Ett typiskt laestadianskt brev

 Jag har under de senaste veckorna gått igenom brevväxling mellan olika laestadianska predikanter. Tills vidare har skrivit upp cirka 200 gamla brev, mestadels från 1900-talets början till 1930-talet. Typiskt för dem är, at i början av brevet finns många hälsningar och även en hel del känslotillstånd som beskriver skribentens nuvarande känslor och språkbilder som innehåller mycket laestadiansk fraseologi. Ofta kommer man först halvvägs igenom brevet till brevets egentliga substans. På samma sätt innehåller slutet av brevet vanligtvis en färgstark beskrivning av vad som väntar den troende i slutet av troskampen. Samt en bred och lång kedja av lyckönskningar och välsignelser. Allt det här gör kanske 80 % av brevet.

Här ett exempel på slutet av predikant Karl Erik Thurfjells färgstarka brev till August Lundberg.

---------

 .... alla synder med fel och brister äro evigt och nogna förlåtna i Jesu dyra namn och hans dyrt nedrunna blod och skåda inte på dig sjelf du Lammets brud och barnaskara, utan skåda på din himmelska brudgumme, som har fridköpt dig och håll dig härlig och dyrbar, ty du är klädd uti en härlig skrud som brudgum har förvärfvat åt dig och snart kommer den himmelska brudgummen att hemta oss  hem ifrån alla mödor och strider, och föra oss in i den stilla hamnen hvarest inga stormar mera nå oss, utan där vi skola få hvila ut ifrån alla mödor och bekymmer. ja, vore vi där.

Och bedjen Gud för mig älskade bröder och systrar, och förlåten mig alla mina fel och brister och äfven för min senhjertenhet att tro. Många kärlekens helsningar härifrån till den hvitklädda skara hos och när eder. helsa alla dyra bröder och systrar från mig, men mest varder dyra älskade broder med hulda trogna maka och barn hälsad af mig och min hustru och barn. Lefven nu väl i Lammets blod och sår, det önskar en ringa broder i nåden C. E. Thurfjell[1]

Skrif några rader om tid och tillfälle gifves, och adressera brefvet
Kiruna

---

[1] Predikant Karl Erik Thurfjell (1862-1937) från Luleå. Enligt hans minnestal Thurfjell hade varit som predikant sedan 1895.

Stämningar från 109 år sedan

De senaste veckorna har jag bekantat mig med August Lundbergs korrespondens, En person som han hade en livlig korrespondens med var predikant Nils Otto Nordgren från Luleå. Nordgren var en av förgrundsgestalterna för det Laestadianska gemenskapet i Luleå från slutet av 1800-talet fram till sin död (1941). I sina brev berättar Nordgren om både lokala och globala stämningar och deras effekter.Läsningen av korrespondensen har ofta gjort mig påmind om hur 1910-talet ledde till första världskriget och vad som följde. Han såg den skenande ilskan, förstörelsen och skräcken hos alla som ett tecken på Kristi andra ankomst. När man läser breven är de utan tvekan en spegel av vad som händer i Ukraina och Mellanöstern. Tusentals flyktingar gick via Haparanda och Luleå från och till Ryssland och Finland.
 

Här är ett exempel på ett brev som Nordgren skickade efter att världsbranden hade börjat.

---------

Luleå den 17 aug. 1914

Dyra oförglömda broder i herren Jesus aug. Lundberg med din kära maka och barn. Nåd och frid vare med eder af den store fridsförsten herren Jesus Kristus.

