Kuvaus Henrik Kollerin hallussa olleiden Laestadiuksen saarnojen ja käsikirjoitusten löytymisestä

 

Yksi erikoisimmista henkilöistä lestadiolaisuuden historiassa on ollut kelloseppä Henrik Koller (23.6.1859 – 13.1.1935). Tämä Norjan Skjervøyssa[1] syntynyt, laajan tietomäärän omannut herra muutti Amerikkaan 1880. Hän oli innokas saarnaaja Juho Takkisen puolustaja tämän jouduttua laajan kritiikin kohteeksi toimiessaan Calumetin apostolisluterilaisen kirkon maallikkopappina. Koller julkaisi vuosina 1892 – 1896 lehteä nimeltä Siionin Sanomat, jonka tehtävänä oli puolustaa sekä apostolisluterilaisuutta että sen yhtä apologeettia eli Juho Takkista. Henrik Koller toimi myös itse saarnaajana. Koller hankki omistukseensa ne Laestadiuksen saarnojen käsikirjoitukset, jotka tämän tytär Lotta Laestadius – Jokela oli tuonut mukanaan muuttaessaan Amerikkaan. Käsikirjoitusten pelastuminen oli hiuskarvan varassa, kuten alla olevasta kertomuksesta selviää. Tarina on kirjoitettu puhtaaksi amerikansuomalaisesta Valvoja-lehdestä[2] vuodelta 1936.  Kirjoitan jatkossa puhtaaksi myös kaksi Henrik Kollerista Opas-lehdessä[3] ilmestynyttä muistokirjoitusta, jotka hyvin kuvaavat tätä originellia herraa.


L.L.Laestadiuksen käsikirjoitukset Suomeen

Pastori A. V. Tuukkanen[4] kertoo Valvojalle, kuinka ihmeellinen onni hänellä oli pelastaa korvaamattomia käsikirjoituksia Lauriumissa.

Saatuamme kuulla, että pastori A. V. Tuukkasen hallussa Lauriumissa on vanhoja L. L. Laestadiuksen käsikirjoituksia, jotka hän on saanut lauriumilaiselta Heikki Collerilta, joka kuoli tammik. 13 p:nä 1935, päätimme haastatella pastori Tuukkasta saadaksemme niistä lähempiä tietoja. Hän ei ole tähän mennessä suostunut niistä vielä paljoakaan julkisesti puhumaan.

- Miten te pastori pääsitte ensiksikin niin salaperäisen miehen kuin Collerin tuttavuuteen?

- Meitä yhdisti ensin tietäminen ja oppiminen. Se johti meidät toistemme tuttavuuteen jo toistakymmentä vuotta sitten, vastasi pastori Tuukkanen vilkkaasti. Hänen suuret tietonsa kaikista asioista, mutta ennen kaikkea hänen suuri Raamatun tuntemuksensa ja uskonnolliset tutkimuksensa yleensä vetivät minua häneen tutustumaan

- Miten hän tuli ilmaisseeksi teille, että hänen hallussaan oli niin arvokkaita käsikirjoituksia kuin itsensä Laestadiuksen kirjoittamia saarnoja ja uskonto- ja tieteellisiä tutkimuksia?

- Olin jo kauan tietoinen, että hänellä oli jotakin sellaista, mutta en koskaan rohjennut ottaa sitä itse puheeksi. Mutta erään öisen keskustelun aikana hän itse otti asian puheeksi ja mainitsi itsellään olevan kolme suurta opettajaa: Paavali, Luther ja Laestadius. Hän sanoi pitkä elämänsä aikana tutkineensa heidän kirjoituksiaan ja havainnut niiden olevan aivan yhdellä samalla kynällä kirjoitettuja – Jumalan kynällä. Silloin hän kantoi esiin kirjoituksia, joita hän säilytti punaisessa vaatteessa. Kääreessä oli mm. kolme osaa kirjasta ”Hulluinhuonelaisia”, jossa pitäisi olla 5 – 7 osaa. Toisia osia on Suomessa jo tallessa, mutta ensimmäinen osa on vielä kateissa. Hän oli merkillistä kyllä, halukas kuulemaan ajatustani, onko ”Hulluinhuonelaisia” kesäyönä kirjoitettu. En luonnollisesti voinut antaa tähän hänelle vastausta. Silmäilin kirjoituksia, lausuin huomioitani käsialasta, musteesta, kynästä, väliajoista kirjoituksissa ja sanoin, että ottaisi liian kauan aikaa tutustuakseni käsikirjoituksiin, ennen kuin voisin mitään varmaa sanoa. Ilmaisin kumminkin mielipiteen, että ne ovat ehkä kirjoitetut pitkinä Pohjolan talviöinä, koska niissä voitaisiin kenties havaita kynttilän käryä. Niin tunkkaantuneilta ja vanhoilta paperit tuoksahtivat.

- Mitä muuta kääreessä oli?

- Siinä oli myöskin saarnakokoelma, josta tulisi painettuna tavallisen kokoinen postilla. Olin niin hämmästynyt, että tuskin voin salata tunteitani. Tunsin olevani kuin Tischendorf, saksalainen suuri raamatunkriitikko, silloin kun hän kävi Siinain Katariinan luostarissa ja löysi siellä Cotex Sinaiticuksen eli siinailaisen Raamatun käsikirjoituksen. Sitten myöhemmin, kun senaattori Castrén kirjoitti Laestadiuksen elämäkerran, sain nähdä senaattori Castréniltä Collerille tulleen kirjeen, jossa pyydettiin Collerilta mainittuja käsikirjoituksia. Coller ei suostunut niistä luopumaan. Tarjosin hänelle $ 500, jos hän lähettää käsikirjoitukset Suomeen senaattorille tutkittavaksi, mutta en onnistunut taivuttamaan hänen tunturimaista luonnettaan, ja niin ne jäivät edelleenkin hänelle.

