 enemmän kuin sinne virallisesti mahtui. Pöytäkirjoista löytyy merkintä, että vuonna 1934 kirkkohallintokunta totesi, kuinka ilma tuomiokirkossa oli suuren väkipaljouden takia käynyt niin turmeltuneeksi ja hikiseksi, että maalia oli valunut seinää pitkin lattialle. Kosteus oli vioittanut myös sähköjohtoja.

Tuiran vuonna 1916 valmistuneesta rukoushuoneesta kehittyi merkittävä vanhoillislestadiolaisten seurapaikka. Vuoden 1917 alkupuolella siellä saarnasivat muiden muassa tunnetut vanhoillislestadiolaiset papit O. H. Jussila ja V. A. Virkkula sekä saarnaajat Juho Kanniainen, Matti Suo ja Juuso Runtti. Maaliskuussa 1917 siellä pidettiin nelipäiväiset seurat, jotka olivat ensimmäiset vanhoillislestadiolaisten pitämät seurat Oulun seurakunnan tiloissa. Myös esikoislestadiolaisille sen tilat olivat avoimiana. He pitivät siellä seurojaan ainakin vuodenvaihteessa 1916-1917 ja tammikuussa 1920.

Uusheränneet eivät ilmeisesti pitäneet seurojaan Tuiran rukoushuoneella. Sen sijaan he käyttivät tuomiokirkkoa seuratilaisuuksiinsa, jotka toisinaan olivat myös SLLO:n vuosijuhlia. Niitä pidettiin kaksi kertaa vuodessa. Seuravieraita oli 1920-luvulla noin 1 500, mutta osanottajamäärät alkoivat laskea vuodesta 1929 lähtien. Kuitenkin vielä vuonna 1938 oli uusheränneiden syysseuroissa 1 300 kirkkovierasta.

Jälleen uusi osaryhmä

Mustakallion mukaan seurakunnan ja sen papiston torjuva asenne lestadiolaisuuteen ei nouse esille enää 1920- ja 1930-luvuilla. Papiston arviot olivat neutraalin toteavia. Tosin uusheränneen tausta omannut pastori Oskari Heikinheimo luonnehti vanhoillisten ja esikoisten seuramenoa levottomaksi ja julistusta yksipuoliseksi sekä tavallisesta seurakuntaelämästä eristäytyväksi.

Vanhoillislestadiolaisuudessa tapahtui 1930-luvulla hajaannus, jonka taustalla olivat erimielisyydet yhteydenpidosta Amerikan eri lestadiolaisryhmiin. Tämä johti kaupungissa neljännen lestadiolaishaaran syntymiseen. Myös tämä ryhmä piti vuodesta 1935 alkaen seuroja tuomiokirkossa. Ne kokosivat muutamia satoja kuulijoita. Syntynyt ”evankelinen rauhanyhdistys” muodostui pääosin niistä noin 50 jäsenestä, jotka oli poistettu Oulun rauhanyhdistyksen jäsenluettelosta. Merkittävin heistä oli 1906 Lähetystoimen päätoimistoa perustamassa ollut ja sen ensimmäisenä sihteerinä toiminut majuri John Ryselin.

Yhteenvetoa

Kuten alussa totesin, keskityn arviossani vain teoksen lestadiolaisuutta käsittelevään osaan. Sitä lukiessa sai jo pian käsityksen siitä, että teksti on kokeneen kirkko- ja herätysliiketutkijan kynästä. Professori Hannu Mustakallion teksti on sujuvaa ja esitystapa selkeän jäsenneltyä, sopivan pelkistettyä ja nasevaa, eikä siinä ole eksytty epäolennaisuuksiin. Esityksen pohjalta saa hyvän ja kattavan yleiskuvan siitä, miksi Oulusta tuli lestadiolaisen herätysliikkeen keskuspaikka. Kirja sisältää lisäksi selkeän esityksen vuosisadan vaihteessa jakautuneen liikkeen kahden osahaaran organisoitumisesta ja niiden valtakunnallisten keskusjärjestöjen perustamisesta Ouluun.

Mustakallion tutkimuksessa on myös uutta tietoa, joka on tämäntyyppisissä yleisesityksissä varsin harvinaista. Historiankirjoittajat tyytyvät helposti kulkemaan vanhoja latuja ja kokoamaan valmiiden tutkimusten ja kirjojen pohjalta synteesejä eivätkä pureudu perusteellisesti alkuperäislähteisiin puhumattakaan niiden etsimisestä. Kirjan lähdeviitteet ja lähdeluettelot kertovat, ettei tämän teoksen kohdalla ”ole menty yli siitä, missä aita on matalin”. Tutkimus onkin tuottanut uutta tietoa uusheräyksen profiloitumisesta ja organisoitumisesta lestadiolaisuuden hajaannuksen tapahduttua.

Hyvä tutkimus herättää myös kysymyksiä. Olisiko aika myös tutkimukselle siitä, mitä lestadiolaisuus on merkinnyt Oululle ja oululaisuudelle?