Jag fick lust att med några rader närma mig eder. har särskildt under de sista dagarna flära gånger tänkt på dig. Jag tycker du är lycklig att bi i denna dal af världen då det är en sådan oro i världen / det ha nu händt mycket sedan vi sist sågo hvarandra, men herren till lof och ära att vi ännu genom tron på honom äro bevarade till denna dag måtte vi få åtnjuta samma nåd tills vår förlossnings stund kommer som kanske snart är inne. som du ser  af tidningar, tycks en förfärlig tid tillstunda då hela världen tycks skall resa sig till krig mot hvarandra. det ser så ut som om den tid skulle vara inne om hvilket herrans ande har talat i upp 9:13 och följande samt Hes. 38 och 39 kap. / måtte herren bevara eder, oss och alla de sina i dessa mörka tider / stora nedslagenhet råder öfver allt. nu hör man äfven fritänkare börja föra ett annat tal, ingen vill nu förneka att ett straff öfver synder ha drabbat menniskorna / nu kan man få tala med dem utan motsegelser /kanske gud har funnit för godt att med detta tuktans ris predika bättring åt menniskorna. här får man dagligen se gräsliga saker landförevista menniskor i tusental, som komma från Ryssland och Finland, österrikare och tyskar som hafva fått lämna sin egendom att sköflas (=hävittää) af fienden, en del hafva fått lämna sina små barn / det van en familj som [ett oklart ord] ett barn som gått uti staden i Helsingfors och då utvisningsordern kom, blef det så hastigt att de ej fingo taga reda på sitt barn. de ryssar som äro utvisade från de krigsförande länderna som komma förbi här är det en stor myckenhet som äro i fattigdom och armod att det går knapt an att beskrifva / mycket är ju gjordt för att lindra deras nöd, men hvad förstår det ibland så många nu har det varit en minskning några dagar, men det tros att det skall börja igen / när det var som verst, var det 3 stora tåg om dagen, som kom med ryssar / så det har gått 3 och fyra stora ångare till Salmis om dagen.

annars lefva vi och tro oss saliga i Lammets blod fast nog känna oss mycken frucktan och tvifvel ock om man af allt hjerta kunde lämna sig i den trofaste gudens hand / han som var med sina tjenare i den brinnade ugnen och frälste dem från lågarna / den samme lefver ju än idag och är med de sina. varen dyra medvandrare på lifvet väg inneslutna i hans faderliga hägn och tron alla edra brister och fel förlåtna i Lammets blod, som borttager världens synd / var dyra broder med din familj kärdt hälsad af mig, Fia och våra barn häri Luleå / snart få vi mötas i fridens och ljusets värld der inga tårar mära skola rinna utan der vi i fullhet skola få se vår guds ansigte mot ansigte. kom ihog mig och de mina uti edra förböner till gud att vi lyckligen må slippa fram genom tidens strider och få det oss lofvat är. vår herres frid vore med eder / din ringa broder
Nonordgren
roligt höra något från dig
Ds.

 

Kuningas ja Purnu-Joonas

Ruotsalaisesta sanomalehdestä löytyi pieni anekdootti saarnaaja Joonas Purnusta. Ilmeisesti Ruotsin kuninkaankin (Oscar II) korviin oli kuulunut, että Jällivaaran perukoilla asui kuuluisa saarnamies, joka oli paitsi väkevä sananjulisistaja, myös maailmaa aina Tyynelle merelle nähnyt norrlantilainen. Kuningas oli vuonna 1894 vihkimässä rautatietä Jällivaaraan. Tämän matkan yhteydessä, kun kuningas oli norrlantilaisen everstin ja valtiopäivämiehen Carl Otto Bergmanin tajoamalla aamiaisella, kysyi hän nimismies L:ltä Joonaksesta:
Onko Joonas täällä aamiaisella?
L.: Ei, hänellä ei ole tapana aterioida herrojen kanssa.
Konungen: No, mutta, mitä  muuten yleensä pidätte hänestä tässä pitäjässä?
L.: Ah, kyllä, se menee hyvin, mutta meillä on se häntä vastaan, että hän nokkii/morkkaa liikaa herroja.
Konungen: Kyllä, kyllä herrojen (tulee) kestää morkkaamista
 Lähde: Vårt Land 15/12.4.1906

Laestadius ja Lenin

 

Amerikkalaisessa kommunistien julkaisemassa suomenkielisessä TOVERITAR-lehdessä ilmestyi oheinen, erittäin mielenkiintoinen artikkeli huhtikuussa 1929. Se löytyy kansalliskirjaston digitoiduista lehdistä täältä. Artikkelin mukaan santarmit pahoinpitelivät raa'asti lestadiolaisia seuravieraita Inkerissa tsaarinvallan aikana.  Alla artikkeli kokonaisuudessaan.