- No, miten asia kehittyi?

- Sitten kun Castrén lähetti Collerille suurenmoisen kirjansa ”Kiveliön suuri herättäjä Lars Levi Laestadius, luimme sitä yhdessä ja ihailimme sen perinpohjaisia ja laajoja tietoja suuresta vainajasta. Sanoin silloin Collerille, eikä hän katunut, kuin ei sittenkin lähettänyt käsikirjoituksia senaattorille. Silloin ei hän enää tuntunut yhtä jyrkältä, melkeinpä näytti niin kuin olisi katunut, tuntui ainakin nöyremmältä, mutta sitä hän ei kuitenkaan maininnut. Sen jälkeen asia alkoi kehittyä siihen suuntaan, että aloimme keskustella kirjoitusten tulevasta käytöstä. Hän tuntui olevan sitä mieltä, että käsikirjoitukset pitäisi toimittaa painettaviksi. Ja hän halusi minua auttamaan häntä. Meillä siis oli tarkoitus yhdessä niitä järjestellä ja suomennella painokelpoisiksi. Asia edistyikin niin pitkälle, että olimme valmiit työhön ryhtymään, mutta silloin Coller sairastui äkisti.

- Olivatko tällöin jo kaikki hänen hallussaan olleet käsikirjoitukset teidän tiedossanne?

- Ei. Ja tässä tuleekin hämmästyttävin kohta. Vasta kuolinvuoteellaan, kun kieli oli jo kangistumassa, ja saavuttuani hänen vuoteensa viereen, hän sai selvästi sanotuksi, minkä hän ymmärsi olevan Jumalan tahdon. Sitten hän ilmoitti käsikirjoitusten lopullisen säilytyspaikan. Kun tiesin, että hän osoittaa minulle paikkaa, missä talo oli purettu, kivijalka oli jään ja arvottoman tavaran peitossa, olin suuresti hämmästynyt ilmoituksesta. Siellä nimittäin oli lisää käsikirjoituksia, suurin osa hänen hallussaan olleista Laestadiuksen teoksista. Vähintäkään loukkaamatta vanhusta päivittelin kuitenkin, että kun setä ei ollut sentään aikaisemmin minulle niistä maininnut. Siihen vastasi kuoleva vanhus hyvin selvästi, ettei hän ollut enää muistanut eikä tietänyt niitä hallussaan oleviksikaan. Tässä oli syvästi liikutettu. Minä en tuntenut itselläni olevan mitään ansiota tai osallisuutta tässä asiassa. Jumala itse huolehtii asiansa, palautti vanhuksen mieleen tärkeän asian. Sillähän Colleri-setä minua usein lohduttikin, että Herra on tämänkin asian hoitava ja pitävä huolensa sanansa säilymisestä. Minä tunsin itseni hyvin pieneksi ja heikoksi seisoessani kuolevan miehen vuoteen vieressä ja sanoessani jäähyväisiä kalliille vanhukselle.

Tässä pastori Tuukkaselle oli kiireellinen lähtö matkalle. Mutta palattuaan lupaa kertoa lisää siitä ihmeellisestä löydöstä, jonka hän teki kuolevan vanhuksen osoittamasta paikasta. Silloin saadaan kuulla lisää tästä merkillisestä asiasta, laatuaan merkillisemmästä, mitä Amerikan suomalaisten keskuudessa lienee milloinkaan kuultu.

Valvoja-lehden lehtileikkeet sisältyivät oheiseen kirjeeseen, jonka pastori A. V. Tuukkanen lähetti senaattori Kaarlo Castrénille.

L. L. Laestadiuksen käsikirjoitukset Suomeen 2
Pastori A. V. Tuukkanen kertoo Valvojalle, kuinka ihmeellinen onni hänellä oli pelastaa korvaamattomia käsikirjoituksia Lauriumissa

Saimme pastori Tuukkasen kiinni kaiken kiireen hyrinässä maanantaiaamuna ja rupesimme empimättä kyselemään jatkoa siihen haastatteluun, josta alku ilmestyi jo viime  numerossa.
- Menittekö te sitten heti sinne Koller-vainajan osoittamaan paikkaan etsimään niitä aarteita, niitä Laestadiuksen vanhoja käsikirjoituksia?
- Minä menin. Mutta kaikki oli jään ja lumen peittämänä. Vasta neljä kuukautta Kollerin kuoleman jälkeen minulla oli ensi kerran tilaisuus tutkia ja lähemmin tarkastaa hänen neuvomaansa aarrepaikkaa. Kesti useampia viikkoja, ennen kuin käsitin, millainen työmaa siellä oli. Kirjoituksia löytyi runsaasti. ne oli sidottuina kääröihin ja niiden ympärille muodostunut home todistaa niiden olleen kauan koskemattomia, josta päättäen vanhus ei itsekään ollut niitä pitkiin aikoihin piilopaikasta liikutellut. Täsmälleen 40 saarnaa oli kiven, saven ja veden kattamina, sillä vanhuksen kätköihin, kun talo oli purettuna, pääsi vesi, joka tosin oli osalta pilannut toisiakin kirjoituksia.
- Voidaanko niitä kaikkia käyttää?
- Osa on pilaantunutta, että niitä voidaan käyttää vain arkistossa säilyttämistä varten vastaa pastoria Tuukkanen. Arkistossa niitä voidaan käyttää tieteellisiin Laestadius-tutkimuksiin. Niitä voi siellä myös luetteloida.
- Miten te voitte niitä niin kauan kaivaa ja ettei ne tulleet yleiseen tietoon?
- Käsitin, että huomion herättäminen olisi vahingoittanut asiaa. Työskentelin kaikessa hiljaisuudessa ja sain vältetyksi ihmisten huomion. Joskus piti öisinkin käydä katsomassa keväällä, mitä aurinko on päivällä sulattanut ja paljastanut. Pelkäsin tavaran olevan niin haurasta, että en uskaltanut sitä väkisin ruveta jäästä repimään.
- Miltä se muuten tuntui tehdä tällaisia löytöjä?
- Minä en osaa tulkita sitä tunnelmaa, jonka valtaamana olin saatuani aarteet haltuuni. Käsitin tämän tehtävän Jumalan minulle antamaksi, sillä vakavasti uskon, että nämä kirjoitukset kuuluivat niiden kaikkinaisten kirjoitusten joukkoon, jotka Jumala on meille antanut opiksi, nuhteeksi ja ojennukseksi. Useamman kuin kerran olen itkenyt näiden kirjoitusten ääressä, ilosta itkenyt, että Herra on suonut näin suuren armon meille; ja surusta siksi, että olen tuntenut itseni niin arvottomaksi tähän työhön.
- Oliko vaikeata lukea Pohjolan profeetan käsialaa?
- Oli, ja osasta hyvinkin vaikeaa. Hänellä näyttää olleen paperin puute, sillä hän oli useinkin kirjottanut saarnoja entisten kirjoitusten päälle poikittain – arkeille, joihin ennestään oli kirjoitettu tieteellisiä selostuksia; kirjeille, joita oli tullut Raattamaalta ja muilta uskonveljiltä tai tieteen harrastajilta, Pajalan kirkon asiapapereille y.m. muille dokumenteille. Siihen aikaan paperi käytettiin tarkkaan ja moneen kertaankin. Ja kun vesi oli niitä liottanut, niin arvaatte, että ne eri kirjoitukset olivat sotkeutuneet toisiinsa. Raunioista saamissani käsikirjoituksissa oli paitsi Laestadiuksen kirjoittamia saarnoja myöskin kasvitieteelisiä piirustuksia, jotka olivat niin sirosti ja hienosti tehtyjä. Laestadiuksen itse piirustamia, että aion silloin, kun vien käsikirjoituksia Suomeen, tehdä matkan Pajalaan ja etsiä, löydänkö sieltä niitä samoja kasveja, joista hän oli kuvia piirustanut.
- Olko hän saarnannut kasviteestäkin?
- Eipä taitaisi olla väärin vastata siihen myöntävästi Mutta näissä papereissa hän näyttää ensin piirustaneen kasvitieteelliset kuvat ja sitten niiden päälle kirjoittanut saarnan.
- Hän olikin varsin kuuluisa tiedemies?
- Luonnolliset taipumukset vetivät häntä tieteelliseen työhön, etupäässä kasvitieteen alalle, niin kuin on tunnettua. Tunnustukseksi näistä töistään hän on saanut Ranskan kunnialegioonan ritarimerkin ja moni kasvi kantaa hänen nimeään luonnontieteessä. Tässä se havaitaankin se jumalallinen johdatus, että häneen nähden ei voida käyttää sitä sanontatapaa, että ”joku henkilö on valinnut kauniin, suuren ja jalon oman elämäntehtävänsä”. Ei Laestadius itse valinnut elämäntehtäväänsä, vaan suuri ja korkea elämäntehtävä valitsi hänet. Jo äitinsä kohdussa Jumala katsoi hänet valituksi aseeksi julistamaan Hänen nimeään ja lemaan tuo palavainen kynttilä ja kirkas kointähti noilla Pohjan mailla
- Miten te olette säilyttäneet niitä papereita niin, etteivät ne pilaannu vielä teidän käsiinne?
- Minä tiedän varmasti, etteivät ne minun huostassani parane,mtta nyt ne ovat vielä estäneet. Brittiläisen museo ohjeita olen käyttänyt niiden hoidossa. Ilmaa, tuulta, valoa, lämmönaidosta  ja liiallista kosteutta olen välttänyt. Home, jonkinlainen tauti, on niille vaarallinen.  Olen käyttänyt kemiallisia menetelmiä hometta vastaan, jossa minulla on ollut ammattikemistejä apuna. Olen myös kiitollinen pastori Ilmari Tammistole hänen antamastaan neuvosta, ohjeista ja esityöstä käsikirjoituksiin nähden.
- Onko teillä aikomus itse viedä käsikirjoitukset Suomeen?
- voidakseni täyttää Koller-vainajalle antamiani lupauksia, minun on kai lähdettävä niitä viemään. Hän erikoisesti pyysi minua niitä Suomeen viemään, sillä hän sanoi rakastavansa Suomen kansaa enemmän kuin mitään muuta kansaa maailmassa. Vaikka hän ei ollut milloinkaan Suomessa käynyt, hän aina tunnusti suomalaisuutensa, vieläpä ylpeilikin siitä.  Käsikirjoitusten Suomeen viennin pääasiallisimpana syynä hänen mielestään kumminkin oli se, että tämä herätysliike on saanut oikean kansallisen luonteen juuri Suomessa. Hän tahtoi, että kirjoitusten toimitustyö tehdään Suomessa, koska se siellä on pätevämpää ja koska painokustannukset ovat halvempia. Sieltä päin kirjoituksia voidaan sitten levittää niihin maihin, joihin herätysliike on levinnyt. Koller toivoi laestadiolaisuuden leviävän kaikkiin maihin, niin kuin se jo osalta on levinnytkin.
- Miten toivotte sen Suomessa toimitettavan?
- Neuvottelut Suomen Kirkkohistoriallisen seuran kanssa ovat kehittymässä suotuisaan suuntaan. Aion näet lahjoittaa paperit tälle seuralle, koska niillä on pätevä arkisto ja koska paperit kirkkohistorialliseen Seuraan kuuluvia ja siis auttavat L[aestadius]-tutkimuksia. Siellä on jo ennestään L:n kirjoituksia säilytettävänä. Se lujittaa niitä hyviä suhteita, joita seuralla on tähän herätysliikkeeseen. Toivoisin, että toimitustyö suoritettaisiin komiteatyönä, jotta tämä kallis perintömme saisi yhdistää meitä. Komiteatyöhön toivoisin osallistuvan Kirkkohistoriallisen seuran puolesta jonkun arkistomiehen, samoin senaattori Castrénin ja joitakuita laestadiolaisuuden eri suuntiin kuuluvia pappeja. Ennen kaikkea tahtoisin siihen työhön osallistuvan sellaisia henkilöitä, jotka ovat harjoittaneet Laestadius-tutkimusta – joko kirjottaneet hänestä kirjan tai tehneet opintomatkoja hänen toiminta-alueelleen, jotta he tuntisivat aikahistoriallisesti, kirkkohistoriallisesti ja luonnontieteellisesti ne ajat ja olot, joissa kirjoitukset ovat syntyneet. Heidän siis pitäisi tuntea Laestadiuksen tieteellinen ja uskonnollinen kirjallinen tuotanto. Työhön osallistuvien pappien toivoisin omaavan taipumusta omaperäiseen tieteelliseen ajatteluun ja tieteelliseen työhön ja saavuttaneen sen ikärajan, että ulkoa päin ei enää yritettäisi  vaikuttaa heidän uskonnollisiin vakaumuksiinsa, että he ovat oikealla tavalla sisäisestä vakaumuksesta liittyneet tähän herätysliikkeeseen ja otettu tähän armovaltakuntaan sekä ovat Pyhältä Hengeltä valaistut ymmärtämään Laestadiuksen uskonkäsitystä, ovat osoittautuneet uskollisiksi työmiehiksi ja voivat kunnioituksella ja arvonannolla suhtautua henkilöihin, jotka eivät kuulu samaan uskonnolliseen suuntaan.