LENIN JA LAESTADIUS

Talonpoikaistalo Inkerissä. Puhdas pieni pirtti. Pirtin peräseinällä komeissa kehyksissä kuva. Alla nimi: Lars Levi Laestadius. Kuvan rinnalla toinen taulu. Siinä kullatuilla kirjaimilla lause: “Golgathan veristä ristintietä kulkein saavat Sinun omasi armon ja autuuden”. Laestadius. Taulujen alla hyllylauta. Hyllyllä suuri teos mustissa vahvoissa kansissa. Niteessä luetaan: POSTILLA. LAESTADIUKSEN SAARNOJA.

— Pirtin perällä kamari. Se on sievä ja sinne on somasti sijoitettu tuolit, pöytä ja sänky. Sänkyä kattaa kaunis koruompeluin kirjailtu peitto. Kiintoisin kumminkin yksi kamarin nurkka. Siinä seisoo Lenin hyvin tunnetussa puhuma-asennossa. Lippalakki päässä, käsi ojettuna kuulijoita kohden, sormet nyrkiksi puserrettu, jolla painostetaan puhuttua sanaa. Kuvan molemmilla puolin Leninin lauseita. Ylinnä yksi, jossa sanat: “Meidän on rakennettava valtiotaloutemme sopeuttamalla se keskivaraisen talonpojan talouteen”. Näiden alla kirjahylly, käsittäen Leninin kootut teokset Venäjänkielellä, sekä Leninin broshyreja sekä valtioteoksia Suomenkielellä. Siinä siis “Leninin nurkka”.
                      Puolue-elämässä olen talon nuorenväen kanssa tutuksi tullut. Ovat kotiinsa käskeneet milloin Leningradissa käymään tulen. Siksi nyt täällä.
— Talonväestä kotona kaksi tyttöä ja kaksi poikaa sekä heidän vanha äitinsä. Sisaruksista vanhimmat puolueen jäseniä, nuoremmat kandidaatteja. Talon vanha isäntä kuulunut Pietarin bolsheviikkien maanalaiseen järjestöön tsaarin aikana. Maailman sodan aikana kuollut tapaturmaisesti kaatuvan puun alle. Tuon tiedän. — Puhelen vanhan emännän kanssa. Myöskin hän osallistuu älyllisesti päivän politiikkaa koskevien asioiden käsittelyyn. Kaikesta päättäen siis kommunistien koti. Yhtä vaan en ymmärrä. Tuossa Laestadius postilloineen ja tunnuksineen! Tuolla Lenin lauseineen ja teoksineen. Kun talonväestä ei ole kukaan kajonnut tuohon ristiriitaan en ole liijoin tahtonut sitä udella. Mutta kun siinä syömme toisena päivänä päivällistä, sattuu kysyvä katseeni Laestadiukseen ja siitä tuonne avoimesta ovesta näkyvään Leninin nurkkaan. Tuon huomaa tarjoilemassa oleva vanhin tyttö. — “Kas vaan kun toveri — koettaa olla kaino eikä kysy mitä kuitenkin tahtoo tietää”, ilkamoi hän leikkisästi.
­— Tuota — enhän minä mitään, koetan estellä ikäänkuin ei mistään olisi kysymys.
— “Ethän sinä! Ja kumminkin katseesi kysyy: Miksikä Lars Levi ja Vladimir Iljits? Mutta empäs vastaa ja älkää tekään sitä tehkö, heristää hän sormea sisaruksilleen, sen saapi tehdä äiti”.
— “Niin, niin. Äidin, äidin siihen on vastattava!” säestävät sisarukset kuin yhdestä suusta.
— “No, voi teitä minkälaisia olette! Eihän vieras ole tuosta mitään kysynyt, ja te tuolla lailla!” toruu äiti lapsiansa, mutta kumminkin silmäkulmissa väikkyy herttaisa pilke sormien pehmeästi nyppiessä esiliinaa.