Sen sanottuaan pastorimme lähti. Juoksimme perään ja uusimme, että mitenkäs jatkon laita on. ”Kyllä sitä saadaan, kyllä sitä saadaan”, tuumasi vain ja meni.

No niin, kyllä sitä saadaan vielä. Jos saavutamme hänet ennen kuin ensi numero ilmestyy, niin kyselemme häneltä vielä siitä salaperäisestä kellosepästäkin, Koller-vainajasta. (Puhuttelemme häntä nyt Kolleriksi, vaikka edellisessä numerossa oli Coller, koska hän oli niin suomalaishenkinen mies). Olemme kuulleet, että Tuukkanen säilyttää kakki hänen paperinsa ja kirjoituksensa, joita on paljon; pitää Kolleria siirtokansamme oppineimpana miehenä. Siksi on tärkeää kuulla, mikä hän oikein oli miehiään.

---

[1] Kollerin sukujuuret ovat ilmeisesti Suomen Kolarissa

[2] Michiganin Kuparisaarella vuosina 1915–1957 ilmestynyt suomenkielinen sanomalehti. Lehtileike on ilman päiväystä ja sisältyy Kansallisarkistossa Senaattori Castrénin kokoelmaan. Valvojan artikkeli julkaistiin Suomessa ainakin seuraavissa sanomalehdissä: Raahen Seutu 77/18.7.1936 ja Pohjois-Pohja 102/5.7.1936.

[3] Calumetissa Michiganissa vuosina 1930–1957 ilmestynyt sanomalehti.

[4] Andrew (A. V.) Tuukkanen (1890–1970) toimi metodistiseurakunnan pappina Calumetissa Michiganisssa.

Merkittävä lisä pohjoisen Suomen kirkkohistoriaan

 

Syksyllä 2020 ilmestyi professori Hannu Mustakallion perusteellisen työn tuloksena kaksiosainen yleisesitys Oulun kirkkohistoriasta vuosilta 1870–1945. Kirjan julkaisijana on toiminut Oulun evankelis-luterilainen seurakuntayhtymä ja kustantajana Väyläkirjat. Teos, jonka nimenä on Seurakunta Pohjois-Suomen keskuksessa. Oulun kirkkohistoria 2 koostuu yhteensä 723 sivusta. Valtava sivumäärä lienee ollut syy, miksi kirja on jaettu kahteen osaa, joista ensimmäinen kattaa vuodet 1870–1905 ja jälkimmäinen vuodet 1905–1945.

Mustakallio on jatkanut työtä, jonka aloitti filosofian tohtori Ari-Pekka Palola tutkimuksellaan Kirkko keskellä kaupunkia, joka valmistui vuonna 2000. Se käsitteli aikaa Oulun kaupungin perustamisesta (1605) vuoteen 1870 . Sekä Mustakallion että Palolan tutkimusten taustalla on Oulun seurakuntien yhteisen kirkkoneuvoston päätös (3.12.1997) käynnistää Oulun kirkkohistoria-hanke. Mainittakoon, että Mustakallio oli perehtynyt jo aikaisemmin perusteellisesti Pohjois-Suomen kirkkohistoriaan kirjoittaessaan vuonna 2009 ilmestyneen Kuopion–Oulun hiippakunnan historian Pohjoinen hiippakunta.

Samalla kun Oulusta alkoi vähitellen muodostua koko pohjoisen Suomen taloudellinen ja yhteiskunnallinen keskus, siitä kehittyi myös alueen kirkollisen toiminnan keskipiste. Merkittävä virstanpylväs tässä kehityksessä oli Kuopion hiippakunnan piispanistuimen ja tuomiokapitulin siirto Kuopiosta Ouluun 1.6.1900. Vaikka piispanistuin siirtyi tällöin Ouluun, hiippakunnan nimenä oli Kuopion hiippakunta aina vuoteen 1923 saakka.

Tämän yhteiskunnallisen, taloudellisen ja kirkollisen kehityksen vanavedessä kaupungista muodostui ennen pitkää myös alueen merkittävimmän herätysliikkeen eli lestadiolaisuuden keskus. Perehdyn tässä kirjoituksessa ainoastaan teoksen lestadiolaisuutta käsittelevään osaan. Nostan esille (ja samalla kirjaan itselleni) muutamia, erityisesti minua kiinnostaneita ja uutta tietoa sisältäneitä kohtia.

 

Oulun nousu lestadiolaisuuden keskukseksi

Hannu Mustakallio on omistanut lestadiolaisuudelle teoksensa ensimmäisessä osassa yhteensä 12 sivua. Vaikka varhaisia kosketuksia Lapissa syntyneeseen herätykseen oli ollut jo aikaisemmin, varsinainen liikkeen ryöpsähdys oululaisten tietoisuuteen tapahtui talvella 1865–1866.

Lehtikirjoitukset nimittivät herätykseen liittyneitä ”villiuskoisiksi” ja ”lentouskoisiksi” ja väittivät kannatusta löytyneen ”hurjimmasta ja yksinkertaisimmasta kansanluokasta”. Liike tempasi mukaansa hetkellisesti suuret joukot erityisesti nuorta väkeä, mutta pysyvä ryhmä oli vielä 1860-luvun lopulla pieni ja hahmoton.

Vastoin julkisessa polemiikissa esitettyjä väitteitä eivät lestadiolaisuuteen liittyneet olleet suinkaan irtainta työväkeä, vaan he olivat omissa taloissaan asuvia laitakaupungin asukkaita. He olivat joko Oulussa syntyneitä tai sinne vakiintuneita. 1860-luvun lopulta lähtien mukaan liittyi kaupunkiin muuttavia käsityöläisiä sekä alempia säätyläisiä. Heistä osa oli ruotsinkielisiä.

Vaikka lestadiolaisryhmä oli vielä varsin pieni, se oli varsin aktiivinen ja anoi talvella 1869 lupaa oman kokoushuoneen rakentamiseen. Ajatus omasta kokoushuoneesta oli uutta lestadiolaisten piirissä. Se korosti sekä liikkeen omaehtoisuutta että toiminnan kiinteytymistä. Anomus osoitettiin alkuaan maistraatille, mutta kirkkoherra Fogelholm siirsi sen tuomiokapitulille. Tämä puolestaan palautti anomuksen toimivaltaansa kuulumattomana.

Oman seurahuoneen Oulun lestadiolaiset saivat vuonna 1875. Tällöin hankittiin kokoustilaksi Pienen Uusikadun varrella sijainnut entinen kapakka. Rakennus hankittiin kahden varakkaan lestadiolaisen, lääninmakasiininhoitajan F. M. Hellmanin ja talonomistaja Juho Steniuksen nimiin. Tilaa siinä oli yli tuhannelle kuulijalle ja se oli kooltaan ylivertainen muihin lestadiolaisten rukoushuonehankkeisiin verrattuna. Sen toteuttaminen viestii paitsi lestadiolaisten vahvasta yhteisöllisyydestä, myös Oulun lestadiolaisyhteisön noususta keskeiseen rooliin liikkeen tulevassa kehityksessä.

Kaupungin lestadiolaisyhteisön säteilyvaikutus tuntui laajalla alueella. Kaupunkiin suuntautuneiden markkina- ja muiden matkojen yhteydessä lestadiolaisvaikutteita noudettiin sekä ympäröivään maakuntaan että myös kauemmaksi, esimerkiksi Pohjois-Karjalaan. Kun Pohjanmaan rata valmistui vuonna 1886, Oulun yhteyksien monipuolisuus teki siitä ylivertaisen verrattuna muihin lestadiolaiskeskuksiin.

Kaupungissa pysähtyivät käytännössä lähes kaikki merkittävimmät lestadiolaissaarnaajat matkoillaan eteläiseen Suomeen syntyneisiin yhteisöihin ja liikkuessaan Pohjanmaalla. Pietari Hanhivaara vieraili kaupungissa ensimmäisen kerran 1876 ja Fredrik Paksuniemi seuraavana vuonna. Huomiota herättävin oli Juhani Raattamaan ja Erkki Antti Juhonpietin viikon kestänyt vierailu maalikuussa 1879. Varsinkin kaupungin syys- ja talvimarkkinoiden aikoina kymmenittäin saarnaajia kokoontui rukoushuoneelle kokopäiväisiin seuroihin.

Oulun merkitys herätysliikkeen keskuksena vahvistui lisää vuonna 1880, kun kaupungissa alettiin julkaista Kristillistä Kuukauslehteä. Lehtihankkeen takana olivat oululaiset säätyläislestadiolaiset, toimittajana Kittilän kirkkoherra K. A. Heikel ja julkaisijana kirjanpainaja C. E. Barck. Tästä alkoi pitkä, nykypäiviin ulottuva kaupungissa painettujen ja toimitettujen lestadiolaislehtien ketju. Vuonna 1883 lehden toimittajuus siirtyi Enontekiön kappalaisen Aatu Laitisen käsiin. Lehden nimi vaihtui myöhemmin muotoon Sanomia Siionista (1888–1903) ja Armonsanoma (1904–1911).

Lisää painoarvoa Oululle herätysliikkeen keskuksena antoi se, että siellä sijaitsi kolme kirjapainoa, joissa painettiin liikkeen piirissä tuotettu kirjallisuus, lehdet ja hengelliset laulut. Yksi tekijä, joka edellä mainittujen seikkojen lisäksi nosti Oulun lestadiolaisuuden keskuspaikaksi, oli yhteisön koostumus. Siihen kuului alempaa säätyläisväestöä, kauppiaita, käsityöläisiä, virkamiehiä ja varakkaita talonomistajia. Heillä oli sekä mahdollisuuksia että kykyjä organisoida niin seura- kuin julkaisutoimintaa.