— “Vieras ei sitä tahdo vaan varmaankin toveri — tahtoo, vai kuinka?” touhuaa tyttö.
— Niin. Kyllähän minä mielelläni tuosta tahtoisin kuulla, emäntä hyvä, jos suvaitsette? Ja vanha emäntä alkoi: “ No. Mitä sitte? Laestadius ja hänen postillansa kuuluvat minulle. Tuo tuolla, emäntä viittaa Lenin nurkkaan, kuuluu meille kaikille. Niin on ollut meillä aina. Kun mieheni eli, koetti hän aikansa selittää minulle uskomme turhuutta ja sosialismin oppia. Sosialismista meille ei koskaan väitöstä tullut muuta paitsi minä hänelle näytin että se ei avaa tietä taivaaseen, vaikka se on sovelias oppi meidän ajalliseen elämään. Yhtä mieltä oltiin aina että tsaari ja hänen kannattajansa on kukistettava ja työläiset sekä talonpojat pitää nostaa valtaan. Mieheni kulki useasti linnassa (linna-kaupunki) sosialistein salaisissa kokouksissa. Toi sieltä useasti tullessaan lehtisiä j,oita levitin tässä lähellä olleella sotilasleirillä sotilaille. Me naiset voitiin sitä tehdä paremmin kuin miehet. Aina autoin häntä miten parhaiten voin noissa asioissa. Ja hän taas kun ei osannut minulle muuta autuuden tietä osoittaa kuin minkä olin jo lapsena oppinut, tyytyi siihen, että autoin voimani ja ymmärrykseni mukaan vallankumouksen asiata, joka oli meidän yhteinen asia. Se riitti hänelle. Minä en tahdo puhua teille vapahtajastamme enkä hänen sovituskuolemastaan, koska tiedän että te ette sitä kumminkaan ymmärrä ettekä siihen usko enempi kuin miesvainajanikaan. Mutta Martin Lutherus ja Laestadius ovat meille, jotka uskomme, näyttäneet tien armon lähteelle, josta hänen karitsansa saavat juoda ja minun mieleni on monesti murheellinen siitä Jos te kommunistit, jotka olette samanlaisia kuin miesvainajanikin, ette pääse siitä osalliseksi jotka kuitenkin sen niin hyvin ansaitsisitte. Tässä meidän tiemme erkanivat, mutta muusta me aina sovimme. Minä en vaivannut uskon asian selittelyllä häntä koska tiesin, että se oli turhaa, mutta ei hänkään silti minua koskaan soimannut siitä että kävin uskovaisten seuroissa ja luin postillan. Yhteinen oli meillä maallinen vihollinen. Se oli tsaari ja hänen santarminsa. Molempia meitä kiduttivat ne konnat. Oi niitä kauheita aikoja!” — Emäntä huokasi raskaasti. Silmille kihosi kyynel, jonka hän kuivasi esiliinansa nurkkaan.
— Mitä. Vainosivatkos tsaarin santarmit teitäkin uskovaisia? kyselen emännältä”.
— Voi hyvä vieras! huudahti kertoja. Josko vainosivat! Katsokaa tätäkin. Siinä yksi jälki santarmien sapelista, sanoi emäntä. Avasi huivinsa ja hiuksensa syrjään työnsi. Takaraivosta hartioihin asti paljastui vaalea juova joka oli umpeen kasvanut arpi. Tuntui kuin olisi sydän salpautunut kun katsoin arpea ja hopean harmaita hiuksia, jotka reunustavat yläosasta sen kumpaakin puolta. Hetkisen olemme mykkänä molemmat. Ei veitikatta väiky nuorten silmissä. Kaikki tuskaisin tuntein tuijotamme syvään vakoon, jonka on kyntänyt santarmin säilä.