Oulun lestadiolaisyhteisön koko ei 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ollut ylivertainen

Pekka Raittila kertoo selvittäneensä alkuperäislähteiden avulla 16 perhettä, jotka kuuluivat Oulun lestadiolaisyhteisöön ennen vuotta 1869. Raittilan laskelmien mukaan 39/55 eli 71 % kuului alimpiin sosiaalisiin luokkiin. Myöhemmät arviot herätysliikkeen kannattajien määristä ovat varsin summittaisia. Kun Raattamaa ja Juhonpieti pitivät seuroja Oulun maneesilla maaliskuussa 1879 kerrotaan kuulijoiden määrän nousseen pariin tuhanteen. Vuonna 1887 kaupungin lestadiolaisten määräksi avioitiin 500–600 henkeä. Lisäksi Oulunsalossa mainitaan olleen 100–150 lestadiolaista.

Kannattajamäärillä mitattuna ei Oulun lestadiolaisyhteisö ollut mitenkään ylivertainen, sillä esimerkiksi Koillismaalla olivat herätysliikkeen kannattajamäärät selvästi suurempia. Vuosisadan lopulla (1899) lestadiolaisten määräksi arvioitiin kaupungissa noin tuhat ja maaseurakunnassa 500. Seisemän vuotta myöhemmin (1906) arvioluvut olivat samansuuruisia. Papiston antamat kannattajamääräarviot olivat Oulussa, kuten muuallakin maassa varsin summittaisia. Hyvin usein samoja lukuja toistettiin vuodesta toiseen. Kirkkoherra Wallin arvioi vuoden 1895 piispantarkastusta varten laatimassaan seurakuntakertomuksessa lestadiolaisuuden olevan jo taantumassa ja heittäytyi profeetan rooliin: Kuolinmato kuitenkin jo kaivaa lahkon sydänjuuria. Näin jälkikäteen voitaneen todeta, ettei Wallin ollut profeetta omalla maallaan.

 

Virallisessa organisoitumisessa muuta Suomea jäljessä

Mielenkiintoinen yksityiskohta Oulun lestadiolaisuudessa on, ettei se suinkaan ollut ensimmäisten joukossa muodostamassa omaa rekisteröityä yhdistystä. Aikaisemmin lestadiolaisten rauhanyhdistyksiä oli perustettu Ahlaisiin, Haapavedelle, Helsinkiin, Himangalle, Joensuuhun, Kankaanpäähän, Kemiin, Kurikkaan, Merikarvialle, Nivalaan, Pomarkkuun, Poriin, Pulkkila-Piippolaan, Tampereelle, Teuvalle, Tornioon, Turkuun, Vaasaan ja Viipuriin. Näin ollen Oulun yhdistys oli järjestyksessä vasta sijalla 20.

Mikä selittää herätysliikkeen keskeisen tukipisteen ja etappipaikan hitaan organisoitumisen? Oliko se jo heijastumaa pinnan alla kyteneistä erimielisyyksistä, jotka leimasivat vastaperustetun yhdistyksen toimintaa sen alkutaipaleella? Mustakallion mukaan sekä yhteisön kiinteistön että seuratoiminnan hoito ja puhujien kutsuminen olivat hoituneet sujuvasti ilman virallista organisaatiota. Järjestäytymisen syynä näyttää olleen kokoushuoneen laajentamiseen tarvittavan lainan hakeminen. Lainan edellytyksenä oli yhteisön rekisteröityminen. Papiston seurakuntakertomuksissaan luoma kuva Oulun lestadiolaisuudesta ei sisällä mitään, mikä poikkeaisi muualla annetuista lausunnoista.

 

Mielenkiintoista uutta tietoa lestadiolaisuuden hajaannuksesta

Kirjan toisessa nidoksessa Mustakallio on käsitellyt lestadiolaisuutta 11 sivulla. Aikakauteen sisältyy lestadiolaisuuden hajaannuksen realisoituminen. Erimielisyydet johtivat seurahuoneella jopa käsirysyyn. Vuodesta 1902 lähtien tunteiden paloa lievennettiin uusheränneiden ja vanhoillisten erillisillä seuravuoroilla. Lestadiolaisyhteisön sisällä uusheränneillä oli yhdistyksen luottamushenkilöiden keskuudessa hallitseva asema. Vuosina 1902–1906 uusheränneet järjestivät Oulun rauhanyhdistyksellä tammikuussa suuret seurat, joihin kokoontui saarnamiehiä suunnan syntyseudulta Kittilästä ja muualta Suomesta. Oulussa vaikuttaneista saarnaajista pääosa (6) liittyi hajaannuksessa vanhoillisuuteen ja ainoastaan yksi (Juho Albert Lassila) uusheräykseen.

Vanhoillislestadiolaiset organisoituvat valtakunnallisesti vuonna 1906

Vuodesta 1906 lähtien vanhoilliset ja uusheränneet valitsivat selkeästi erilaisen toimintastrategian. Lähtölaukauksena vanhoillisten omalle, erilliselle toiminnalle oli neljän oululaisen lestadiolaisvaikuttajan Armonsanoma-lehdessä julkaisema kutsu saarnaajain kokoukseen.

Kokous pidettiin Oulun rauhanyhdistyksellä lokakuussa 1906. Osallistujia oli noin 2000, mukana noin 90 saarnaajaa. Kokouksen tuloksena perustettiin Lähetystoimen päätoimisto organisoimaan sisälähetystyötä. Sen 12-jäseniseen johtokuntaan valitut olivat kaikki oululaisia. Mustakallion mukaan tämä kertoo oululaisten hallitsevasta asemasta järjestäytymisessä. Lähetystoimen päätoimisto ei hakenut toiminnalleen juridista vahvistusta, joten sen laillisuus oli kyseenalaista. Se järjesti myös vuosittain eri paikkakunnilla pidettyjä vuosikokousseuroja.

Oulaisten vuosikokouksessa 1914 tehtiin päätös Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen perustamisesta. Sen sijaintipakaksi valittiin Oulu. Virallisen vahvistuksen keskusyhdistyksen säännöt saivat vuonna 1917. Kaikki senkin ensimmäisen johtokunnan jäsenet (8) olivat oululaisia ja heistä viisi kuului myös Oulun rauhanyhdistyksen johtokuntaan. Näin Oulun rauhayhdistyksen ja keskusorganisaation toisiinsa tiiviisti limittyvä yhteys jatkui. Se päättyi vasta 1940-luvulla.

Vanhoillisten Lähetystoimen perustamiseen reagoivat uusheränneet ensiksi pohtimalla Oulun rauhanyhdistyksen lakkauttamista. Heidän kannaltaan tilanne oli kehittymässä huonoon suuntaan. Oulun rauhanyhdistyksen jäsenistössä vanhoillisten asema oli vahvistumassa uusheränneiden kustannuksella. Jälkimmäisillä oli edelleen enemmistö yhdistyksen hallinnossa. Lopulta uusheränneet valitsivat vähittäisen luopumisen yhdistyksen luottamustoimista ja jäsenyydestä. Vanhoilliset nousivat Oulun rauhanyhdistyksen keskeisiin tehtäviin vuonna 1908 ja vuonna 1910 johtokunta oli kokonaan vanhoillisten hallussa. Uusheränneet hankkivat oman seurahuoneen jo ennen eroaan vuonna 1908.

Uusheränneet järjestäytyvät ulkolähetystyön ympärille ja osallistuvat yhteiskristilliseen toimintaan

Miksi uusheränneet luopuivat sekä kokoushuoneesta että yhdistyksen luottamustehtävistä? Hannu Mustakallio on tutkimuksellaan osoittanut merkittävänä syynä olleen suuntautumisen allianssikristilliseen yhteistyöhön. Suurlakkoviikolla 1905 uusheränneet olivat osallistuneet luterilaisella rukoushuoneella pidettyyn eri uskonnollisten suuntien yhteiseen rukoushetkeen muiden muassa Pelastusarmeijan ja baptistien rinnalla.

Kun komministeri Uno Wegelius saapui opintomatkaltaan 1907 Tanskasta, hän ryhtyi toteuttamaan Oulussa sitä, mitä hän oli matkallaan oppinut. Kristikunnassa on kaikkialla pyrittävä aikaansaamaan veljeyspiirejä, jotka ylläpitävät hengellistä elämää seurakunnassa. Tämä toiminta tapahtui yli kirkkokunta- ja herätysliikerajojen. Wegeliuksen käynnistämän veljeyspiirin keskeisiä vaikuttajia oli uusheränneeseen lestadiolaisperheeseen kuulunut kirjailija ja suunnan Kolkuttaja-lehden toimittaja J. F. Hellman. Hellmanista tuli myös Oulun veljeyspiirin äänenkannattajan Rauhan Tervehdys-lehden ensimmäinen toimittaja. Oululaisten uusheränneiden hakeutuminen yhteistyöhön muiden herätyskristillisten piirien kanssa oli suunnannäyttäjänä tämä lestadiolaisuuden osahaaran valtakunnalliselle toiminnalle.

Oululaiset uusheränneet hakeutuivat Suomen Lähetysseuran yhteyteen jo ennen kuin yhteistyö Wegeliuksen veljeyspiirissä käynnistyi. Kolkuttaja-lehdessä oli marraskuussa 1906, heti vanhoillisten kokouksen jälkeen, esitys lähetystyöhön ryhtymisestä.

Uusheränneiden lähetysjärjestö perustettiin 21.3.1907 Oulun rauhanyhdistyksen kokoushuoneella 21.3.1907. Kokouksen puheenjohtajana oli Mikko Saarenpää Jalasjärveltä ja sihteerinä J. F. Hellman. Kokouksessa oli mukana myös Suomen Lähetysseuran edustajana lähetysjohtaja Jooseppi Mustakallio, jolle se oli ”unohtumaton elämys”. Kokouksessa perustetun Suomen Lähetysseuran lestadiolainen haaraosaston (SLLHO) säännöt hyväksyttiin pikavauhtia Lähetysseuran johtokunnassa.

Uusheränneitten perustama järjestö oli merkittävä myös katto-organisaatiolleen, sillä se oli jäsenmäärältään Lähetysseuran merkittävin jäsenjärjestö. SLLHO:n ensimmäinen puheenjohtaja oli makasiininhoitaja Alex Hellman ja varapuheenjohtaja hänen veljensä J. F. Hellman. Haaraosaston päättävä elin oli Oulusta käsin toimiva päätoimikunta, jonka 12 jäsenestä vähintään puolen piti olla Oulusta samoin kuin kolmen varajäsenen. Järjestön vuosikokous oli pidettävä Oulussa ja vuonna 1919 kaupunki todettiin säännöissä sen kotipaikaksi. Lestadiolaisryhmien sovintokokous pidettiin uusheränneitten aloitteesta Oulussa vuonna 1911, mutta se ei johtanut sovintoon.

Vanhoillislestadiolaiset pääsivät ensimmäisen kerran pitämään kolmipäiväisiä seuroja Oulun tuomiokirkossa lokakuussa 1918. Kirkon luovuttaminen herätysliikkeen seuroille heijastaa osaltaan sitä myönteistä ilmapiiriä, joka liikettä kohtaan oli kasvanut sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Ensimmäiset kirkkoseurat eivät kuitenkaan onnistuneet toivotulla ja etukäteen sovitulla tavalla. Seurojen aikana oli ollut epäjärjestystä, joka oli johtunut valtavasta väentungoksesta ja liikutuksista. Tämä siitä huolimatta, että järjestäjät olivat asettaneet oville vartijat järjestyshäiriöiden estämiseksi. Kahden vuoden kuluttua vanhoilliset anoivat uudelleen kirkkoa seuratilaisuutta varten. Tuomiorovasti Mannermaan johdolla kirkkoneuvosto kävi tarkasti läpi kahden vuoden takaiset tapahtumat. Kirkon myöntämisen ehtona oli, ettei vastaava ”suunnatonta melua ja epäjärjestystä” enää tapahtuisi.