— Siis sapelin jälki! Uskonne takia? saan vihdoin sanotuksi.
— Niin! Sapelin jälki. Eikä se ainoa ole. Kahdeksan iskun arpea on eri paikoissa ruumistani, ne tsaarin miehiltä saatuja!
— Kuinka? Kertokaa tuosta. Enhän moista ole ennen kuullut että he hartaita kristityltäkin silpoi. Että he sitä tekivät vallankumouksellisille, se on tuttua kaikille.
— “Asia oli niin, jatkoi emäntä kertomustaan, tsaari oli antanut määräyksen että Inkerin suomalaiset eivät saa muodostaa mitään uskokuntia eivätkä pitää seuroja vaan tulee heidän kaikkien kuulua Suomen kirkkoon. Mutta Suomen kirkko oli väärentänyt Lutheruksen opin, mutta meille oli Laestadius avannut oikean autuuden tien. Emme kuunnelleet tsaarin käskyjä eikä kieltoja. Pidimme omia seurojamme, salassa tsaarin kätyreiltä. Mutta kerran, ei kaukana tästä, oli meillä seurat yhden uskonveljen talossa. Suomen kirkon urkkijat sen olivat kumminkin saaneet tietää
ja sanan vieneet Tsarskoje Selon santarmille. Oli yö. Me olimme juuri rukouksissa polvillamme, kun kuului kamala kiljunta ja sisään syöksyi santarmeja. Kirosivat, huusivat ja sapeleilla alkoivat iskeä ilman että olisivat vanginneet meitä, kuten käsky ylempätä oli. Me alettiin veisata virttä. Se vasta heidät villiksi teki. Ei pakopaikkaa mihinkään. Sapelein iskuja satoi joka puolelta. Kaikki vuodimme verta. Voi sitä yötä, sitä yötä !”
Kyyneltulva keskeyttää emännän kertomuksen. Eikä siinä jää kuivaksi yksikään silmä. Tytöt kietovat kätensä äitinsä kaulaan ja kuiskivat korvaan: Kulta äiti! Emme osanneet arvata että te tuota tulisitte kertomaan. Mutta kun kerroitte niin oli se hyvä toverin kuulla mitä teille meille on ollut tsaarin valta.
- Emäntä kuivaa kyyneleensä, virkkaen vielä.- “Kun pyysitte minun selittämään niin siksi sen kerroin miksikä Laestadius tuossa ja hänen postillansa on minun. Ja vielä sanon miksikä Lenin on meidän. Se on siksi, että hänen johdollaan kukistui sortajan valta. Työläiset ja me talonpojat saimme turvan ja rauhan. On mielestäni hyvä, että te vieras toveri ja lapseni kuulutte Leninin puolueeseen ja hänen oppiensa seuraajiin. Mutta sitä iloa ei minulle suotu,  että olisin teidät nähnyt matkaavan Kaanaan häihin. Isänne opetus sai teissä voiton. Mutta eihän meillä siitä riitaa. Vai kuinka lapset?”
- Ei, äiti, ei siitä riitaa. Te olette vanha ja käytte loppuun asti omaa tietänne. Me olemme nuoria ja meillä on meidän tiemme, joka ei käy yhteen enempi Lutheruksen kuin Laestadiuksenkaan kanssa. Meille riittää Leninin tie. Me käymme sitä”, päättelee nuorin tyttö. Sivelee suoraksi äidin hopeahiukset. Painaa sapelin haavan arpeen pitkän, kuuman suudelman.

L. L:no.