Hikisiä kirkkoseuroja

Vuoden 1920 jälkeen ei seurojen järjestämiskysymykseen enää palattu kirkkoneuvostossa ja seuroista tuli vuotuinen tapahtuma. SRK:n vuosikokousseuroja pidettiin tuomiokirkossa vuosina 1924, 1928 ja 1933–1935. Vuodesta 1928 alkaen pidettiin tuomiokirkossa kahdet isot seurat, kesäkuussa ja lokakuussa ns. syysseurat.

Seuroihin osallistui suuret kansanjoukot. Väkeä oli ahtautuneena kirkon sisälle reilusti yli sallittujen määrien. Esimerkiksi vuoden 1924 vuosikokousseuroissa kirkossa oli päätösseuroissa noin 4 000 henkeä eli 1 500 enemmän kuin sinne virallisesti mahtui. Pöytäkirjoista löytyy merkintä, että vuonna 1934 kirkkohallintokunta totesi, kuinka ilma tuomiokirkossa oli suuren väkipaljouden takia käynyt niin turmeltuneeksi ja hikiseksi, että maalia oli valunut seinää pitkin lattialle. Kosteus oli vioittanut myös sähköjohtoja.

Tuiran vuonna 1916 valmistuneesta rukoushuoneesta kehittyi merkittävä vanhoillislestadiolaisten seurapaikka. Vuoden 1917 alkupuolella siellä saarnasivat muiden muassa tunnetut vanhoillislestadiolaiset papit O. H. Jussila ja V. A. Virkkula sekä saarnaajat Juho Kanniainen, Matti Suo ja Juuso Runtti. Maaliskuussa 1917 siellä pidettiin nelipäiväiset seurat, jotka olivat ensimmäiset vanhoillislestadiolaisten pitämät seurat Oulun seurakunnan tiloissa. Myös esikoislestadiolaisille sen tilat olivat avoimiana. He pitivät siellä seurojaan ainakin vuodenvaihteessa 1916-1917 ja tammikuussa 1920.

Uusheränneet eivät ilmeisesti pitäneet seurojaan Tuiran rukoushuoneella. Sen sijaan he käyttivät tuomiokirkkoa seuratilaisuuksiinsa, jotka toisinaan olivat myös SLLO:n vuosijuhlia. Niitä pidettiin kaksi kertaa vuodessa. Seuravieraita oli 1920-luvulla noin 1 500, mutta osanottajamäärät alkoivat laskea vuodesta 1929 lähtien. Kuitenkin vielä vuonna 1938 oli uusheränneiden syysseuroissa 1 300 kirkkovierasta.

Jälleen uusi osaryhmä

Mustakallion mukaan seurakunnan ja sen papiston torjuva asenne lestadiolaisuuteen ei nouse esille enää 1920- ja 1930-luvuilla. Papiston arviot olivat neutraalin toteavia. Tosin uusheränneen tausta omannut pastori Oskari Heikinheimo luonnehti vanhoillisten ja esikoisten seuramenoa levottomaksi ja julistusta yksipuoliseksi sekä tavallisesta seurakuntaelämästä eristäytyväksi.

Vanhoillislestadiolaisuudessa tapahtui 1930-luvulla hajaannus, jonka taustalla olivat erimielisyydet yhteydenpidosta Amerikan eri lestadiolaisryhmiin. Tämä johti kaupungissa neljännen lestadiolaishaaran syntymiseen. Myös tämä ryhmä piti vuodesta 1935 alkaen seuroja tuomiokirkossa. Ne kokosivat muutamia satoja kuulijoita. Syntynyt ”evankelinen rauhanyhdistys” muodostui pääosin niistä noin 50 jäsenestä, jotka oli poistettu Oulun rauhanyhdistyksen jäsenluettelosta. Merkittävin heistä oli 1906 Lähetystoimen päätoimistoa perustamassa ollut ja sen ensimmäisenä sihteerinä toiminut majuri John Ryselin.

Yhteenvetoa

Kuten alussa totesin, keskityn arviossani vain teoksen lestadiolaisuutta käsittelevään osaan. Sitä lukiessa sai jo pian käsityksen siitä, että teksti on kokeneen kirkko- ja herätysliiketutkijan kynästä. Professori Hannu Mustakallion teksti on sujuvaa ja esitystapa selkeän jäsenneltyä, sopivan pelkistettyä ja nasevaa, eikä siinä ole eksytty epäolennaisuuksiin. Esityksen pohjalta saa hyvän ja kattavan yleiskuvan siitä, miksi Oulusta tuli lestadiolaisen herätysliikkeen keskuspaikka. Kirja sisältää lisäksi selkeän esityksen vuosisadan vaihteessa jakautuneen liikkeen kahden osahaaran organisoitumisesta ja niiden valtakunnallisten keskusjärjestöjen perustamisesta Ouluun.

Mustakallion tutkimuksessa on myös uutta tietoa, joka on tämäntyyppisissä yleisesityksissä varsin harvinaista. Historiankirjoittajat tyytyvät helposti kulkemaan vanhoja latuja ja kokoamaan valmiiden tutkimusten ja kirjojen pohjalta synteesejä eivätkä pureudu perusteellisesti alkuperäislähteisiin puhumattakaan niiden etsimisestä. Kirjan lähdeviitteet ja lähdeluettelot kertovat, ettei tämän teoksen kohdalla ”ole menty yli siitä, missä aita on matalin”. Tutkimus onkin tuottanut uutta tietoa uusheräyksen profiloitumisesta ja organisoitumisesta lestadiolaisuuden hajaannuksen tapahduttua.

Hyvä tutkimus herättää myös kysymyksiä. Olisiko aika myös tutkimukselle siitä, mitä lestadiolaisuus on merkinnyt Oululle ja oululaisuudelle?